Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg luetaan Italian viime vuosisadan merkittävimpiin kirjailijoihin. Hän on syntyisin Levin tunnettua juutalaissukua, jonka jäsenissä on nähty monia kulttuuri- ja yliopistoalan vaikuttajia. Sekä hänen vanhempansa, sisaruksensa että puolisonsa Leone Ginzburg toimivat aktiivisesti Mussolinin ajan Italiassa antifasistisessa liikkessä. Puoliso tapettiin sodan aikana roomalaisessa vankilassa. Isä, professori Giuseppe Levi ja veljet Mario ja Alberto vangittiin useaan otteeseen silloisten rotulakien nojalla. Natalia Ginzburg toimi myös politiikassa myöhemmin ja valittiin parlamenttiin sitoutumattomana kommunistien listoilla. Kieli jota puhuimme -romaania on pidetty hänen pääteoksenaan ja hän voitti sen ilmestyttyä Italian tärkeimmän kirjapalkinnon, Premio Stregan.

Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia. En ole keksinyt niistä yhtäkään.

Sekä todellisten tapahtumien että perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien oikeista nimistä huolimatta kirja on luettava romaanina perheestä, yhteisyydestä, ystävyyksistä. - Nykyään tämä tapa kirjoittaa autofiktiota aiheuttaisi varmaan nikottelua. Tätä perhettä liimaavat yhteen lentävät lauseet, toistuvat repliikit ja rituaalit, mikä ei ole mitenkään erityistä, mutta ehkä kielen kanssa leikkiminen on harvinaisen vahvaa tässä kirjallisesti lahjakkaassa perheessä. Älkää olko murjaaneja! Ei saa murjastella! - oli eräs isän tavoista oikoa jälkikasvuaan.

Oppinut isä Giuseppe, äidille Beppino, vastaa suuresta osasta perheen riitasointua ja semmoista kliseisen italialaistyyppistä mekkalointia. Hän saa yhtenään raivokohtauksia, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, mutta muu perhe vaikuttaa olevan niihin yhtä tottunut kuin liikenteen taustahumuun. Senkin pöljä, mikä aasi oletkaan, huutaa isä, mutta iloinen äiti ei siitä lannistu. Traagiset tapahtumat on etäännytetty, edes puolison kuolema ei saa Ginzburgia kertomaan kyyneleistään. On kuin kirjailija olisi halunnut vangita romaaniinsa etenkin äidin luoman, aina huolettoman ja spontaanin elämänilon ilmapiirin. Äiti kävi sirkuksessa aina kun mahdollista. Hänen tekosyynsä oli, että lapset halusivat sinne. Äiti oli tarinankertoja, isä enemmänkin äänekäs totuudentorvi ja besserwisser.

Levin perheen koti muuttaa osoitteesta toiseen, mutta sijaitsee pääosin Torinossa ja on avoinna laajalle tuttavapiirille, sekä seurustelulle että vainotuille pako- ja piilopaikkana. Kirjan loppuun onkin lisätty 9-sivuinen henkilöluettelo ydinperheen jäsenistä ja ystävistä & tuttavista. Heihin lukeutuu monia toimittajia, poliitikkoja, kirjailijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm kirjailija Cesare Pavese. Marcel Proust mainitaan, koska Ginzburg käänsi italiaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta.

Perheen ja varsinkin vanhempien keskeiset puheenparret ja dialogin kulku ovat kirjan varsinaista herkkua. Huumoria tuovat omalaatuisen isän päähänpinttymät ja päätelmät, joita hän kehittää milloin mistäkin asiasta tai henkilöstä. Ne ovat pöhköjä, professorin lausumina varsinkin. Kaikesta siitä hoopostakin kinastelusta syntyy lämpimän kotoisa tunnelma, keskellä juuri tälle perheelle uhkaavaa maailmaa. Isälle tuottaa varsinkin vaikeuksia hyväksyä kenenkään lapsensa avioliitto. Edes varakkaan teollisuussuvun Olivettin poika ei kelpaa. Adriano on liian rikas ja liian kiintynyt psykoanalyysiin, kuten kaikki Olivettit. Isän eduksi on laskettava, että hän ei mölyämisellään onnistunut lapsiaan lannistamaan, he valitsevat puolisonsa, opiskelunsa ja asuinpaikkansa miten parhaaksi näkevät.

Fasismin vastainen toiminta yhdistää koko perhettä ja kertoo sen riitaisuuden alla piilevästä syvällisemmästä sovusta. Isä saa osan perheestä mukaansa askeettisille vuoristoretkilleen, mutta äiti ei askeesille lämpene. Yhä enemmän kukin perheenjäsen alkaa kulkea omaa polkuaan, vain äiti ei saa revittyä itseään oman sukupolvensa tavoista, kotirouvan asemasta. Yhteiskunnallinen muutos tulee liian myöhään, Natalia ja autoa ajeleva rouva Olivetti, sisar Paola saavat jo nauttia uudesta vapaudesta, joka tässäkin romaanissa jo näkyy seuraavan sukupolven naisille koittavan.

Natalia Ginzburg on terävä havainnoija ja hän analysoi kiinnostavasti monia perhepiirissä tutuiksi tulleita persoonia, kuten esimerkiksi itsemurhan tehnyttä kirjailija Cesare Pavesea. Koko perhe lukee paljon ja kirjallisia keskustelujakin käydään ohimennen tuon tuosta. Kieli jota puhuimme ei ole juoniromaani, vaan se rakentuu yhden italialaisen perheen historiasta, sen muutaman vuosikymmenen ajalta poimituilla muistiväläyksillä.

Kirjailija Natalia Ginzburgin nimen näin ensi kertaa vuosikymmeniä sitten, kun sveitsiläisen au pair-perheeni äiti lähetti minulle postissa yhden teoksen. Kirja on jo kadonnut, mutta luulen että se oli Caro Michele, saksannettuna. Hoidin perheen kahta taaperoa, esikoinen oli nimeltään Michele. Poistuessani pikkupojat huusivat Zürichin lentokentällä riemukkaasti "sali Leena!" Minä vilkutin vähintään yhtä iloisena takaisin. Lasten kaitseminen ei ollut minulle mikään unelmahomma.

Kirjan suomennoksen hempeän romanttinen kansi ei tee oikeutta sen särmikkäälle ja räväkälle olemukselle. Italialainen kansi onnistuu paremmin. 

Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lippmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni: - Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo monesti!

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Lessico famigliare, 1963 suomentanut Elina Melander
Aula & Co., 2021, 254 s