Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Tuttu mies tuli vastaan, kirjailija Arvid Jansen. Sama tyyppi muisteli lapsuuttaan ja varsinkin äitisuhdettaan Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta. Nyt ollaan toisessa tilanteessa ja muistellaan romuttunutta avioliittoa, vaimoa ja kolmea tytärtä, jotka ovat häipyneet uuteen osoitteeseen. Edelleen Arvid käy tiuhasti oslolaisissa baareissa, ottamassa ahdistukseensa ja etsimässä kosketusta, naista, jotain.

Per Pettersson todella noudattaa sitä ohjetta, että pitää kirjoittaa siitä minkä hyvin tuntee. Yhtenä pääelementtinä on tässäkin Oslon kaupunki. Kuten edellinenkin romaani, Miehet minun tilanteessani kirjaa tarkkaan oslolaisia katujen nimiä, niitä kuljetaan kävellen, ratikalla ja taksilla. Kaupunki elää ja hengittää vastasataneessa lumessa kun mies aika suomalaistyylisesti ajautuu humalaisten painiin, kai naista puolustaessaan - naiselta ei kysytä - Salomonin kenkätehtaan varjossa tai kuumana kesäpäivänä asemalla, josta lähdetään lähiöön.  Kuuntelin Pettersonin haastattelun, jossa hän vahvistaa että hänelle on tärkeää nimetä kadut romaaneissaan. Lukijana ymmärrän, että niistä saa kiinni, jos Oslo on tuttu, muuten ei saa. Kun nimet eivät sano mitään, ne jättävät välinpitämättömäksi - ja niitä on paljon. Paikallisväriä osaan toki arvostaa, varsinkin kun enemmän ulkomaisten kuin kotimaisten romaanien lukijana haluankin lukutuolissani matkustaa maailmalla.

Arvid autoilee mielellään. Auto auttaa irrottautumaan kodin paineista ja maisemista, jopa niin että se toimii lopulta parhaana nukkumispaikkana levottomalle miehelle. Parhaimmillaan se tuo vapauden kuin laivan hytissä, arvatenkin hiljaisessa norjalaisessa talviyössä, tuulen suhistessa ulkopuolella. Kuvittelin heitä ja kaikkia autoja, jotka oli pysäköity tällaisiin paikkoihin, teiden ja katujen varsille, bussipysäkeille, autotalleihin ja pihapoluille, ja niiden sisällä miehiä minun tilanteessani, puoliksi maaten, puoliksi istuen penkilllä, takki ja auto tiiviisti ympärillään, yrittämässä nukkua pari tuntia yksin ja ...

Tarkkakatseisesti kuvaillaan norjalaisen keskiluokan elämää. Arvid muistelee Turid-vaimon etääntymisen aikoja, kun tämän seurapiirissä alkoi olla "värikkäitä" eli trendikkäästi pukeutuneita, vaatteissa joita Arvid ei olisi koskaan suostunut pukemaan päälle. Nelikymppinen mies poimii erilaisia kohtaamiskokemuksia, sukeltaa välistä kauemmas muistoihin ja palaa taas nykyhetkeen, itseään, omanarvontuntoaan, pettymyksiään ja väärinkohtelujaan tutkaillen. Parhaimmillaan mies on itseironisen pateettinen, koominenkin äkkiväärissä liikkeissään, joissa on paljon sellaista häpeänsekaista noloa toimintaa, mihin voi samastua, mitä voi ymmärtää - ja muutama sellainen mitä ei niinkään. Samanoloisia mitä Knausgårdin Taistelussakin kohtaa. Ihminen yrittää esittää jaloa sankaria, mutta repsahtaa lapselliseksi, kateellisena tai väärinymmärrettynä. Luultavasti minut heitettiin ulos, koska en ollut ihonväriltäni tumma, ja sanoin sen kovaan ääneen, vastustelin, mutta nainenkin tuli perässäni taksiin.

Mies ei oikein tiedä, mitä haluta. Haluaako rakastajattaren vai ei, haikaileeko vaimoa takaisin vai ei. Niinpä siitä eivät saa sen enempää selvää muutkaan. Ystävätkin häneltä unohtuvat pitkiksi ajoiksi. Hajanaisista mietteistä voi noukkia hauskoja ja vähemmän hauskoja tilanteita ja päätelmiä, kuten esimerkiksi keski-ikäisen miehen päätelmiä omien vanhempien avioliitosta. ... he jäivät ikuisesti omille radoilleen. Tämän ikäisenä lukijana voi jo sanoa, että seuraava sukupolvi ei kovin syvällisesti edellisen asioita tunne, edes silloin kun luulee tietävänsä.

Karl Ove Knausgård on muistaakseni maininnut Pettersonin vaikuttajana ja häntä verrataan myös W.G. Sebaldiin ja J. Coetzeehen. Sebaldin kanssa yhteistä on ainakin maisemassa kulkeminen ja meditointi aiheesta toiseen samalla, mutta Sebald on etäännyttänyt itsensä jonnekin ihmissuhteitten tuolle puolen kun taas Pettersonille ne ovat arkista leipää. Niissä pohdiskeluissa Jansen löytää itsensä milloin seksuaalisesti hyväksikäytettynä, milloin epäonnistuneena isänä ja puolisona ja toisinaan taas naapurin rouvan kanssa harmonisesti yhteistuumin sängyssä. Esimerkiksi isä-lapsi kuvauksissaan Pettersson ja Knausgård muistuttavat toisiaan todella paljon. Lasten reaktioiden ja käyttäymisen kuvat ovat autenttisen oloisia ja tarkkanäköisiä, molemmilla. Vanhin tytär Vigdis on se, joka alkaa vanhempien touhuista selvimmin oirehtia ja näin saa kuin saakin isän jotenkin ulos omista maailmoistaan.

Avioeron lisäksi taustalta nousee harvakseltaan esille toinen traumaattinen tapahtuma, laiva-onnettomuus, jossa Arvid on menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Se jää sinne, kuin hajoavaksi ukkospilveksi taivaanrantaan. Miehet minun tilanteessani on kuin edellisen romaanin kierrätystä uusilla vuosirenkailla, Arvid Jansenin pohdiskelut, itsesyytökset, muistot ja unohdukset ovat kohtuullisen kiinnostavia, pateettiset elokuvalliset kuvitelmat naurattavat pienesti, mutta kokonaisuudessaan Miehet minun tilanteessani jätti tämän naisen viileään tilanteeseen.  Ehkä oslolaisia kadunnimiä risteili vastaan liikaa, ehkä avioliiton rauniot ja suhteet tyttäriin jäivät sittenkin hieman epäkiinnostaviksi, ehkä mies juopotteli ja ajautui älyttömiin tilanteisiin liian helposti. Sanoisinko, että jännite jää puuttumaan, irralliset havainnot, muistelut - muistanko, miksi sanoin niin, sanoinko niin - monologit toistuvat, mutta unohtuvat taas. Kirjailija vaikuttaa hieman väsähtäneeltä.

Per Pettersonin kielessä on kuitenkin se jokin maaginen, joten vähemmänkin vetävän tarinan jaksaa. Katriina Huttusen loistavan suomennoksen ansiota se on myös. Aina tulee vastaan nautittavia väläyksiä, kuten maaliskuinen kevätaamu lumisen tien varrella, jossa yksinäinen hevonen tekee miehelle seuraa. Hän joutuu muksauttamaan heppaa kankuille, kuin cowboyelokuvissa ennen hirttäjäisiä, kun ei se suostu liikkumaan.

Hevonen seisoo suoraan auton edessä eikä suostu siirtymään. Ajan hitaasti sitä kohti ja tuuppaan sitä puskurilla ja se siirtyy vastahakoisesti ja vain vähän kerrassaan. Kun lopulta olen päässyt pois laaksosta, näen takapeilistä, että se seisoo vieläkin siellä, vaaleana ja keltaisena valkoisessa sumussa. 

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani
Menn i min situasjon, 2018, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2019, 279 s