Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kohtuullisen nopeasti Frances McDormandin hahmo katosi mielestä, kun aloin lukea Olive Kitteridgeä. Kummin päin vain teet, katsot ensin elokuvan (tv-sarjan tässä tapauksessa) ja luet sitten kirjan tai päinvastoin, toinen vaikuttaa toiseen. Onneksi luin romaaninkin. McDormand on niin karismaattinen näyttelijä, että häntä ja hänen töksähtäviä repliikkejään jää lumoutuneena seuraamaan ja esim muut sivuosat jäävät helposti ohuemmiksi ja varjoon.

Mainen osavaltion pikkukaupungin asukkaat tietävät sopivan käytöksen ja kunnollisen elämäntavan rajat, mutta kuka niihin lopulta mahtuu?  Elizabeth Stroutin henkilökuva Olivesta ja hänen lähipiiristään, koko pikkukaupungin yhteisöstä, sen arjesta, eroista, rakastumisista ja pettämisistä, haaveista ja niiden haaksirikoista, kasvamisesta ja vanhenemisesta on kuitenkin niin osuvaa, yllätyksellistä, tarkasti nähtyä kuin elämä itse, että romaanin koko kudelma on sittenkin paljon täyteläisempi kuin tv-sarja, niin onnistunut kuin sekin oli. Ja tietenkin Elizabeth Stroutin loistava tapa kertoa; vaivattoman tuntuinen ja luonteva dialogi, napakat turhia selittelemättömät lauseet, kevein vedoin tavoitettu hetken tunnelma  - kaikki herkät nyanssit voi löytää vain lukemalla.

Romaanin rakenne erillisine episodeineen kasvattaa taitavasti jännitettä ja tutustuttaa vähitellen henkilöihinsä. Pitkän liiton aviopari Olive, eläkkeellä oleva matematiikan opettaja ja Henry, apteekkari,  nousee ensinnä esille. He painuvat taka-alalle kun uusi hahmo, kantakapakan pianisti, entisen missin perhe, teinipariskunta vuorollaan pääsee valokeilaan. Strout leikkaa uuteen kohtaukseen viivyttelemättä, ja nostaa uudelleen mukaan hahmoja, jotka ovat jo ehtineet näkyä maisemassa. Olive vilahtaa kirkon käytävällä, jotkut keskustelevat hänestä ja nuo pienet sivupolut täydentävät pala palalta sekä Oliven persoonallisuuden että koko pikkukaupungin yhteisön  kuvaa. 

"Muitten ongelmista on aina hauska kuulla"

Armottoman rehellinen eli huonokäytöksinen ja kärsimätön Olive sitoo kaikki pienet tarinat yhteen. Olive on särmikäs persoona, jonka epätäydellisyys on kuvattu sydämeen käyvällä tavalla. Hän  saapastelee ovista ja tuhahtelee näkemälleen.  Hyväsydämisyyttä ja empatiaa on, mutta hän ei tee sitä helpoksi havaita. Eikä hänellä ole itselläänkään helppoa omissa nahoissaan. Olive oppii sentään jotain ihmisiltä ympärillään - vaikkei hän sitä heille halua myöntää. Ei varsinkaan kiltille miehelleen Henrylle, eikä pojalleen Christopherille. Sellaisiksi ovat roolit kivettyneet tässä perheessä. Helpotusta on kumpikin osapuoli hakenut ulkopuolisista suhteistakin, joita ohimenneitä myrskyjä kuvataan varovasti muistojen arkkua raottaen.

Sillä Olive on täynnä synkeitä tunteita, kateutta toisen avioparin onnesta, mustasukkaisuutta miniän kaappaamasta pojasta - ja juuri siksi hän kiinnostaa. Olive on kuva älykkäästä naisesta, joka vaatii paljon itseltään, mutta vielä enemmän lähimmiltään. Hän on töksähtäväkäytöksinen, mutta pohjimmiltaan hyvää tarkoittava ja moraalinenkin hahmo, jolle sitten lähipiirin pitää aika kovankin kautta opettaa oma näkökulmansa. Olive on itse asiassa vähän semmoinen suomalaisen oloinen tyyppi, jolle jatkuva rakkauden toitottaminen on vierasta. Se ettei hän osaa sitä sitten lähimmilleen osoittaa ollenkaan, on ansa johon hän on itsensä ajanut eikä oikein löydä tietä ulos. Haaveetkin vanhenevalla naisella pelkistyvät siihen, että kuolisi nukkuessaan. Mutta elämä tuo sittenkin uusia myrskyjä, ja ne saattavat nilkkoja myöten maassa seisovaakin naista heilauttaa ja tuottaa edelleenkin oivalluksia itsestä ja muista. 

Elizabeth Strout on mestari kuvaamaan arjen draamoja, kuljettaen lukijaa tavanomaisesta harmaasta päivästä trillerin tapaiseen vaaratilanteeseen, pohjustamaan sen täysin uskottavasti kuvaten samalla tuttujen persoonien käyttäytymisen uudessa tilanteessa paniikin epäjärjestyksessä. Ja näyttää kuinka ihmiset sen jälkeen eivät enää tunnista toisiaan, totutut roolit murtuivat. Erityistä on Stroutilla myös taito asettua aistimaan hyvin erilaisten tyyppien sielunmaisemaa ja jopa mukauttaa kirjoitustyyliään kulloisenkn hahmon kieleen.

Juuri tähän hetkeen sopiva repliikki ihanalta Olivelta:  "Se mies on republikaani." "Sepä kamalaa", Christopher sanoi. "Luulin että soitat kysyäksesi pojanpoikasi kuulumisia".

Romaani voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. Kiitos ja kumarrus Kristiina Rikmanin hienolle suomennokselle.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2020, 374 s