Nuorallatanssija on ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut Zinaida Lindéniltä. Tätä ennen olen lukenut hänen kolme romaaniaan, Monta maata sitten, Kirjeitä Japanista ja Ennen maanjäristystä. Kaikista pidin paljon. Lindén kirjoittaa hengittävää, rentoa, huumorilla maustettua tekstiä mutta tarkasti ja omaperäisesti varsinkin kulttuurieroja, suomalaisuutta havainnoiden. Hän on syntynyt Neuvostoliiton Leningradissa, sittemmin suomenruotsalaistunut, ja turkulaistunutkin. Turku on jokirantoineen hänen silmissään kuin Pietari pienoiskoossa.
Novellien maailmaan en päässyt ihan yhtä mutkattomasti sisälle. Niissä käydään Lapissa, viritellään pientä eroottista paikalliseen retkeilymajayrittäjään; nähdään Helsinkiä tulkin ja sukututkijan silmin, edelleen pientä latausta siinäkin; koetaan kaipausta tuntemattomaan uimahallissa; taiteilijan suhdekokemuksia..
Voin moittia siitä vain neuvostokasvatustani. Kadehdin suomalaisia naisia. He ovat täysin vapautuneita. Jos suomalainen nainen pitää miehestä, hän tyrkyttää tälle puhelinnumeroaan. Ei mitään ongelmaa, vaikka viikko kuluu ilman miehen soittoa - nainen soittaa hänelle itse.
Juice Leskisen Syksyn säveleen rakastunut venäläis-suomalainen purkaa rakkauttaan suomi.ru-keskustelupalstalla eikä sieltäkään tavoita ymmärtäjiä. Hän jää ulkopuoliseksi sekä suomalaisten että venäläisten keskellä.
Ja nyt pääsen lopulta siihen herkkuun, eli peukutukseen. Koko kokoelman ajan luin kieli roikkuen, kuola valuen - no vain vähän liioittelen - että tuleeko peukutettavaa. Tuli. Peukutan hahmoa tämän kokoelman suosikkinovellissani Kumari. Siinä ollaan huipulla, nimittäin Nepalissa. Kumari on paikallinen neitsytjumalatar, joka tuo novellin kertojan, taas kerran tulkin, mieleen neuvostoliittolaisen huipun eli kahdeksanvuotiaan ihmelapsen, Polina Lebedevan. Novelli kuvaa varhaiskypsän runoilijan, Polinan kautta ihmelasten muotia, lapsia jotka valjastettiin supervallan maskoteiksi. Maskottia, joka kasvoi aikuiseksi ja hajosi maailman tuuliin, kuten tuo supervalta. Toisaalta novelli katsoo Mount Everestin huipulta yli ajan Neuvostoliitosta Perestroikan kautta nykyiseen Pietariin. Runoja kirjoittelevat pikkutytöt esiintyvät tv:ssä napa paljaana eivätkä venäläisnaiset enää haaveile muutosta Suomeen.
Ajattelin vielä peukuttaa juonta viimeisessä novellissa Ofelia. Kertoja on tavannut kiltin suomalaisen miehen, joka vaihtaa tapetit, jolla on työkalulaatikko ja vain vähän sanoja tunteidensa kertomiseen. Hänen nimensä on Paavo. Tämäkin siis parisuhdepohdintaa, rakkaudesta on kyse. Mutta en sittenkään voi sitä peukuttaa. Jotain väkisinpuserrettua tragiikkaa on sittenkin miehen yöllisissä unissakävelyissä ja onnettomassa äidissä, surun kahleissa, joita lämmin ja ymmärtäväinen nainen sitten hänestä pois terapoi. Vähemmän on enemmän, ajattelen siitä nyt.
Moniin novelleista on kasattu samantyylisiä kulttuurisia näkökulmia, venäläissyntyisen tuntemuksia suomalaisista enimmäkseen. Ne osittain puurouttavat novellin varsinaista kertomusta ja muuttuvat toisteisiksi. Pikkuisen dejà vu tai ainakin bon voyage.
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Lindanserskan, 2009, suomentanut Jaana Nikula
Gummerus 2009, 179 s
Tekstisi lopetus on mainio! Erikoinen tapaus tällainen Pietarista Suomeen muuttanut ja ruotsin kielellä kirjoittava kirjailija. Siitäkin huolimatta se sinun nuoruudenkuvasi esitteli vielä kansikuvaakin huomattavampaa notkeutta!
VastaaPoistaNykäseltä lainasin. Niin on, erikoinen yhdistelmä Zinaida Lindenillä ja noita taustoja hän sitten käyttää romaaneissaan ja novelleissaan, mikä tietenkin antaa paljon mielenkiintoisia näkökulmia, eksoottisiakin. - Ai muistat sen kuvan! Siinä olin kuitenkin tukevalla maankamaralla, ei ikinä mitään nuorallatanssia meikäläiselle..
PoistaMinä pidän hurjasti Lindénin teksteistä, lyhyistä ja pitkistä. Häneltä on juuri ilmestynyt uusi novellikokoelma, jonka lukemista odotan innolla. Jokin jännä tunnelma hänen kirjoituksissaan on, sellainen samaan aikaan kepeä ja kuitenkin merkityksellinen, paljon on ulkopuolisuutta ja jotain kodittomuuden tuntua.
VastaaPoistaSamaa mieltä, tietty:) Romaanien jälkeen odotukseni novellikokoelmalle olivatkin valmiiksi korkealla. Jotenkin vain novellit eivät minulle nousseet ihan romaanien tasolle. Romaanit olivat mielestäni ehyitä ja jänteviä kokonaisuuksia, mutta novellit usein mielestäni hajosivat liian monille poluille. Usein on just päinvastoin, että romaanit rönsyilevät ja novellit ovat pikku timantteja.
VastaaPoistaTämä oli sujuvaa luettavaa ja on aina piristävää katsoa suomalaista elämänmenoa jonkun toisen silmin. Taisin tosin hieman postauksessani rutista siitä, että nais- ja mieskategoriat otetaan tässä hyvin perinteisinä, joskin toki usein huumorilla höystettynä.
VastaaPoistaMahtaisiko niissä perinteisissä nais- ja mieskategorioissa näkyä juuri venäläistausta? Minusta tuntuu, että ne ovat Venäjällä aika tiukassa. Sujuvaa ja nautinnollista tekstiä Linden kirjoittaa.
Poista