Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Wandernburg on osuvasti nimeltään se kaupunki, johon Vuosisadan matkustajan vaeltaja, Hans saapuu matkallaan. Kaupunkia ei löydy kartalta, se on valkoinen läiskä alueella, joka on milloin Preussin, milloin Saksin mailla 1800-luvun alkupuolella. Samoin taitaa olla kaupungissa virtaava Nulte-joki, kaikkien karttojen ulkopuolella. Hans on Don Quijoten tyyppinen vaeltaja, joka elää matkustaen paikasta toiseen, juurtumatta mihinkään. Wandernburg on kuitenkin paikka, josta ei lähdetä. Sinne jäädään, vastentahtoisestikin, mutta kuitenkin. Niin myös Hans, joka jää herra Zeitin (=aika) pitämään majataloon, vaikka on koko ajan matkalla Dessauhun.

Kaupunkiin Hans jää, koska löytää sieltä monta mielenkiintoista ystävää. Ensinnä vanhan ja viisaan posetiivarin, joka asustaa Franz-koiransa kanssa luolassa kaupungin ulkopuolella. Porvariskodin nuoren tyttären, Sophien kautta hänelle avautuu kaupungin kerman kirjallinen salonki. Siellä kokoontuvat perjantaisin espanjalainen liikemies Álvaro, professori Mietter, juutalainen pariskunta ja harras leskirouva. Myöhemmin myös Sophien varakas kihlattu Rudi Wilderhaus.

Andrés Neumanin romaani ei ole perinteinen historiallinen romaani, vaikka se sijoittuu parinsadan vuoden takaiseen aikaan. Se on erikoinen ajattoman ja paikattoman oloinen barokkinen rakennelma, joka kutoo oman todellisuutensa, peilaten sieltä nykyajankin keskustelunaiheita, Euroopan historiaa, uskontoja, nationalismia, taidetta, moraalia, tasa-arvoa. Näitä keskusteluja käydään Sophie-neidin salongissa perjantaisin. Oppineissa keskusteluissa käyvät kaksintaistelua professorin konservatiiviset näkemykset ja liberaali vapaa-ajattelija Hans.

Joka uskoo että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii. Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsi vähemmän. Ja joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton. 

Sanoo Hans ja siteeraa Chrétien de Troyesia. (On historiallinen henkilö, joka on tunnettu pyöreän pöydän ritareita käsittelevistä romansseistaan.) Filosofisten keskustelujen ongelma romaanissa on, että ne jäljittelevät oikeaa keskustelua, noin viiden kuuden henkilön kesken, välihuomautuksin, ajatusten hyppiessä aiheesta sivuun ja takaisin, hameen kahistessa, canapeetarjottimen tullessa pöytään, herra Gottliebin häipyessä takahuoneeseen, Hansin ja Sophien silmäillessä toisiaan merkitsevästi. Ja niin edelleen. Keskustelijat antavat maistiaisia Immanuel Kantista, Heinrich Heinesta, Friedrich Schilleristä, Francisco Jovellanoksesta sekä monista muista. Salongissa lausutaan runoja ja jaetaan roolituksia. Haastavat vuoropuhelut toistuvat hyvin samankaltaisina, saavat romaanissa paljon tilaa. Ne onnistuvat esittämään oppinutta keskustelua, mutta pitkään jatkuessaan ne muusta yhteydestä irrallisina puuduttavat siitä huolimatta, että lukija saa sieltä napattua yhden sun toisen viisaan ajatuksen. Kuten virkeän Sophie-neidin havainnot Kantista. Kantin mukaan äpärälapsen murha on pienempi rikos kuin uskottomuus. Siinä on puhdas järki huipussaan!

Ympäröivää yhteiskuntaa, maatyöläisten ja köyhien asemaa sivutaan aina kun Hans kulkee ystävänsä posetiivarin luolalle, jossa vanhus asustelee koiransa kera viinaa ja leipää nauttien. Posetiivari on kuin Delfoin oraakkeli, joka jakelee elämänfilosofiaansa ja rauhaansa rakkauden tuskissa kärvistelevälle Hansille. Runsas romaani kattaa moninaisia aiheita, mukaanluettuna kiihkeä seksintäyteinen romanssi, joka onnistuukin tuomaan lisää toimintaa ja tunteita oppineiden keskustelujen lomaan. Valitettavasti siinä on toistoja liikaa ja seksikin kangistuu kaavoihinsa - vaikka mitään ei hävetä vaan naidaan riemulla. Rakastavaiset tekevät kirjallisia töitä, jotka katkeavat säännönmukaisesti rakkauden toimiin. Työn vaatima kuri ja halusta kumpuava hajamielisyys siinä haastavat toisiaan.

Andrés Neuman on Espanjaan asettunut argentiinalainen. Vuosisadan matkustajalla on nähty yhteyksiä Thomas Manniin, Kafkaan ja Calvinoon. Myös latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen sitä on verrattu.  Mystinen Wandernburg onkin omaperäinen tunnelmaltaan, mutta minuun sen mystiikka ei oikein purrut. Kadut vaikuttavat siirtyvän paikoiltaan ja Hans tuntee eksyvänsä toistuvasti. Sen selittämättömyys ei onnistunut lumoamaan. Kaduilla hiippailee myös murhaaja lierihatussaan. Hän ilmestyy hyvin satunnaisesti ja äkillisesti oudon kaupungin varjoisille kujille lymyilemään.

Sain Vuosisadan matkustajan syntymäpäivälahjaksi puoli vuotta sitten. Suunnilleen puoleen väliin romaania ajattelin keskeyttäväni sen. Onneksi sen kaari on nouseva, tai sitten totuin sen omalaatuiseen ääneen, anarkistiseen filosofiin, posetiivariin ja koiraansa, ja sen loputtomasti jatkuvaan sanaiseen arkkuun: kaikki dialogitkin on upotettu kappaleisiin, joten teksti kulkee kuin yhtenä kappaleena alusta loppuun.

Toinen syy - tottumisen, ystävystymisen lisäksi - miksi jaksoin sittenkin, on kieli. Se on hiottua, mutta viehkoa ja ilmaisuvoimaista. Kirjailija on onnistunut käärimään sanansa vanhantuoksuiseen paperiin. Yö kutoi joutuin villaansa. Se, paremmin kuin kaikki suurten älypäiden nimillä kuorrutetut keskustelut, onnistui pumppaamaan happea joka sivulle. Sivuja oli liikaa, romaani olisi hyötynyt lähes muuttumattomina toistuvien osioiden karsimisesta. Toisaalta kun olin kivunnut tämän vuoren laelle, maisemat näyttivät paremmilta. Ehkä se olikin taikavuori? Suomentaja on Tarja Härkönen, jolta olen lukenut vain hienoja suomennoksia. Vuosisadan matkustajakin on sillä ansiolistalla.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
El viajero del siglo, 2009, suomentanut Tarja Härkönen
Tammi 2015, 602 s