Julia Phillips: Katoava maa

Kamtšatkan niemimaalle Venäjän koilliskulmalla sijoittuu Julia Phillipsin Katoava maa. Seutu on samaa tuliperäistä Aasian mantereen reunavyöhykettä kuin Japani. Geysirit, tulivuoret ja kylmät talviyöt ympäröivät Petropavlovskin kaupunkia ja Esson kylää, romaanin tapahtumapaikkoja. Naapurimaamme Venäjä on valtava ja monikasvoinen. Lento Petropavlovskista Moskovaan kestää 9 tuntia, etäisyys vajaat 7000 km. 

Julia Phillips on amerikkalainen esikoiskirjailija (s.-89). Kumpaakaan ei uskoisi. Ei uskoisi, että amerikkalainen voi kirjoittaa niin venäläistunnelmaisen romaanin. Eikä uskoisi, että kirjailija on vielä nuori; näin perehtyneen oloisen, monivivahteisen ja "kypsän" teoksen olettaisi kertovan pitkästä elämänkokemuksesta ja kirjailijuudesta. No, kirjoittajana Phillips on joka tapauksessa kokenut. Hän on ehtinyt kirjoittaa moniin lehtiin, kuten The New York Times, Moscow Times ja The Paris Review.

Katoava maa seuraa seudun tapahtumia vajaan vuoden verran, elokuusta seuraavaan heinäkuuhun, suunnilleen nykyajassa. Alussa  kaksi sisarusta, Aljona, 12 v ja Sofia, 8 v, katoaa. Tuntematon mies sieppaa heidät autoonsa kaupungin laitamilla, meren rannalla. Sittemmin he katoavat myös lukijalta, jolle tämä alku ovelasti antaa enemmän tietoa mysteeristä kuin kenellekään kirjassa myöhemmin tavatulle.

Selvittämätön tragedia kulkee punaisena lankana yhteisön kuvauksessa, milloin lähempänä, milloin taustalla. Viranomaiset, poliisi tarjoavat selitykseksi hukkumista, koska mitä enemmän aikaa kuluu, sen varmemmalta näyttää, ettei tapaus koskaan selviä. Erästä perhettä piinaa jo aiemmin tapahtunut katoaminen. Siinä perheen tytär oli kuitenkin jo 18-vuotias, ja hänen siskonsa uskoo Lilian lähteneen riitaisesta kodistaan omasta halustaan, muille selityksiä jättämättä.

Jos Petropavlovsk jonakin päivänä hukkuisi laavavyöryn alle, Katja pelkäsi arvaavansa täsmälleen, keneltä komealta vulkanologian tutkijalta uhkaavan purkauksen merkit olivat jääneet huomaamatta. Maks ei jaksanut aina pitää lukua siitä, mikä oli tärkeää. Enää hän ei vaikuttanut yhtä erinomaiselta kuin aluksi.

Seuraavat luvut ja kuukaudet tuovat päähenkilöiksi aina uuden naisen, tyttäriä, äitejä, opiskelijoita, vulkanologisen tutkimuslaitoksen tutkijoita, sairaanhoitajia, kanslisteja, vastaanottoapulaisia. Hieman Olive Kitteridge-romaanien tapaan yhteisön kokonaiskuva täydentyy luku luvulta, pala palalta. Naiset, heidän parisuhteensa, ajatuksensa, toiveensa, suunnitelmansa ja pettymyksensä nousevat etualalle. Heidän elämäänsä hallitsevat yhteiskunnan ikiaikaiset rakenteet, jotka eivät tee irtiottoja helpoiksi. Kaikki etsivät onneaan, parempaa toimeentuloa, luotettavampaa miestä, opiskelupaikkaa, liian varhaisen raskauden jälkeen toisenlaista jännitystä elämään, tanssia, iloa. 

Liliakin oli pieni ja nuori, vaikka ei yhtä nuori kuin Golosovskajan sisarukset. Artjom oli antanut Revmiralle tutkijan puhelinnumeron, ja Revmira oli lähettänyt poliisille Liliasta koulun päättäjäisissä otetun valokuvan, mutta vastausta ei ollut kuuulnut. Se ei ollut suuri yllätys. Lilia oli ollut kadoksissa jo kolme vuotta, hän oli eveeni, eivätkä hänen vanhempansa olleet tärkeitä ihmisiä.

Kamtšatkalla asuu joukko alkuperäiskansoja, mm korjakit, eveenit ja ainut omine piirteineen ja kielineen. Se ei yllätä, että he ovat seudulla syrjittyjä. Tätäkin ilmiötä Katoava maa valottaa ällistyttävän oivaltavasti ruohonjuuritasolla, vaan ei mustavalkoisesti. Tundralla varttunut Ksjusa opiskelee ja rakastaa venäläistä Ruslania. Korjakkinaisen vetämä tanssikurssi antaa voimaa tytölle, mutta herättää epäluuloa miehessä. On ilmiselvää, että yhteisössä tyttöjen katoamisesta ensinnä epäillään tummaihoisia roistoja. 

Jotain hyvin "venäläistä" on vahvojen naisten perhekuvastossa. Perheissä käydään paitsi pariskuntien myös sukupolvien välistä kamppailua. Suvuissa on yleisesti monessa liemessä keitettyjä matriarkkoja, jotka kohtelevat tyttäriään ikuisesti teini-ikäisinä vaikka nämä olisivat jo väitöskirjan tekijöitä ja äitejä itsekin.

Tervehtiessään Zoja tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän näytti varmaan todella säälittävältä pöytä katettuna, lihat muhimassa liedellä, vauva hermostuneena ja koko päivän puuhat levällään vieraiden irvailtavina.

Kaupunkia kohdanneet tapahtumat tuovat pelon ja epävarmuuden jokaisen naisen elämään, ja vieläkin suurempaa järkytystä uhrien perheisiin. Siitä huolimatta arki jatkuu. Loistavalla taidolla Phillips kuvaa niin nuoren äidin askareita, kiellettyjä tunteita rakennusmiehiä kohtaan, koulutyttöjen suhteita, uutta elämää suunnittelevaa tutkijaa kuin tyttärensä kadottaneen äidin mielenliikkeitä, vaikeutta kohdata uteliaita. Meni hän minne tahansa, ihmiset tunsivat tietoisesti tai tiedostamattan vetoa hänen murhenäytelmäänsä, vastasivat kutsuun, joka hänestä edelleenkin välittyi, tunsivat pakonomaista tarvetta lähestyä.

 

Novellinomaiset kertomukset olisivat jo sellaisenaan todella kiinnostavia inhimillisten olosuhteiden ja pyrkimysten kuvauksia tuossa maailmankolkassa, josta ei usein kuule/näe uutisia, elokuvia. Paikoitellen näin lukiessa väläyksiä Zvjagintsevin elokuvasta Leviathan. Ehkä se on sittenkin vielä karumpi näkymä, sillä tässä yhteisössä on kuitenkin myös lämpöä ja yhteisymmärrystä, auttamisen halua. Punainen lanka ei erillisistä episodeista myöskään katoa, se antaa mahdollisuuden kuvata entistä tarkemmin jännitteitä sekä yhteisössä että perheissä. Ja niin siinä käy, että loppua kohden tämän romaanin roihu sytyttää lukijassa semmoiset liekit että sitä lukee jännityksestä kangistuneena. Kertakaikkisen häikäisevä romaani esikoiskirjailijalta! Se oli vuoden 2019 National Book Award finalisti ja yksi the New York Timesin The 10 Best Books of 2019. 

Julia Phillips: Katoava maa

Disappearing Earth, 2019, suomentanut Hilkka Pekkanen (alkuperäisen julkaisuvuosi väärin suomennoksessa)

Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021, 315 s