Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.

Kansikuva (Jussi Konttinen): 

Autoilija on suojannut ajokkinsa lähes 50 asteen pakkaselta jakutialaisen Hotu Tent-yrityksen kehittämällä lämpöpeitteellä.

Perhe toteutti perheenisän pitkäaikaisen haaveen ja muutti vuodeksi maalaiskylään Siperian Jakutiaan, maailman kylmimmälle asutulle seudulle, taloon, jossa on kantovesi ja ulkovessa. Useimmille pikemminkin kauhistuttavan oloisesta paikasta oli vuosikausia haaveillut ja siihen valmistautunut Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija Jussi Konttinen. Hänen venäläinen isoäitinsä oli kotoisin Siperian Irkutskista. Rohkea mies - talvi-ihminen - ja yhtä rohkea vaimo pakkasivat pesueensa, 3-, 6- ja 7-vuotiaat lapsensa sekä matkatavaransa ja tekivät haaveesta totta. He selvisivät monesta riskaabelista tilanteesta ja ilmeisesti, kuten vanha hokema väittää, kokemuksesta vahvistuneina. Kaikesta eletystä ja nähdystä syntyi myös tämä upea kirja. Matka tehtiin vuosina 2016-2018 kahdessa pätkässä.

Tämäkin teos sen osoittaa: toimittajien kirjoittamat tietokirjat ovat ihan parhaita. Konttisella on taito kertoa omista kokemuksista huumorilla ja itseironialla ja taustoittaa kaikki tuhdilla paketilla tietoa Siperian erityisistä piirteistä: luonnosta, elinkeinoista, ihmisistä ja eläimistä, arjesta ja juhlasta, šamaaneista, uskonyhteisöistä, kuvernööreistä, ilmastonmuutoksesta sekä - tietenkin - Venäjästä, sen historiasta ja nykyisestä Putinin ajasta. Valtavien maaperärikkauksien Siperia on Venäjälle aarrearkku ja jatkuva huolen aihe: pysyykö se sellaisena, yrittävätkö muut viedä sen, pysyvätkö ihmiset siellä kurinalaisena väestönä vai näkyykö itsenäistymispyrkimyksiä? Entä Kiina, niin lähellä, nyt ystävä, mutta arvaamaton sekin?

Tsaari Aleksei Mihailovits aloitti Siperian karkoitukset vuonna 1648 ja ratkaisi samalla kaksi ongelmaa: teki rikolliset ja poliittisesti ei-toivotut henkilöt vaarattomiksi ja edisti tavoitetta asuttaa Siperia. 

Vaikka Siperiaan on historian kuluessa Neuvostoliitossa/Venäjällä karkoitettu ihmisiä vankileireille, vapaaehtoisesti ei sinne ole niinkään helppoa päästä, sillä Venäjällä oikeusvaltio tarkoittaa jotain muuta kuin muualla: kansalaisten oikeuksien sijaan maassa vaalitaan viranomaisten oikeuksia. Viranomaisten mielivalta näkyy kaikissa vaiheissa, kun lupia ja poikkeusmenettelyjä tarvitaan. Asunnon vuokraus, lasten päiväkodit ja koulut, auton hankinta tai suunnitellut haastattelut ja tutkimusmatkat eri kohteisiin, kaikkialla riittää "haasteita". Virkamies haluaa usein osoittaa valta-asemansa. Eivätkä paikallisetkaan toivota tervetulleiksi. Toimittajaa epäillään vakoojaksi.

Töhtyrin kylä Jakutiassa on Tampereen korkeudella, se ei ole tundraa. Siperia on valtava, sieltä on tundralle toistatuhatta kilometriä. Pakkasta voi olla talvisin -50, kesällä +35. Ilman jääpeitettä maa olisi kuivaa aavikkoa. Ikirouta estää vähäistä sadetta valumasta maaperään. Jakutskin kaupunki on moderni ostoskeskuksineen ja elokuvakeskuksineen.

Nykytilanteen valossa näyttäytyy harvinaisen hyvin, kuinka älytön malli on puoleen maapalloon levittäytyvä valtio, jonka kaikki energia näyttää menevän sen eri luonteisten osien kurissa pitämiseen, kuten nyt Putinilla. Ja häntä ennen muilla yksinvaltiailla, tsaareilla ja Stalinilla. Valtava alue ei voi kehittyä jos sitä hallitaan käsiohjauksessa tuhansien kilometrien päästä Moskovasta. Kuitenkin siihen käytännössä pyritään eikä paikalliseen väestöön luoteta, vaan kuvernöörin päätehtävä on pitää alue rauhallisena.  Paikallisia ärsyttää ja turhauttaa olla koko ajan Moskovan "kupattavana" eikä kehitys Jakutiassakaan ole sen suhteen mennyt kuin huonompaan suuntaan Putinin aikana.

Jakutialaiset eivät vaikuta nöyristelevän venäläisten edessä, itsetunto on korkealla. Turkin sukuista sahan kieltä puhutaan ja sitä opetetaan kouluissa. Jakutskin lentokenttä on moderni, kuulutukset kaikuvat venäjäksi, jakuutiksi ja englanniksi. Konttinen tekee yhden miehen vaalitarkkailua presidentinvaaleissa ja voi todentaa vaalivilpin tuulikaapissa tehdyn valvonnan jälkeen. Putin olisi joka tapauksessa voittanut, mutta oikeaa prosenttiosuutta piti vielä parantaa. 

Konttisen mukaan Jakutia olisi valmis itsenäiseksi valtioksi, mutta sitä ei saa ääneen sanoa. Sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, mutta sotia ei haluta. 

Teidän isoisänne olivat kelpo porukkaa, pistivät Venäjälle hanttiin. Meidän esi-isämme hävisivät, ja kärsimme siitä yhä tänä päivänä, kertoo eräs korkea-arvoisen jakuutin nuori avustaja kirjailijalle. (Nyt olisi oiva hetki, ajattelee lukija.) On aika hyytävää lukea Putinin Venäjän militarisoinnista, joka ulottuu päiväkotilasten pukemiseen univormuihin voitonpäivänä. ---mutta maahan lietsottavasta sapelinkalistelun ilmapiiristä päätellen imperialistisen ideologian pönkittämiseen aletaan pikkuhiljaa kaivata tuoretta verta. Näin päättelee Konttinen vuonna 2019!

Kaiken masentavan systeemisen vääryyden lomassa on hellyyttävää lukea sekä paikallisten ihmisten että eläinten sopeutumisesta maapallon ankarimman ympäristön keskellä. Jakutian hevoset elävät vapaina laumoina ja kasvattavat pitkää karvaa pakkasia vastaan. Ihmiset sulattavat juomavetensä jäätyneistä lammista sahatuista jäälohkareista. Talvella kalastetusta kalasta ei ole säilytysongelmia, jäätyminen yli 40 asteen pakkasessa on välitöntä. Beringinsalmen lähellä elävät maailman isoimmat mursulaumat, ennätyslaskenta on päässyt 118 000 yksilöön. Mursuilla on puolimetriset torhampaat, mutta ihmisen katseen kohdatessaan, mursu on se joka joutuu paniikkiin. Konttinen kertoo myös dramaattisesta amurintiikerin palautuksesta luontoon ja viittaa ohimennen John Vaillantin kirjaan Tiikeri. Ikiroudan alueelta löydetään myös isoimmat ja parhaiten säilyneet osat kadonneista eläimistä, kuten mammutista. Tietenkin kiinalaisia kiinnostavat myös ne sarvet.

Perheen pikkuväki, taapero, esikouluikäinen ja koululainen vaikuttavat harvinaisen reippailta. Pienimmät linnottautuvat päiväkodissa (munniharppupainotteinen) yhteen, pienin karkaa veljensä luo eikä enää luovu paikastaan. Ohjaajatkin ilmeisesti huomaavat pääsevänsä vähimmällä näin. Kuopus vahtii mustasukkaisesti, ettei kukaan muu leiki isonveljen kanssa. Rouva Konttinen saa myöhemmin arvostusta paikallisilta ottaessaan haltuun äijämäisen kulkupelin, Uotsiksi kutsutun neuvostomaasturin.

Ankarassa ilmastossa ja tiukan autoritaarisen hallinnon alla sentään juhlitaan paljon, ja syitä siihen, koulujen ja päiväkotien sulkemiseen löytyy paljon enemmän kuin meillä. Rakastavaisten juhlapäivänä, Pyhän Valentinuksen päivän iltana Konttisen pariskuntakin palkitaan diplomilla, joita venäläiset ja jakutialaiset rakastavat. 

Suomensukuiset hantit, Länsi-Siperian alkuperäiskansa, asuu mustan kullan päällä. Puolet Venäjän öljystä tulee alueelta ja suurin osa menee vientiin. Hantit voisivat olla arabisheikkien veroisia raharuhtinaita, mutta eivät ole, koska takana on 400 vuotta kolonialismia. Öljy-yhtiöt ovat täälläkin vahvoilla, luonnonsuojelijat ja poromiehet yrittävät pitää puolensa, mutta ovat heikoilla. Porojen omistajat eivät saa korvauksiaan öljyvuotojen aiheuttamista porokuolemista.

Vaikka autoritaarinen hallinto on monella tapaa tuhlausta, eniten inhimillisen pääoman, tukahduttaessaan luovuuden ja uskalluksen, on hauskaa lukea myös monista tyypeistä, jotka ankaran valvonnan ja rajoitustenkin oloissa pystyvät pärjäämään. Kuten Arsen Tomsk, matemaatikko ja it-nörtti, joka on luonut Uberin kanssa menestyksellisesti kilpailevan, kansainvälisen InDriver-taksiyrityksen ja on perustanut riippumattoman uutissivuston. Salaisuus on ollut, ettei ota vastaan rahoitusta joka on kytköksisssä Venäjän valtioon. Toinen kirjassa esitelty kuuluisuus on Sergei Zimov, joka haluaa vaikuttaa ilmastonmuutokseen tuomalla alueelle isoja nisäkkäitä, jakkihärkiä mm, ylläpitääkseen taigan kasvillisuusmuodon.

Vielä yksi hyvin ajankohtainen sitaatti tästä monipuolisesta ja kiinnostavasta tietokirjasta:

Ilman Siperian luonnonvaroista saamiaan tuloja Venäjä ei voisi elättää taloudellisesti jälkeen jääneitä alueita. Sillä ei olisi varaa suurvaltapullisteluun Syyriassa, Ukrainassa ja maailman tietoverkoissa eikä suureellisiin pr-näytöksiin olympialaisten ja MM-kisojen tapaan. Siperian rikkauksien turvin kansalaisten elintaso kaikkialla Venäjällä on noussut 1990-luvun alhosta, mutta samalla rikkaudet ovat pilanneet Venäjän. Ne ovat tehneet siitä kansainvälisen politiikan öykkärin, jonka johtajat voivat hallita maataan moraalitta ja ulosmitata rikkauksia nuoruudenystäviensä pankkitileille. Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua. 

Siperia taas ei ole lainkaan riippuvainen Venäjästä.

Aivan loistava kattaus Siperiaa. Ei voi kuin ihailla niin rohkeaa, paikoitellen uhkarohkeaa toimittajaa. Konttinen ei todellakaan säästä vaivojaan matkustellessaan myös yksin, milloin porolla ratsastaen, milloin monenlaisilla venäläisillä kulkupeleilla pitkin tappavan pakkasen taigaa, asumattomilla seuduilla. Ihailla voi myös vaimoa ja joustavan oloista pikkuväkeä, ovat selvästi tulleet vanhempiinsa! Valokuvien lisäksi kirjassa on runsaasti karttoja, joista voi seurata kuvattuja reittejä.

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.
HS-kirjat, 2019, 412 s