Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Taisteluni-sarjan jälkeen muistan lukeneeni jostain haastattelun, jossa Karl Ove Knausgård totesi, ettei hänellä ole lainkaan mielikuvitusta. Sen vuoksi hän arveli nimenomaan autofiktion sopivan niin hyvin itselleen. Ja genren vauhdittumiseen hänen maailmanmaineeseen nousseiden teostensa katsotaan paljon vaikuttaneenkin. Siitä häntä on myös paljon vähätelty, aivan turhaan. Että kuka hyvänsä nyt pystyy omasta arjestaan, suvustaan, perheestään ja traumoistaan kirjoittamaan, jos vain viitsisi näitä salaisuuksia kaikelle maailmalle paljastaa. Aamutähdessä Knausgård kuitenkin kääntyy toiseen suuntaan eikä autofiktiosta enää näy jälkiä sen enempää kuin kenellä hyvänsä kirjailijalla. Mielikuvitusta on tällä kertaa tarinassa sitäkin enemmän, fantasiaan asti.

Norjan rannikko, Bergenin alue vuonoineen ja metsineen pysyy edelleen tarinoiden taustamaisemana. Kesän viimeinen kuuma helle kärventää ihmisiä ja luontoa. Kuvaus rajoittuu kahteen vuorokauteen. Kirja jakautuukin kahteen osaan, ensimmäinen päivä ja toinen päivä. Josta jaottelusta tulee vähän mieleen Raamattu. Iso tähtikin nousee taivaalle. Se hohtaa ennen näkemätöntä valoa, ja saa jokaisen pysähtymään ja ihmettelemään, mikä se on, mistä se on tullut. 

Hieman samoin kuin Elizabeth Stroutin Olive -romaaneissa, tarinaa kuljettavat seudun asukkaat, kymmenisen henkilöä, joita seurataan vaihtuvin luvuin. Osa heistä on keskenään tuttuja, osa käy mielessään dialogia toisen tavatun henkilön kanssa, kuten esimerkiksi Arne, yliopiston proffa ja Egil, Raamattua opiskeleva, erakoituva eronnut mies, vauraan suvun jälkeläinen. Jostein on juopotteleva lehtimies, joka metsästää skuuppia, mutta ei nauti suurta arvostusta työpaikallaan. Kaikki kirjan miehet ovat viinalle persoja, enemmän tai vähemmän vastenmielisiä ja itsekeskeisiä tyyppejä, myös pojastaan täysin vieraantunut Egil, joka pohtii kuoleman jälkeistä elämää ja selittämättömiä asioita Raamatun ja historian kautta. Kirja loppuu hänen nimissään kirjoitettuun esseeseen: Kuolemasta ja kuolleista. Hän pohtii paljon myös Jumalan ja paholaisen olemusta, väkivaltaa ja vapautta. ... myös Jeesusta, joka todella oli Jumalan poika, kutsuttiin Raamatussa aamutähdeksi, siis Luciferiksi.

Katherine, mieheensä kyllästynyt pappi, Iselin, masentunut ja yksinäinen nuori nainen, Solveig, ylihoitaja, Turid, kehitysvammahoitaja, Vibeke, vanhan miehen nuori onnellinen vaimo - kaikki kirjan naiset ovat vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka pitävät perheitään kasassa. Siitä ainoa poikkeus on Tove, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän on kirjan alussa vaipunut psykoosiin ja vaeltelee kaikkien ulottumattomissa, vaihtelevasti näkyvissä mökin ympäristössä miehensä Arnen tyhjentäessä jääkaapin ja muiden kaappien viinavarastoja. Teini-ikäinen tytär siinäkin yrittää pitää seiniä pystyssä.

Knausgårdilla on taito saada tarinansa kulkemaan vetävästi ja koukuttavasti, ihmissuhteet ja dialogit virittyvät jännitteisiksi, kaupunkien kadut sykkivät helteisen kesän kourissa, metsässä huhuilevat pöllöt. Tutusti hän kirjoittaa arjen toimet tarkasti esiin, kuinka Arne leikkaa leipää, kattaa jogurtit, kuinka Katherine ostaa neljä hummeria ja kolme kiloa katkarapuja puutarhakutsuihin, kuinka keskustelu porisee pöydässä, rapuvoita sivellään. Ja metsässä ison linnun siivet suhahtavat, keltaiset silmät tuijottavat. 

Metsässä mennään myös hetteikön puolelle, eli fantasiaan. Metsästä alkaa löytyä rapistelun keskeltä päättömiksi syötyjä kissoja, tiet täyttäviä rapuja, välähtäviä silmiä, black metal yhtyeen rituaalimurhia. Suuri tähti ja pimenevä yö tuo henkilöiden eteen dramaattisia tapahtumia. Niiden välissä tehdään loputtomasti voileipiä ja juodaan määrättömästi viinaa.

En tiedä mitä on tapahtunut. Aamutähteä myötäillen voisin uskoa, että hiusten leikkuu on ollut vaikuttava tekijä. Katosiko niiden mukana paljon muutakin?  Siltä näyttää, sillä Aamutähdessä Knausgård on hieman höpsö ja ensi kertaa jopa pitkästyttävä, siitä huolimatta että tekstistä voi edelleen nähdä paljon pohtivan ja lukevan ihmisen sivistystä. Minun makuuni nyt mentiin pöheikköön ja vetelään suohon. Sekaisin menevät yksilöiden polut öisessä metsässä, Kierkegaard ja teologiset tulkinnat Raamatun lauseista. Lopputulos on turhan jaaritteleva, eksyneen oloinen sekoitus kauhua ja fantasiaa, jota teologiset ja filosofiset pohdinnat turhaan yrittävät viedä kohti valoa. Tähti himmenee.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti
Morgenstjernen, 2020, suomentanut Jonna Joskitt-pöyry
Like Kustannus 2021, 665 s