Harrastuksia & suosituksia

Vaikka korona on etabloitunut osaksi elämäämme, tänä syksynä työväenopiston maalauskurssi on jatkunut melkein kuin ennen pandemiaa. Eikä mikään muuten tyhjennä päätä perusteellisimmin arkisista harmin aiheista; taudeista, väkivallasta, ärsyttävistä poliittisista puheenvuoroista, iltapäivälehtien aggressiota aiheuttavista kolumneista ja kommenteista - kuin intohimoinen värin sutiminen. Tosin siinä saattaa joutua nauttimaan sekä suuresta innostumisesta että yhtä syvistä epätoivon hetkistä. Mutta yhtä kaikki, kaukana on muu maailma murheineen. 

Tänä syksynäkin, ja viime keväänä, ja viime talvena, Aurajoki on jatkuvan inspiraation ja pysyvän ilon aihe maisemassa. Näköjään. 

Näkymä kirjastosillalle ja Rettigin palatsille eli nykyiseen Aboa Vetus Ars Nova museoon, jossa parhaillaan esitellään Osmo Rauhalan teoksia. Eivät kylläkään minulle edusta mielitaidettani. Liian siistejä.

Toivottavasti tänä talvenakin saadaan nauttia edes lyhyen aikaa talvimaisemasta. Tämä on tehty valokuvani mallista, oliko nyt viime vai edelliseltä talvelta, en muista.

Menneellä viikolla katselin minäkin toisella silmällä Teeman hienoa elokuvafestivaalia. Teemastakin voi olla jatkuvasti niin kiitollinen. Tällä hetkellä elokuvanautintojani rajoittaa äkillinen, laamaannuttava ja totaalinen riippuvuus: olen löytänyt kirjastosta Langalla - The Wire -sarjan kaikki kaudet, joita olen nakuttanut läpi järkyttävällä tahdilla. Niin loistavia tarinoita Baltimoren poliisin arjesta, kaupungin narkkareista, mustien kamppailusta henkensä säilyttämiseksi, kaupungin korruptiosta, poliisin organisaation mätäpesäkkeistä. Kaikesta. Jokaisessa jaksossa on ainesta kuin 5 tunnin elokuvassa, puolen minuutin tai 4 minuutin välähdyksiä, jotka leikkaavat suoraan tapahtumiin. Niin hyvin tutkittuja tyyppejä ja hienoja näyttelijöitä - joista valkoisia n 10 %. En tiedä mitä tehdä, kun olen kaikki 5 kautta katsonut. Elämä tulee olemaan tyhjää, ainakin ensi alkuun. 

Hongkongilainen elokuva In the mood for love oli eräs Teeman elokuvafestivaalin hienoista ja kehutuista, oliko nyt maailman kaunein tms. Siinä on oma mystinen, toteutumattomien toiveiden virittämä tunnelmansa. Posliininuken näköinen nainen, joka esittelee ainakin 50 erilaista itämaistyylistä mekkoa, pienellä pystykauluksella. Miehellä on kiiltävän musta tukka ja julkilausumattomista toiveista kertova katse. Vähäiset dialogit, hämärät nurkat, Nat King Cole laulaa taustalla. Hongkongilaistalossa asukkaat tuntevat toisensa, jakavat seesamikeiton, pelaavat korttia. Molemmat päähenkilöt tulevat puolisoidensa pettämiksi. Puolisot on rajattu ulos, heitä ei nähdä.  Epävarmuudessa mies ja nainen löytävät toisensa, mutta ovat kokemustensa hämmentämiä. Tyylitellyssä elokuvassa on jotain kaurismäkeläistä, tarkkaan mietittyjä värejä ja sommitteluja. Sen verkkainen tahti ja viipyilevyys oli minulle aterian jälkeen liikaa ja nukahdin kesken kaiken. Onneksi sitä pystyi jatkamaan myöhemmin. Tämä pitää siis katsoa virkeänä.

Aivan päinvastaisesti toimii ihana David Byrne's American Utopia show. Se on silkkaa musiikin iloa ja liikkumisen riemua. Muusikkoja ja tanssijoita kaikkialta maailmasta, soittimia samoin ja hyvin karismaattinen laulaja. Yksi kaikkien aikojen parhaista konserttielokuvista, kirjoitti Harri Uusitorppa Hesarissa. Olen samaa mieltä, suggeroiva esitys on Spike Leen ohjaama. Tämäkin elokuva on Teeman elokuvafestivaalin ohjelmistoa. Tätä parempaa energiatason nostajaa ei ole.