Tuula-Liina Varis: Pikku naisia

En ajatellutkaan, että parin nelivuotiaan seurassa mökillä tulisi paljon luettua. Mutta kun he olivat poistuneet, keinu keinahteli tuulessa koivun alla ja hiljaisuuden rikkoi vain pääskyn poikasten tirskunta, heittäydyin klassikkohaasteeseen valitsemani opuksen kimppuun. Mutta mutta. Taas alkoi hermostuttaa ja pitkästyttää ja ajatus vaellella, joten päätin ettei sittenkään tämä klassikko. 

Koska klassikkoromaanissa on noin kuusisataa sivua, se olikin sitten ainoa viikon reissulle mukaan ottamani. Mökin kesästä toiseen kolutut hyllyt eivät nyt innostaneet. Olihan siellä Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus, jotain Sartrea, Claes Anderssonia, Konstantin Paustovskia, Alice Munroa, Raymond Chandleria, Eino Leinon kirjeitä Aino Kallakselle, jopa Alice B. Toklas Cookbook. Viimemainitusta ei kyllä yhtään reseptiä ole mökin simppelissä keittiössä kokattu. Viimeinen pelastukseni oli yhteysaluksen laiturimökin kierrätyshylly. Se oli täynnä loma-asukkaiden ruotsinkielisiä dekkareita, mutta oli siellä myös esim Anna Karenina siistinä niteinä. Kahmaisin sieltä pinon dekkareita, jotka sitten palautin, mutta luin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Pikku naisia.

Pidän paljon Tuula-Liina Variksen kirjoitustyylistä, se on tarkkaa mutta rentoa. Kilpikonna ja olkimarsalkka-teoksen luin joskus aikoja sitten ja Irman myöhemmin. Blogielämäni alkuaikoina ymmärsin, että hän oli hieman aikaisemmin aiheuttanut kuohuntaa bloggaajien keskuudessa lausuessaan jotain negatiivista blogikirjoittajien ammattitaidosta suhteessa kouluttautuneisiin kriitikoihin ja harmitellut kritiikin alamäkeä. Vuoteen 2021 mennessä blogit ovat saattaneet nousta arvossa, kun vertailussa on muun somemaailman keskustelun taso. Tai sitten ei, en tiedä. 

Novellien realismi ei nosta niitä kovin huikeisiin maisemiin, ne ovat viihdyttäviä mutta eivät varsinaisesti häikäise. Vaikka Tavallinen tapaus on tylsähkö nimi ja vahinkoraskaus monen silmissä myös, novelli onnistuu kuvatessaan sitä epäoikeudenmukaisuutta, mitä nuori elämänhaluinen nainen joutui aikanaan meilläkin kokemaan juostessaan ylemmyydentuntoisten psykiatrien ja lääkäreiden pöytien takana anomassa raskauden keskeytystä, esittämässä itsetuhoista, joutuen elämäntavoistaan epäillyksi ja tuomituksi. Ja laskutus sitten ilman kuittia, semmoinen rahamylly se oli yksityisen puolen lääkäreille. Puistattavaa rakenteellista sadismia, jota novellissa äiti muistelee tyttären raskaustestin löydettyään.

Nainen ja Tsehovia oli mukava lukea, koska ystävykset Eerika ja minäkertoja tuulettavat lukemaansa ja miessuhteitaan Joensuun Jokelassa, Teatteriravintolassa ja muualla sen pikkukaupungin kortteleissa, joissa minäkin lauleskelin muutamina kesäöinä. Se on kaunis ystävyyden kuvaus, jossa Eerika kuvataan villinä perhosena, jonka seurassa kertoja viihtyy mutta tietää tämän kohta lentävän pois, kirjoineen ja miehineen, toisiin maisemiin. Joitakin perhosia voi vain haikeana muistella.

Pikku naisia on nimenä ironinen vastine nuorten naisten paljon lukemalle klassikolle, joka on idyllinen satu. Variksen naiset kamppailevat eturintamassa arkitodellisuuden kuopista ylös. Tarjolla on aborttia, lapsia ja vanhempia, dementiaa ja elämän mittaisia ystävyyksiä, ystäviä rakkauden haaksirikon jälkeen, eronneiden kesken  - ja taustalla tapettina kännisiä miehiä. Naisten monologit ovat ronskeja ja feminismin lippu korkealla. 

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia
WSOY, 2000, 238 s