Jean Rhys: Huomenta, keskiyö

Tuli kuljettua 1930-luvun Pariisin öisiä katuja levottoman naisen seurassa. Sasha, englantilainen nainen, l'anglaise,  asuu halvassa hotellissa, suunnittelee seuraavaa päiväänsä: missä syödä, missä ottaa aperitiivi, missä viinilasillisen päivällisen jälkeen. Ennen kaikkea nainen miettii mennyttä elämäänsä, sen nöyryytyksiä, sen pettymyksiä, rakkauksiaan, miehiään. Joisi itsensä hengiltä, sitäkin hän on ajatellut, eikä se näytä mahdottomalta. Ei riitä viinilasillinen illallisella, pari Pernodia sitä ennen, pullo punaviiniä, sitten muutama konjakki ja ehkäpä vielä muutama viski. Sitten nainen onkin kännissä kuin käki ja puhuu ranskaakin sujuvasti. Moni voisi saada juoppohulluuskohtauksen, mutta ei hän. Mitään ei tapahdu. Ilmeisesti olen vankka kuin tammi. Paitsi silloin kun itken.

Nainen - hän on ottanut uuden nimen Sasha; uusi nimi, uusi elämä -  ei päästä hetkeksikään irti itsestään, omasta ahdistuksestaan. Hän on palannut Pariisiin Lontoosta. Hän asui Pariisissa kymmenen vuotta aiemmin, vastanaineena, Ennon kanssa. Luulimme kumpikin, että toisella on rahaa. Mutta järjettömyyksiä tehdään kaikkialla. Sota on ohi. Ei enää sotaa - ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä. Se avioliitto, lapsi, kaikki on haudattu. Nyt hän kulkee kymmenen vuotta myöhemmin samoja katuja, yksinäisenä, irrallisena, ulkopuolisena, muiden keskusteluja kuunnellen. Tu la connais, la vieille..? Minäkö vanha?

Kaikista muista ihmisistä, lähinnä miehistä, hän heijastaa omaa kuvaansa, mitä he hänestä haluavat, mitä he hänestä ajattelevat - eikä lopputulema tee häntä onnellisemmaksi. Päinvastoin. Näyttää kuin hän kärsisi entisen kaunottaren syndroomasta; mikään ei ole enää mitään, hän voisi heittäytyä virtaan, kukaan ei kaipaisi, kuuluisi hohottavaa naurua. Pitää kuitenkin käydä kampaajalla värjäyttämässä hiukset tuhkanvaaleiksi, on hankittava uusi leninki.

Sasha päättelee, että on parasta ottaa taksi, mutta minne? Jostakin ravintolasta, Montparnassella, Montmartrella tai Quartier Latinissä, hän itsensä löytää ja ihmettelee toistuvasti, mitä helvettiä siellä tekee. Raha, raha, raha. Se on aina mielessä. Mistä sitä saisi? Entä luulevatko miehet häntä rikkaaksi? Ovatko he siksi hänestä kiinnostuneita. Jatkuvaa kamppailua kovilla markkinoilla, kun keinot näyttävät naisella olevan vähäiset. Työelämää pariisilaisessa muotisalongissa, asiakkaiden vastaanottajana on kokeiltu. Sekä asiakkaat että miespuoliset pomot nöyryyttävät. Niinpä jää jäljelle tädin viikottaiseksi annosteltu perintöraha, lainasetelit, entisen miehen lahjoittama astrakaaniturkki ja heittäytyminen Pariisin yön, miesten armoille.

Nostalgian kullanhohtoinen pöly peittää 30-luvun hotellihuoneen yksityiskohdat, pesualtaan piilossa verhon takana, leveä sänky madamelle, kapeampi monsieur'lle, ravintolan käymälävahdit, Luminal-unilääkkeen, mallinukkejen sahanpurusydämen. Mutta dialogit, monologit, koko Rhysin tapa kertoa on tuoretta, ihmeellisen ajatonta, vaikka jo 80 vuotta sitten kirjoitettua. Ei mitään teeskentelyä, sievistelyä, maalailua, vaan häkellyttävän suoraa ja rajua kerrontaa, konkreettista ja pelkistettyä. Modernia.

Näen hänessä myös feministin, joka ihmettelee loppuun asti, miksi se mikä on mahdollista miehelle, ei naiselle onnistu. Luoja, että on kummallista olla nainen! Ja tuo toinen - nainen tiskin takana - aikooko hänkin tirskua tai sanoa minusta jotakin niin kovalla äänellä että minäkin sen kuulen? Siltä vaikuttaa.  Ja se, vapauden kaipuu on hänen kapinointinsa sytyttäjä, kapinointi joka kyllä yöhön mennessä lakastuu, kun monen grogin jälkeen itku alkaa. Hän on umpikujassa kuin se katu, jonka varrella hotelli sijaitsee. Kun hän joskus nostaa katseensa lasista, itsestään, hän näkee tämänkin: Tuon naistyypin minä tunnen. Tuo laji tekee likaiset työt ja saa siitä hyvin pienen palkan.  Sasha on umpikujassa, koska ei halua sitä mikä hänelle olisi tarjolla. Ei edes sen varakkaan naisen elämää, jolle kirjoitti satuja. (Ei, ei todellakaan, senkin piloille hemmoteltu kiinanpystykorva.)

Mielenkiintoista, että Raija Siekkinen on kirjoittanut saatesanat. Siinä missä Raija Siekkisen novellien alakulo on marraskuun hiipuvaa valoa ja tyhjän huoneen äänettömyyttä, Jean Rhysin Sashan masennuksessa on uhmaa, hän on itseironinen, dramaattinen ja meluisa. Yhteistä on loistelias taito luoda tunnelma, päästä ja joutua päähenkilön ihon alle.

Tunsin Sashan ennestään, hän on Julia Martin Herra Mackenzien jälkeen romaanista, hän on Jean Rhys. Tuttavuus on vaikea, synkkä ja silti, omituisella tavalla virkistävä.

Kukaan muu ei minua tunne, mutta katu tuntee. 'Ja siinä sinä', sanon kaataessani Pernodin kurkkuuni, nyt jo aika lailla humalassa. 'Salut, salut!'
(Mutta joskus paistoi aurinko... Kuljin auringonpaisteista katua ylläni iloisenvärinen leninki, sinipunaraidalinen...Sitä katua en enää koskaan kävele.)

Muita lukijoita: Nipvet, Reader, why did I marry him, Ullan kirjat

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Good Morning, Midnight, 1939, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2002, 254 s