tiistai 5. heinäkuuta 2022

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki


Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilmaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. Tai ehkä pitäisi sanoa, että minä en tule toimeen ilman sitä.

En tiedä, mitä ovat helpot kaupungit, mutta vuonna 1935 Bronxissa syntynyt Vivian Gornick tuntee New Yorkin ja rakastaa sitä, se on hänelle koti, ilma jota hengittää. Tämä muistelmateos on ylistyspuhe New Yorkin ilmapiirille ja sen elämää sykkiville kaduille, joita Gornick on kävellyt nuoresta pitäen ja edelleen, tarkasti ympäristöä, ohikulkijoiden suhteita ja irrallisia puheen pätkiä rekisteröiden. 

Erityistä huomiota Gornick kiinnittää parisuhteisiin, omiin entisiin ja tuttaviensa aviosuhteisiin. Hän analysoi miehen ja naisen valta- ja riippuvuuspelejä samaan tyyliin kuin vasta lukemani Deborah Levy. Gornickin nykyhetken uskollinen ystävä on Leonard, homomies, jonka kanssa hän keskustelee siihen malliin, ettei kumpikaan jaksa toista enempää kuin kerran viikossa, molempien älystä ja laajasta sivistyksestä huolimatta. Ongelma on siinä, että meillä molemmilla on viehtymystä kielteisyyteen. Meille lasi on aina puolityhjä, olosuhteista riippumatta.

Ehkä tässä näkyy se kyynisyys, jonka usein sanotaan leimaavan suurkaupungin asukkaita

- mutta kun menen hissillä kotiin, alan tuntea nahoissani, että ilta on ollut täynnä ironiaa ja negativisia näkemyksiä. Ei mitään vakavaa, pelkkiä pintavaurioita - tuhat pientä neulanpistämää käsivarsissa, kaulassa, rinnassa -

Erikoisen naisen kaupunki on sympaattinen, mutta samalla myös omituisen laimea. Siinä on poissulkeva sävy, koska newyorkilaisilla on siihen varaa. Ei kai heille maailmassa ole muita kaupunkeja, siellä on jo koko maailma. Gornick ymmärsi lapsena asuneensa kylässä, koska maailman keskipiste oli vasta Manhattanilla. Irrallisissa kohtauksissa, joihin sekoittuvat omat muistot ja kokemukset, on paljon samaa kuin Woody Allenin elokuvissa. Elämä kuohuu kaduilla, tuolta ja tuolta voi napata kiinnostavan kohtauksen, ohikulkijan repliikin vauhdissa. Samankaltaisuutta on hyvässä ja pahassa: kuivaksi käyvää analyysia aiheista, joihin ei lukijan kiinnostus ole ehtinyt herätä, on hippunen liikaa. Kuten eräs hieno näyttelijä jossain vaikuttavassa roolissa jollain teatterinäyttämöllä.

En ole lukenut Gornickin tunnetumpaa teosta, Toisissamme kiinni, jossa hän kertoo äitisuhteestaan. Tässäkin äiti vilahtaa, mutta pääosa muistoista liittyy rakkauksien historiaan. (Näköjään häneltä on julkaistu myös teos The Men in My Life) Hän toteaa, että äiti ja hän ovat yhdessä asiassa samanlaisia: molemmat ovat kaivanneet sitä ainoaa oikeaa. Raastavia suhteita, pettymyksiä ja uusia ihastuksia on riittänyt. Feministinä Gornick ei ole suostunut sopeutumaan ikiaikaiseen miehen valta-asemaan. Ei hän vailla itseironiaa historiaansa esitä. Kerran 70-luvun lopulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla...Olipa eräskin alkoholisti, joka jätti hänet, vaikka tietenkin hänen piti jättää tyyppi. 

Kirjallisesti sivistyneenä ihmisenä Gornickilla on monia kirjailijoita, joita hän ohimennen referoi. Niistä päällimmäisenä George Gissingin The Odd Women, jonka sankarittareen hän samaistuu ja jolta on peräisin kirjan nimi. 

Heidän tuntemansa keskinäinen vetovoima juontuu klassisesta vastakkainasettelusta, jota seksuaalinen viehätys vangitsevimmillaan ja uuvuttavimmillaan aiheuttaa.

Gornick palvoo älykkyyttä ja kertoo parikin esimerkkiä ulkopuolisten vahvistuksesta omalle älykkyydelleen. Kirja vilisee määritelmiä ja analyyseja parisuhteista ja ystävyydestä, joiden kanssa voi olla samaa mieltä ilman että ne kuitenkaan antavat aihetta iloiseen oivaltamiseen. Muistelma rakentuu niin tiheään vaihtuvista katkelmista, että jännite ja mielenkiinto uhkaavat jatkuvasti lopahtaa. Pienestä sivumäärästä huolimatta minulla oli vaikeuksia saada tämä luettua loppuun. Eikä Woody Allenin pilkahtaminen rivien välistä varsinaisesti auttanut asiaa. 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki
The Odd Woman and the City, 2015, suomentanut Arto Schroderus
Gummerus, 2022, 165 s

2 kommenttia:

  1. No voi, ilmeisesti tämä on hajanaisempi kuin 'Toisissamme kiinni'.
    Minullekin tuli Gornickin New York -suhteesta mieleen Woody Allen, ja myös Fran Lebowitz Netflix-sarjassa 'Kuvittele olevasi kaupungissa', jossa hän vuoroin kävelee Nykissä ja vuoroin keskustelee Martin Scorsesen kanssa.
    Kuiva, ironinen huumori on tyypillistä juutalaiskultturissa. Gornick kuvailee jiddisiä ironian kieleksi, ja monet amerikanjuutalaiset vaihtavatkin jiddisiin kun haluavat ilmaista amerikkalaisuudelle epätyypillistä negatiivisuutta ja pisteliäisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuo täydennys vahvistaa kuvaa. Fragmentaarisuus vei tässä vielä pidemmälle tuota sisäpiirin tunnelmaa. Ovi sulkeutuu, ainakin minulta. Eikä se ollut edes ainoa asia, minua eivät oikein innostaneet myöskään nuo parisuhdevatkaamiset.

      Poista