Natsi-Saksa -aiheinen kirjallisuus vetää minua näköjään edelleen magneetin lailla. Mikä tässä painajaisessa niin kiinnostaa? Ehkä kirjasta toiseen se uskomattomuus, että tällaista valtiollista julmuutta ja väkivaltaa on voinut tapahtua hyvinvoivassa Euroopassa ihmisten keskellä, tavallisia ihmisiä siihen osallistaen. Kaikki ne ilmiöt ja tapahtumat, mistä on voinut lukea kirjoista ja katsoa lukuisista dokumenteista tai uutisfilmien pätkistä todistavat, että tällainen kehitys ei ole mikään kerran tuhannessa vuodessa maata kohti syöksyvä komeetta avaruudesta vaan aivan johdonmukaista poliittista kehitystä. Ja ettei sitä enää tapahtuisi, tällaiset kirjat toimivat kuin rokotus tautia vastaan.
Norman Ohlerin Soluttautujat on viimeisin lukujonossani. Tätä ennen olen lukenut Hans Falladan Yksin Berliinissä, Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, Knausgårdin 6. kirja, Katja Petrovskajan Ehkä Esther, Jorge Semprúnin Kirjoittaminen tai elämä, Laurent Binet'n HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä, Terhi Rannelan Frau, Éric Vuillardin Päiväkäsky, Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema. Kaikki valottavat eri näkökulmilta samaa historian ajanjaksoa ja sen tuhovaikutusta ihmisten elämään, holokaustia ja muita tragedioita. Knausgårdin 6. Taisteluni sisältää laajan esseen Hitleristä. (Lisäys 25.1. pari aiheesta jo lukemaani puuttui listalta).
Soluttautujat ovat kirjassa natseja vastustanut löyhä verkosto, rihmastoksikin kutsuttu, keskeisenä henkisenä johtajanaan sotilassuvun nuorukainen Harro Schulze-Boysen, idealisti ja sittemmin Natsi-Saksan ilmavoimien upseeri sekä hänen vaimonsa Libertas, aristokraattisuvun taiteellinen ja temperamenttinen nainen, jo natsipuolueen jäseneksi aiemmin liittynyt, mutta sittemmin siitä eroava. Hän käyttää eron verukkeena naisen asemaa, kotirouvakultti on vahvaa natsipiireissä. Hänen perheensä suhteilla Göringiin on merkitystä aviomiehen uralle, mikä mahdollistaa tiedustelutoiminnan.
Göring nousee vihdoin teepöydästä ja lähtee huoneeseensa, jolloin Libertas keskeyttää matkan. Hän odottaa Göringiä tämän vierashuoneen ovella, ja tämä, aina avoimena naisellisille suloille, pyytää linnan nuoremman neidon huoneeseensa. Se on askel, jota valtion toiseksi tärkein mies saa vielä katkerasti katua.
Heidän tuttavistaan Berliinissä, kulttuurisukujen jäsenistä, taiteilijoista, tutkijoista, toimittajista kasvaa se runsaan sadan ihmisen joukko, johon kuuluvat miehet ja naiset (suunnilleen yhtä monta molempia) ottavat tietoisesti sen suurimman riskin minkä Berliinissä tuolloin saattoi. Kolmannessa valtakunnassa heitä kaikkia nimitetään kommunisteiksi, vaikka verkosto on kirjava ja kattaa monenlaisia poliittisia näkemyksiä. He ovat anti-fasisteja, boheemeja, vapaa-ajattelijoita ja moni myös vapaan rakkauden kannattaja. Natsi-Saksan tiedustelu antoi heille nimen Rote Kapelle, Punainen orkesteri.
Kukaan ei voinut panna alttiiksi enempää kuin henkensä, siteerataan alkulehdillä kirjailija Hans Falladaa. Päiväkirjoihin, kirjeisiin, dokumentteihin pohjaava teos kertoo jälkimaailman silmissä epätoivoisesta 10-vuotisesta vastarinnasta hyytävän tehokasta natsivaltaa vastaan. Kun kuvauksen kohteena oleva joukko ei kuitenkaan tulevasta tiedä, he ovat täynnä nuoruuden intoa, optimismia ja energiaa. Merkitykselliseksi koettu toiminta ei ketään lannista, päin vastoin he näyttävät sitä päättäväisemmiltä mitä pidemmälle aikaa kuluu. Sitä paitsi joukko on vuonna 1933 alle kolmekymppisiä, rakkaussuhteita syntyy ja kuihtuu ja ne saavat kirjassa paljon tilaa, kuten nimikin kertoo.
Schulze-Boysenin vastarinta alkoi jo ennen Hitlerin valtakunnankansleriksi nimittämistä Gegner (vastustaja) -nimisen lehden 23-vuotiaana päätoimittajana ja hän sai tuta vastustajansa otteet ensi kerran, kun hänet ja hänen ystävänsä otettiin kiinni ja pahoinpideltiin. Ystävä kuoli. Tapahtuma toimi opetuksena; avoin vastarinta ei ollut enää mahdollista, se oli tehtävä salassa. Rinnan Harron uravalintojen kulkee hänen valokuvaamisesta kiinnostuneen rakastettunsa/vaimonsa Libertaksen tarina. Tämä pääsee Hollywood-elokuvien levityksestä vastaavan MGM:n hommiin, kun joukoittain irtisanotuilta juutalaisilta vapautuu tehtäviä. Hitleriä pokkuroidaan kaikkialla Berliinissä. Saksan MGM:n päällikkö eroaa propagandaministeri Goebbelsin kehotuksesta juutalaisesta vaimostaan, joka päätyy sittemmin keskitysleirille. Kirja paljastaa, kuinka Hollywoodissa asti suostuttiin natsimieliseen sensuuriin. Saksan markkinat olivat suuret ja tärkeät.
Pääpariskunnan tehtävät antavat heille Saksan hyökkäyssodan alettua näkymät tapahtumiin aitiopaikoilta: Harrolla on työhuone ilmailuministeriössä ja Libertas työskentelee Saksan Kulttuurielokuvakeskuksessa ja näkee päivittäin sensuroimattomia kuvia juutalaisten joukkomurhan etenemisestä. Myös muut ystävät saavat omasta toiminnastaan jatkuvaa tietoa Saksan sisäisestä tilanteesta, esimerkiksi niistä lopulta yli 10 miljoonasta pakkotyöläisestä, joita hallitus käyttää pitääkseen sotataloutta pystyssä. Vankeja tulee Ranskasta, Puolasta, Neuvostoliitosta ja muualta. Muukin teollisuus hyötyy ilmaisesta työvoimasta, seikka jonka Eric Vuillardin Päiväkäskykin mainitsee.
Muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia kirja tiputtelee. Eivät ne ole uusia kenellekään historioitsijalle, mutta tavalliselle lukijalle moni asia on uutta (tai unohtunut). Kuten esimerkiksi semmoinen yksityiskohta, että Stalin luotti Hitlerin kanssa tekemäänsä sopimukseen, eikä uskonut hänelle toimitettuja tietoja Saksan tulevasta hyökkäyksestä, Operaatio Barbarossasta. Aika ironista, että vainoharhainen äijä joka murhauttaa joka toisen ympäriltään vuosikausien ajan luottaa - väärin - toiseen diktaattoriin! Stalinin mielestä informantti pitäisi lähettää huoraäitinsä helmoihin.
Kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu käänteitä. Jo vuonna 1936 valtion nimissä teloitetaan niin paljon ihmisiä, että Hitler ottaa käyttöön tehokkaammat giljotiinit. Hitler käy Saksassa kamppailua myös omissa joukoissaan, sisäisiä puhdistuksia tapahtuu jo ennen varsinaisia juutalaisten joukkokuljetuksia ja lisääntyviä paikallisia poliisikuulusteluja. Nuorten myrskyävät rakkaussuhteet ja monenlaiset taiteilijapersoonat ja heidän elämäntapansa tuovat kirjaan arjen tunnelmia keskellä hengenvaarallista toimintaa. Harro Boysen-Schulze vaikuttaa kaiken keskellä uskovan asiaansa muita tulisemmin, naiset unohtuvat useammin kuin hän naisilta. Ja lopulta vaikuttaa, että nimenomaan nuorten ihmisten tunne-elämä ja halu elää täysillä vie heidät riskialttiiseen tilanteeseen. Sinä haluat aina esittää Elektraa, hän kirjoittaa takaisin - etkä vain teatterilavalla. Jatkuvasti pelkkää draamaa. Sankari väsyy rakkaussuhteisiinsa.
Radiolähetin on lopulta avain paljastumiseen ja sen jälkeen alkavat kuolonkellot soida. Kirja on jännittävä ja täynnä tunteita, mutta on silti kurjaa lukea rohkeista nuorista ihmisistä, joille käy huonosti - ennen kuin natseille käy huonosti. Ja oikeastaan vielä enemmän ärsyttää se, ettei noille natseille edes käy kovin huonosti. Tällaista teosta lukiessa voi samalla tarkistaa, kuka kuoli milloin - vaikka asia selviää enimmäkseen kirjastakin. Niin vain on, että suuri osa, ydinryhmä tästä joukosta hirtetään ja teloitetaan 1942/43, mutta sen sijaan moni heidän kiduttajistaan eli pitkän elämän kuka mihinkin virkaan uudelleen asettautuneena. Esimerkiksi Horst Kopkow, SS:n salaisen poliisin tutkijan pestasi Britannian salainen tiedustelu M15 palvelukseensa kylmän sodan aikana. Uusi henkilöllisyys pelasti sotarikossyytöksiltä. Sen sijaan Harro Schulze-Boyzenin isältä evättiin pyyntö saada poikansa teloituksen jälkeen mitään hänen jäämistöstään, koska kirjeen mukaan "lisärangaistuksena halutaan myös hävittää tuomitun muisto."
Asialleen omistautunut Harro on poikkeusyksilö, hän on luja ja rauhallinen loppuun asti. Norman Ohler kuvaa häntä kuin pyhimystä. Ulkoisine ominaisuuksineen hän vastaa natsien rotuihannetta, mutta on terävä huomaamaan, kun hänen äitinsä näyttää omaksuneen vastaavia arviointitapoja.
Minusta kirjailija on kuitenkin aika armoton. Alussa hän kertoo tapaamisestaan isoisänsä kanssa, kun heille on koulussa kerrottu natsismin ajasta. Tämä oli silloin rautateiden palveluksessa eikä tehnyt mitään muuta kuin hoiti oman työnsä. Isoisä vaikuttaa liikuttuneena potevan siitä huonoa omatuntoa. Lapsi, kirjailija kokee silloin etäisyyttä. Isoisänkin olisi pitänyt olla mukana vastarinnassa ilmeisesti kirjailjan mielestä. Liikaa vaadittu jälkikäteen minusta. Hengissäpysyminen on vahva vietti.
Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin BerliinissäLike 2021, 448 s
Tulista on nuorten ihmisten tarttuminen asioihin vaikka henkensä kaupalla. Nuorena on vaikea kuvitella, että itselle kävisi huonosti.
VastaaPoistaMinulta on mennyt jo ohi kiihkeä paneutuminen niin Stalinin NLn kuin Hitlerin Saksan kauheuksiin. Luin kuitenkin mielelläni tarkan esittelysi Soluttautujista.
Uusia teoksia aiheesta ilmestyy näköjään vuodesta toiseen. Aikaan sisältyy niin paljon aineksia ja aina löytyy ihmiskohtaloita, joista on kiinnostavaa lukea. Eikä pimeä aika pääse unohtumaan.
PoistaMinulle tulee myös noita vaiheita, että jokin tietty maa, alue tai teema vetää puoleensa magneetin lailla. Juuri nyt se on Kremlin marionettiviritelmä. Putin tulee kohta korvista ulos. Ehkä voisikin siiryä vihollisen pariin! Kuulostaa kyllä tämäkin hyvin mielenkiintoiselta teokselta.
VastaaPoistaToisaalta se on tietenkin ihan luonnollista, jos jokin asia kiinnostaa, että uuden teoksen siitä aiheesta huomaa helpommin kuin jonkun toisen. Historia ja vielä erikseen poliittinen historia on minusta tosi mielenkiintoista. Tässä vaiheessa minulla tulee natsiaika korvista ulos, kuinka ollakaan ;) Ei vähään aikaan tätä...
Poista