Neljäs Karin Fossumin Konrad Sejer-sarjan dekkari luettu. Rakas Poona pitää edelleen kärkisijaa. Muutkin ovat olleet mukiinmeneviä, viihdyttäviä ja - taas se yllättävä adjektiivi dekkarille - kodikkaita tunnelmaltaan ja kuvaustavaltaan. Ei mitään vertahyytävää kauhua tai väkivaltaisia kohtauksia. Sen sijaan sympaattinen komisario Konrad Sejer ja hänen ystävällinen koiransa Frank, jotka yhdessä nuoremman poliisin, Jacob Skarren kanssa pungertavat rauhalliseen tahtiin selville vesille sotkuisista suhteista ja epäilyttävistä tapahtumista, kokeneen intuitionsa ja vähäisten johtolankojen varassa. Näitä dekkareita voi lukea viihtyisästi lukulampun valossa hämärän tihentyessä ulkona, ilman öisten painajaisten pelkoa.
Niin Carmen Zitaa ja kuolemaakin. Parikymppisen nuorenparin, Carmenin ja Nicolain puolitoistavuotias poika, Tommy löytyy talon viereisestä suolammesta hukkuneena. Tommy on Down-lapsi. Tragedia näyttää onnettomuudelta, joka johtuu muutamasta yhteensattumasta. Lapsi on vastikään oppinut kävelemään, loppukesän helle pakottaa pitämään ovet auki ja äiti on yksin keittiössä lapsen kanssa. Mies korjailee työkseen moottoripyöriä talon kellarissa. Ja vielä, Carmen Zita on lapsuudesta saakka kärsinyt epileptisistä kohtauksista.
Carmenin, turhamaisen ja lapsellisen oloisen, mutta päättäväisen nuoren naisen kyky tarttua välittömästi ja sujuvasti käytännön asioihin, hautajaisjärjestelyihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin murtuneen isän seuratessa apaattisena vieressä herättää komisariokaksikon epäilykset. Tarina on hyvin pienimuotoinen eikä asiassa tapahdu kovin suuria käänteitä. Juoni on todella yksinkertainen ja sopii siinä mielessä kaltaiselleni harvoin dekkareihin tarttuvalle, joka helposti putoaa kärryiltä. Fossum väläyttää taas sitä parhaintaan: psykologinen tyypittely motiiveineen on vahvaa ja uskottavaa. Nuoripari tekee hautajaisten jälkeen matkan Mallorcan Alcudiaan ja tässä vaiheessa tarinassa on annos mukavaa paikallisväriä sekä kasvavaa jännitettä, kun lapsen äidin ja isän arvomaailmat törmäävät matkalla. Matka on toiselle tapa päästä irti synkästä tragediasta, kun taas toiselle se on siirtymistä pois lapsen pinnasängyn luota ja vain syventää murhetta. Carmen ei lakkaa vakuuttamasta itselleen ja muille olevansa miestä vahvempi, Nicolai taas alkaa yhä kauhistuneempana ihmetellä, minkälainen nainen hänen lapsensa äiti oikein onkaan. Pojan syntymisen hetki palaa mieleen ja Fossum syventää kuvausta vammaisen lapsen syntymän nuoressaparissa aiheuttamilla tunteilla.
Romaani on henkilömäärältään hyvin suppea. Carmenin vanhemmat, hampurilaiskioskin pitäjät eikä paljon muita ulkopuolisia. Onko kuolema onnettomuus vai onko syytä epäillä rikosta, sitä epäilyä Sejer ja Skarre yrittävät mielestään hälventää.
Myöntyväisyys, kielto, selittely ja sitten kaikki ne valheet. Niitä hän oli kuullut poliisivuosinaan vaikka kuinka, aivan kuin paniikki itsessään olisi tehnyt tekijästä syyntakeettoman. Aivan kuin normaalit säännöt eivät olisi koskeneet raivostunutta ihmistä...
Konrad Sejer itse kärsii itseltään ja tyttäreltään salassa huimauksesta, jota hän epäilee vakavaksi. Sitäkin setvitään matkan varrella, epilepsian luonteen ohella. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, kunnes loppukäänteessä tulee vastaan jättimäinen epäuskottavuusongelma. Loppu on ytimekäs ja koira osaa hommansa.
Dekkarit ovat kai viihdekirjallisuutta, jolta ei pidäkään vaatia liikaa uskottavuutta. Ei varmaan ole sattumaa, että dekkareita harvakseltaan lukevana pidän Karin Fossumin dekkareista. Se johtunee paitsi tyylikkäästä kielestä myös hänen taidostaan rakentaa monivivahteista eli uskottavaa henkilö- ja yhdyskuntakuvausta. Ehkä juuri sen takia häneltä lukijana odottaa vahvaa ja tosipohjaisen oloista juonen kehittelyä. Tällä kertaa lopussa tuli iso kompastus. Siitä en ihan toipunut.
Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Carmen Zita og døden, 2013, suomentanut Tarja Teva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti