Yleisradion Pariisin kirjeenvaihtaja Annastiina Heikkilä on työskennellyt Ranskassa vuodesta 2013. Hän on kuin uuden sukupolven Helena Petäistö, joka myös on kirjoittanut useita kirjoja tuosta maailman tyylikkäimmästä brändistä, ranskalaisuudesta. Onhan Pariisi kai maailman suosituin turistikohde, hääparien unelma, taideopiskelijoiden mekka ja mitä näitä on. Euroopan ja EU:n itsetietoinen sydän. Onko kuitenkaan ranskattaristakaan enää mitään yleistä myyttiä, jonka mureneminen nyt heijastaisi yhteiskunnan murrosta? Kaikkialla teollistuneessa maailmassa muutos on jatkuvaa, niin perhe- ja parisuhderintamilla kuin työ- ja muussa yhteiskunnallisessa elämässä.
Ranskattaren (= pariisittaren?) imago on muodikas ja huolettoman elegantti. Se on klisee samalla tavoin kuin suomalainen tuulipukukansa, jota loppuunkulunutta kuvaa Heikkilä käyttää verratessaan suomalaista käytännöllistä pukeutumista ranskalaiseen eleganssiin. Hän käy läpi Ranskassa ja globaalisti ajankohtaisia tapahtumia ja puheenaiheita feminismin ja rasismin näkökulmasta sekä klassisisia käsityksiä ranskattarista syventäen teemoja enimmäkseen naispuolisten tutkijoiden haastatteluin.
Flirtti kuvataan usein smalltalkin tapaan semmoiseksi elämänalueeksi, joka suomalaisilta ei vain oikein suju kuten ranskalaisilta. Ei olekaan mikään ihme, että #metoo-liike synnytti naisten vastareaktion juuri Ranskassa, jossa omasta häiriköinnistään raportoivia naisia syytettiin hysteerisiksi tosikoiksi. Heikkilä kertoo, mikä voitto vastakirjelmän kirjoittajille oli saada ikoninen näyttelijätär Catherine Deneuve allekirjoittajien joukkoon. Asiaa tutkijan kanssa ruotiessaan hän myös kertoo keskustelun etenemisestä ja kuinka selvää oli, että näiden kanssasisariaan ymmärtämättömien naisten ryhmä edusti selkeästi varakkaita ja etuoikeutettuja naisia, joilla ei voinut olla kokemusta päivittäisestä häirinnästä metrossa.
Ranskattarien tyylikkyydessä seksikkyys ja hoikkuus ovat prioriteetti numero yksi. Lihavuutta vastaan taistellaan raskaudenkin aikana eivätkä äitiyden roolipaineet koskaan ylitä sitä tärkeydessä. Naisen elämässä omat valinnat, työ, parisuhde katsotaan tärkeimmiksi eikä äitiys saa niitä häiritä. Imettämistä ei suosita ja lapset jätetään lastenhoitajalle tai päiväkotiin muutaman kuukauden ikäisinä. Päivähoidon traditio on pitkä: maan ensimmäinen päiväkoti perustettiin vuonna 1844. Elämän pitää jatkua mahdollisimman samanlaisena lasten hankinnan jälkeen. Tässäkö yksi syy Ranskan korkeaan syntyvyyteen? Tämä oli uusi ja mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta sama asia, josta kirjoitettiin jo muutaman vuoden takaisen Kuinka kasvattaa bébé ilmestyttyä. Bébén kanssa mennään ravintolaan kuten ennenkin jne. (En kyllä lukenut, koska omat kasvatusmokat ovat jo kaukana takana.)
Törmäsin kirjassa nimeen, joka ei minussa herätä positiivisia tunteita: Catherine Millet, joka on kirjoittanut kaksi puuduttavaa kirjaa omasta seksielämästään (osaluettuja), joka koostui pahimmillaan satojen nimettömien miesten kanssa harjoitetusta seksistä missä hyvänsä - ja josta tunteet oli tarkasti rajattu sivuun. Toisessa kirjassa hän kertoo sairaalloisesta mustasukkaisuudestaan, siitä ainoasta jota rakasti. Millet'n mukaan seksi ja suhteet ovat yksityisasia, muu on moralisointia. Millet'n kirjoista tuli tietenkin bestsellereitä ja "eroottisen kirjallisuuden klassikoita". Todella ikävystyttäviä minusta ja kaukana erotiikasta. Naisella ei ole minkäänlaista huumorintajua eikä lämpöä, ja pakonomainen seksi vaikuttaa sairaskertomukselta. Heikkilä toteaa, että ranskalaisten mielestä anglosaksinen käsitys seksistä on liian hygieenistä, kun se heille on olemukseltaan rivoa ja hallitsematonta. Siksi ranskalaiset suhtautuvat mm uskottomuuteen ja syrjähyppyihin muita välinpitämättömämmin.
Minusta vaikuttaa, että Annastiina Heikkilä on viettänyt nyt niin paljon aikaa Ranskassa, että muutokset Suomessa ovat saattaneet jäädä huomaamatta. Kyllä nuoret kaupunkilaisnaiset tai bisnesnaiset osaavat täälläkin pukeutua ja kulkea korkokengissä, ettei sitä tuulipukujuttua enää tarvitse kerrata. Esimerkiksi uutisankkureilla näkee hyvin naisellisia asusteita, mutta ehkäpä pukeutumistyylillä on täällä suurempi vaihteluväli. Lihavuudesta, kosmetiikasta, näyttelijöiden sponsorityöstä, julkkisjuttuja kertoessaan kirja muistuttaa paikoitellen naistenlehden kolumnia, ja alkaa pitkästyttää. On ihailtavaa, että hän on niin hyvin verkostoitunut ja ovet ovat avautuneet haasteellisempiinkin kabinetteihin - mikä Ranskassa on varmasti vaikeaa - mutta toimittaja on vielä aika nuori (s. 1982), semmoinen tuntuma tuli näistä jutuista.
Burkiniin eli musliminaisten peittävään uima-asuun päästään asian ajankohtaiseksi tuoneen uimarantamellakan uutisoinnista. Burkinit kiellettiin ja sittemmin sallittiin. Niiden myynti moninkertaistui, sillä kohu toimi hyvänä markkinointina. Ranska ei maallisena valtiona salli uskonnollisia symboleita olivatpa ne minkä uskonnon hyvänsä, ja siksi kouluissa ja virastoissa on huivikielto. Samalla se edesauttaa muslimien kohtaamaa rasismia, joka Ranskassa on rakenteissa laajalle levinnyttä.
Monet koulutetut nuoret naiset, jopa tohtoriksi väitelleet ovat huivin käytön takia jääneet ilman työtä. Piti ihan taas googlata, miksi se on niin tärkeää. Koraani ei sitä vaadi, pään peittäminen mainitaan profeetan vaimojen kohdalla. Se on ilmeisesti taas seuraavan sukupolven kapinaa edellistä kohtaan, koska vanhemmat muslimifeministit kannattavat huivikieltoa. Miksi siis nuoret naiset kamppailevat ulkopuolista vapaampaa yhteiskuntaa vastaan, mutta eivät neljän seinän sisällä istuvaa patriarkaalista ja epätasa-arvoista perhettään vastaan? Nuori marokkolaistaustainen musliminainen sanoo, että "meitä estetään pääsemästä juuri niihin paikkoihin, joiden pitäisi olla emansipatorisia, kuten kouluihin". Kuka estää? Pitäisi vain ottaa huivi pois? Ei kai huivi ole iho. No, näihin kysymyksiin tuli lisävalaistusta, kun haastateltavaksi tulee huntukiellon vastustaja, dokumentaristi ja sosiologi Agnès De Féo. "Huntukielto lisää sen houkutusta, koska kyseessä on nuorten naisten kapina. "
Se voisi olla minihame, hakaneula nenässä tai jotain muuta, mutta tällä hetkellä hunnun käyttö on varmin tapa herättää Ranskassa paheksuvia reaktioita."
Jihadismi on monelle vierastaistelijalle lupaus aktiivisesta sukupuolielämästä. --- Vierastaistelijoiden päivät kuluivat tietokoneen ääressä naisten viestejä selaillen. Tästä jihadistien avioelämästä ja naisten asemasta tässä kuviossa on meilläkin uutisoitu, mm suomalaisen Sannan tapaus. Kun tästä lukee lisää, ei voi olla ällistymättä Isisin, epäilemättä vanhojen miesten taitoa tehdä propagandaa syrjäytyneiden nuorten keskuudessa. Nuoret naiset kulkevat lampaina haaremeihin uskoen päätyvänsä vahvan ja viriilin miehen aviovaimoksi. Sen sijaan heistä tulee nopeasti vaihtuville miehille lapsentekokoneita. Huh!
Bibi on rouva Brigitte Macronin kutsumanimi, Ranskan ykkösnainen. Häneen päästään Simone Veilin muistoparaatin kautta.
Tämän luettuani tuntuu niin kodikkaalta ja rennolta olla suomalainen nainen.
Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa
Kustantamo S&S, 2018, 224 s
Tällaiset kirjat on aina mielenkiintoisia lukea. Jotkin piirteet toisen kulttuurin lastenkasvatuksessa haluaisi lisätä oman maan käytäntöihin, toisista taas ajattelee, että onneksi ei meillä tehdä noin.
VastaaPoistaSiinä, miten irtautuu bébéstä olisi hyvä mennä keskitietä. Ranskassa ollaan enemmän huolestuneita siitä, että mösjöö olisi tyytyväinen ja saisi seksikkään vaimonsa takaisin - vaikuttaa sitä ainakin - ja meillä taas on mahdollisuus jäädä kotiin mammaverkkareissa vuosiksi. Tunnen naisen, joka oli vakituisesta virastaan poissa 12 vuotta äitiys- ja hoitovapailla. Hän synnytti 4 lasta, piti jokaisen jälkeen hoitovapaan ja sai uuden lapsen aina ennen kuin edellinen täytti 3 vuotta, niin ettei tarvinnut palata päiväksikään töihin. Tuollaisessa käy helposti niin, että lötsähtää apaattiseksi ja unohtaa aikuisten ihmisten elämän.
Huivikielto on minusta turha, samoin burkini. Huivi on asuste ja eri kuin ne peittävämmät versiot ja burkinit ovat hyviä myös niille, joiden pitää suojata itseään auringolta. Rannoilla näkee vaikka mitä, miksi ei burkinia?
Juttelin kerran Tunisiassa suomalaisen naisen kanssa, jolla oli teini-ikäisiä tyttäriä. Hän sanoi, että pukusääntöjä noudatetaan, vaatetta on ranteisiin ja nilkkoihin, mutta kaikki äärimmäisen seksikästä, mikä ei liene tarkoitus. Kyllä se kaduillakin näkyi, muodikkaat stretchvaatteet istuivat kuin toinen iho ja korostivat muotoja ja hiukset peittävät koristellut laitteet saivat pään muodon jokaisella puoleensavetäväksi.
Bibi on ihmeen tyttömäinen ja pikkuinen; ei ihme, että Emmanuel on koulupoikana rakastunut.
Ai niin, se piti vielä sanoa, että kohteliaaksi opettaminen voitaisiin meilläkin ottaa tärkeäksi kasvatuksessa.
VastaaPoistaJa se, että ainakaan Nizzassa ei oltu yhtään sen tyylikkäämpiä kuin Suomessa. Olet oikeassa, tuulipukujutut saisi jo unohtaa. Pukeutumisjutuissa maailma tai ainakin Eurooppa on yhtenäistynyt.
Joo, voisi kyllä ottaa yhtä ja toista tuosta ranskalaisesta äitiys-lastenkasvatuskulttuurista meillekin. Esimerkiksi raskauden jälkeinen äidin kuntoutus on tärkeää sekä äidille että lapselle, mutta meillä keskitytään vain lapseen ja äidit jätetään masentumaan yksin, kuntoutusta ei tarjota riittävästi. On selvää, että painotus kotihoitoon johtaa vaikeuksiin työelämään palatessa. Se on kuitenkin kaikille tärkeää nykyään, kun yhden kahden lapsen perheissä pienten lasten aika on lyhyt periodi.
VastaaPoistaKielloilla ei tosiaan saavuteta muuta kuin lisätään kielletyn houkuttelevuutta.
Kiitos.
VastaaPoista