Omistuskirjoituksissa, omaelämäkerrallisen trilogiansa viimeisessä osassa Deborah Levy kuljettaa lukijaa kosmopoliitin kirjailijan reittejä ja nimeää luvut kaupunkien mukaan, New Yorkista Lontooseen, Pariisista Berliiniin, Mumbaista takaisin Eurooppaan, Kreikkaan. On rentouttuvaa kulkea mukana Levyn matkalla kulturelleilla kirjailijatapaamisilla, maistelemassa vodkatoniceja kutsuilla, valmistelemassa illallisia tyttärien ja ystävien kanssa, uiskentelemassa Kreikan merisiilien asuttamilla rannoilla ja setvimässä hänen parhaan miespuolisen ystävänsä vaihtuvia naissuhteita, joista kirjailija vetäytyy ulkopuolisen tarkkailijan asemaan. Matkustelun lomassa Levy annostelee sivistystään, itselleen tärkeiden kirjailijoiden ajatuksia, havaintojaan maailmasta, vahvalla feministisellä katseella.
Englannin kielinen nimi on Real Estate, ja viittaa taloon, omaan kotiin ja omistuksiin. Niitä ovat 60- vuotissyntymäpäiviään lähestyvälle naiselle sekä kokemukset, jotka on jalostettu kirjoiksi että kodit, entiset ja tulevat. Kuten jatkuvasti vanheneva ihminen, niin on hänen kotinsakin alati muutoksessa. Lapsuuden koti Johannesburgissa elää nyt hänen sisällään violetteine jakarandapuineen.
Levy rakentaa lisäksi haaveiden kotiaan. Avioeron jälkeisestä kodista tyttäret ovat jo muuttaneet omilleen. Haaveissa on vanha talo, persialaismatot ja pihalla granaattiomenapuu. Muita välttämättömyyksiä omaisuusportfoliossa ovat silkkilakanat ja sähköpyörät. Asuisiko hän siellä yksin, vai olisiko joku hänen kanssaan? Korvaamaan maailmalle lentäneet poikaset, he, tyttäret antavat hänelle kolmanneksi lapseksi banaanipuun - ja vaikuttaa että se saa riittää.
Deborah Levy on elegantti, hänessä voi aistia ripauksen diivaa - kuten ystävätärkin luonnehtii - hänen kenkä- ja silkkivalinnoissaan ja hänen omanarvontuntoisissa arvioissaan piiristään, jossa hän käy jatkuvaa taistoa omasta ja muiden naisten puolesta miehisiä vähättelypyrkimyksiä vastaan. Hänen huumorinsa on lempeää mutta epäsovinnaista ja leikkisää. Vaikka Agnes oli ylösalaisin, oli yhä totta, että vihreät kristallikorvakorut saivat hänet näyttämään eräällä tavalla majesteettiselta.
Deborah Levy on minusta kirjailijana sukua Rachel Cuskille, mutta Levy on itse mukana näkyvämmin, siinä missä Cusk kätkee itsensä. Levy vaikuttaa suoremmalta, hauskemmaltakin. Ikä ei ole hänelle vain numero, vaan selvästi pohdittava asia. Joka tapauksessa hän ei suostu vanhenevalle naiselle varattuihin viisaisiin ja tylsiin rooleihin, vaikka yksinäisyys näyttääkin olevan se mikä jää. Hän kohdistaa kritiikkiä naisiin, jotka liittoutuvat miesten kanssa ja nujertavat näiden puolesta naisia, jotka haluavat ottaa itsensä vakavasti. Beauvoirin teos Murtunut nainen nousee kirjailijan mieleen hänen seuratessaan parhaan miespuolisen ystävänsä ja tämän puolison kamppailua vallasta ja riippuvuudesta. Onko onnellisuus toisen osapuolen ansiota? Kirjailija on kiinnostunut tematiikasta, mutta teeskentelee välinpitämätöntä, koska en halunnut antaa ystävälleni sellaista valtaa. Tämän tapaista leikkimielistä ironiaa ja kaikkia osapuolia ymmärtävää asennetta Levy kohdistaa ystäviinsä.
Omistuskirjoituksissa tapasin vanhoja kirjailijatuttavuuksia ja Pariisissa taas vuoden -68 mielenosoitusten sloganin Sous les pavés, la plage ! Katukivetyksen alla on rantahiekka, jonka Leena Krohn kertasi Turun kirjamessuilla. Tässä se on suomennettu hiekkarannaksi. Krohn puhui rantahiekasta, joka kuulostaa enemmän arkaaiselta maaperäainekselta eikä niin ihmisen tarpeisiin muokatulta kuin hiekkaranta.
Levy lukee Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjaa ja huomaa kuuluvansa siihen pitkään jatkumoon kirjailijoita, jotka ovat emigroituneet toiseen maahan. Kundera omaksui ranskalaisen identiteetin Prahasta lähdettyään. Se kahtalainen identiteetti näkyy minustakin selkeästi Kunderan romaaneissa ja antaa niille aivan oman maustensa.
Deborah Levy päätyy hyvästelemään ja muistelemaan elämänsä hyvästejä Hydran saarella, joka onkin oikea paikka muistella myös Leonard Cohenin ja Mariannen hyvästejä. Odotellessaan rakkaita tyttäriään vierailulle hän kuvaa saaren ikiaikaista elämää auringon ja meren syleilyssä niin houkuttelevasti, että oitis herää halu päästä tuonne nautiskelijoiden paratiisiin - vaikka dokumentissa Cohenin elämästä nähtiin myös sen varjopuolet.
Muistin oman ensimmäisen Kreikan matkani Rhodokselle, jossa tepastelin sitruunankeltaisissa bikineissäni Tsambikan rannalla helteisenä päivänä. Meri oli turkoosi ja tyyni, rannalla syötiin grillattua kalaa, mainingit kerivät merta rannalle verkalleen. Kun aalto murtui, sen läpi näkyivät pohjan pienet kivet. Ne helisivät kuin helmet ennenkuin asettuivat taas hiekalle. Voilà la plage!
Kuusikymppisenä Deborah Levyllä on kirjallista sivistystä ja tyyliä, verkostoja ja paljon maailmaa nähneen ihmisen kokemusta, että siitä omaisuusportfoliosta voi vaivattoman oloisesti puristaa nämäkin henkilökohtaiset timantit, trilogian osat. Lukija jaksaa hyvin flaneerata mukana ja virkistyy samalla.
Real Estate, 2021, suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kustantamo S&S, 2022, 219 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti