Amurintiikeri on nykyisin elävistä kissaeläimistä suurin. Sen uhanalainen kanta elää vielä Venäjän ja Kiinan rajamailla, Primorjen luonnonsuojelualueella, Sihote-Alinin vuoriston tuntumassa. Alue on Venäjän itäisin ja kuin Kiinan koillisnurkkaan tunkeutuva kynsi. Alueen hallinnollinen keskus on Vladivostok ja se sijaitsee lähempänä Australiaa kuin Moskovaa.
John Vaillant on amerikkalainen kirjailija ja mm luonnonsuojeluun erikoistunut toimittaja. Tässä kirjassa hän kertoo amurin- eli siperiantiikeristä, sen historiasta ihmisen kanssa, sen elinympäristöstä, alueen rikkaista luonnonvaroista ja niiden käytöstä, luonnonsuojelun historiasta ja nykytilasta alueella sekä poliittisesta historiasta Neuvostoliiton ja Maon ajasta aina perestroikan kautta oligarkkeihin. Hän kertoo ihmisistä: venäläisistä, kiinalaisista ja alkuperäiskansojen edustajista ja haastattelee heitä, paikallisia metsänvartijoita, metsästäjiä ja luonnonsuojelijoita. Vastakkaisilla puolilla tiikerin jäljissä kulkevat metsänvartijat ja salametsästäjät. Tiikeri on köyhällä seudulla himoittu kuin lottovoitto; senkun tapettuna toimittaa rajan yli kiinalaisille. Kiinalaisella vanhalla lääketieteellä on hyväkin maine, mutta nykyään sillä on myös maine maapallon isojen uhanalaisten nisäkkäiden häikäilemättömän saalistuksen vauhdittajana. Sarvikuonoja ja norsuja tapetaan sarvien ja syöksyhampaiden takia. Tiikeri kuuluu samaan valikoimaan: potenssin luvataan paranevan ja voiman kasvavan tapetusta yksilöstä saatavilla tuotoksilla. Taljat ovat pukevia.
Kirja on erikoinen yhdistelmä monipuolista tietoteosta ja taustojen kautta pikkuhiljaa päähenkilöitä lähestyvää seikkailukertomusta. Matkalla tulee käsitellyksi moni historiallinen ja nykytilanne sekä luonnontieteellisiä ja biologisia taustoja. Ennen huipentumistaan tiikerin metsästykseen tai oikeastaan ajojahtiin Vaillant kertoo monen paikallisen ukon elämäntarinaa. Selväksi tulee äärimmäisen vaativa elinympäristö, jossa ihmiset ovat yksin ja omillaan kovassa ympäristössä vailla tukea valtion taholta. Villi länsi ja villi itä muistuttavat toisiaan, alkuperäiskansat samoin. Villi länsi vain on tuolla kohta parinsadan vuoden takana, tämä tositarina on tapahtunut perestroikan jälkeen, vuonna 1997.
Ytimessä on amurintiikeri, maaginen, mystinen, kunnioitettu ja pelätty peto, jonka kanssa polku hyytävällä taigalla saattaa hyvinkin risteytyä. Polut vaikuttavat kanavoivasti, jokien lailla. Yhden tekemä polku helpottaa seuraavan kulkijan matkaa. Primorje on pohjoinen viidakko, yksi monista Tyynenmeren reuna-alueista, jotka eivät jäätiköityneet.
Täällä harmaasudet ja porot jakavat elinympäristönsä kapustahaikaroiden ja myrkkykäärmeiden kera, ja yli kymmenkiloiset korppikotkat riitelevät raadoista paksunokkavaristen kanssa. Koivut, pihdat, tammet ja kuuset voivat rehottaa samassa laaksossa kuin kiiviköynnökset, jättiläislootukset ja kaksikymmenmetriset syreenit, ja syötäviä siemeniä tuottavat männyt saattavat olla villiviini- ja palsamiköynnösten peitossa. - - - Ahmat, ruskeakarhut ja hirvet eivät voi missään muualla juoda leopardin kanssa samasta joenuomasta, jonka rannoilla kasvaa myös korkkipuita, bambua ja yksinäisiä marjakuusia, joilla on ikää enemmän kun ortodoksisella kirkolla.
Tämä villi itä on houkutellut rohkeita miehiä ja naisia, jotka vaaroista huolimatta sopeutuivat elämään köyhyydessä. Myös entisiä vankeja, vainottuja ja eri syistä marginaaliin ajautuneita. Neuvostoliiton aikana luonnonsuojelu ei ollut korkeassa kurssissa, mutta jotkin sen aikana tehdyistä luonnonsuojelumääräyksistä olivat tiukempia kuin missään muualla: ihmisen kaikkinainen vaikutus estettiin täysin. Neuvostoliitto suojeli tiikerin ensimmäisenä maailmassa vuonna 1947. Länsimaissa Gorbatshovin aika ja perestroika ovat hyvässä maineessa, mutta kirjan mukaan perestroika sai näillä alueilla nimen katastroika. Sobolonjen kylää verrataan Tshernobyliin; sama sekasorto vallitsee. Vähäinen perusturvakin rapistui ja sekä tiikeri että ihmiset joutuivat oligarkkien ja kiinalaisten yritteliäiden bisnesmiesten armoille. Luonnonvaroja ryöstettiin ja vietiin pois monin tavoin. Köyhyys ajoi ihmiset salametsästäjiksi. Tiikeri vastasi köyhien haaveisiin äkkirikastumisesta. Kun tiikeri - mikä hyvänsä alueen tiikereistä - kaadetaan, se on täynnä luoteja ja hauleja. Tiikerit kulkevat ansasta seuraavaan niitä väistellen.
Lukuunottamatta jääkarhua, joka myös vaanii saalistaan, maailmassa ei ole toista tämän kokoluokan nisäkästä, jonka toimeentulo perustuu itsensä häivyttämisen kykyyn.
Kaliningradista Primorjeen päätynyt Vladimir Markov, ystävien kesken Markiisi, oli se ammattimetsästäjä, joka sai ison tiikerin vihat niskaansa. Juri Trush, metsänvartija ja joukko kyläläisiä löytää Markovin jäännökset ja tuhotun mökin. Ihmisiä syövä peto saa tappotuomion ja alkaa tiivistyvä takaa-ajo. Varsinkin paikallisten ja alkuperäiskansan perinteiden mukaisesti tiikeri ei käy kimppuun, jos ei se koe tulleensa kohdelluksi väärin. Heidän - udegeiden ja nanaiden - mielestä jos joku tiikereistä on ottanut ihmisen tähtäimensä, ei ole paljon tehtävissä. Länsimaisen tieteen on ollut vaikea hyväksyä ajatusta, että eläimillä olisi emootioita ja motiiveja ja antropologit ovat nähneet alkuperäiskansojen selityksissä taipumusta antropomorfismiin, eläinten käsittämiseen ihmisten kaltaiseksi.
Näitä pohdiskeluja - tiikerin kosto vai sittenkin silkka nälkä - ja keskusteluja kirjassa käydään pitkällisen takaa-ajon lomassa. Takaa-ajo ja sen päättyminen yhteenottoon vie aika ison osan kertomuksesta ja sitä olisi voinut tiivistää. Parisataakiloisen tiikerin loikkaus kymmenen metrin päästä yli hiljaisen hangen on sen kokeneelle järisyttävä kokemus.
Aseeton Trush, jolla oli tiikeri sylissään, kiersi kätensä pedon ympärille ja painoi päänsä sen rintaa vasten. Hän oli täydellisesti nujertunut: tiikerin hillittömästä voimasta, Pjonkan ja Shibnevin kivääritulen räiskeestä, eläimen turkin käsittämättömästä pehmeydestä, huippuunsa jännittyneistä lihaksista sen alla.
Tiikeri on vaikuttava ja tietorikas teos tiikerin ystävältä, samalla moneen suuntaan rönsyävä. Yllättävää kyllä, John Vaillant on optimistinen amurintiikerin suojelun ja tulevaisuuden suhteen. Hän näkee, että Venäjällä on tehty paljon asian suhteen, tiikerin suojelutyössä työskentelee ansiokkaita tutkijoita ja asiantuntijoita, ja tiikeriprojekteissa tehdään yhteistyötä amerikkalaisten kanssa. Jotta tiikerit säilyisivät, meidän pitää haluta sitä, kiteytti eräs heistä.
Suomentaja on Arto Häilä, jonka kuolinilmoituksen näin lehdessä pari päivää sitten. Kiitos konkarisuomentajalle, ihan mainio on suomennoskin.
John Vaillant: Tiikeri. Tositarina kostosta, elämästä ja kuolemasta
The Tiger. A True Story of Vengeance and Survival, 2010, suomentanut Arto Häilä
WSOY, 2011, 335 s
Ai, meiltä on hyvä suomentaja kuollut. Ikävää.
VastaaPoistaTämä on sellainen kirja, minkälaisiin minun ei tule tartutuksi. Pitäisi varmaan laajentaa repertuaaria.
Olen taas kantamassa kirjastoon isoa kasaa uusia kaunokirjoja, jotka jäivät lukematta. Tämäntyyppinen tietokirja voisi vetää paremmin. Ainakin vaikutuin kuvauksestasi ja lainauksista.
Aina välillä on tosi virkistävää lukea tietokirjoja - ja sitten taas romaaneja. Tämän vinkin sain siskoltani. Siinä oli paljon mielenkiintoista tausta- ja historiatietoa, oikeastaan minulle kiinnostavampaa kuin tuo itse draama tiikerin kanssa.
VastaaPoistaKirjahan on näköjään palkittukin: the winner of British Columbia's National Award for Canadian Non-Fiction.
Ja elokuvaoikeudet Brad Pittillä.
Mä luin tämän seitsemän vuotta sitten, jotain kirjasta vielä muistan - kovin paljon en näköjään tuonne entiseen kirjablogiinikaan ollut kirjoittanut. Luulin, että kirja kertoo enemmänkin pelkästään tiikeristä, mutta kirjassa kerrottiinkin ihmisistä jotka olivat eläneet tai elivät yhä Taigalla. Mitähän mahtaa nyt kuulua amurintiikerille. Tehdäänköhän tästä koskaan sitä elokuvaa - sitä odotellen.
VastaaPoistaKirjassa oli tosiaan laajasti käsitelty tiikerin asuinympäristö, maa ja yhteiskunta - ennenkuin päästiin tuohon ns kostodraamaan. Minua kiinnosti melkein enemmän tämä yhteiskunnallinen ja luonnontieteellinen osuus kuin tuon yhden tiikerin ajojahti.
PoistaYllättävän optimistisiin tunnelmiin kirjailija lopettaa. Kyllähän tarinassa leffaan kosolti ainesta on, mutta ainakin tiikeriosuuden luulisi olevan vaikeasti toteutettavissa.