Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

En ehtinyt keskeyttää Asta Olivia Nordenhofin Paholaisenkirjaa ennen kuin se tuli luettua. Keskeyttäminen häilyi mielessä häiritsevästi. Ehkä se ei kerro muusta kuin huonosta keskittymiskyvystä. Teos on itsenäinen osa romaanisarjassa, joka heijastelee autolautta Scandinavian Starin tuhopolttoa ja vakuutuspetosta vuonna 1990. Ensimmäinen osa tästä seitsenosaiseksi jo etukäteen määritellystä kokonaisuudesta oli Löysää rahaa. Se teki vaikutuksen  ja kirja voitti palkintoja. Samaa vaikuttavuutta en kokenut enää  Paholaisenkirjassa, joka on minusta vain löysä. 

Tuli mieleen jotkut käsitetaide-näyttelyt, jotka vaativat runsaasti sanallisia selostuksia auetakseen näyttelyvieraalle. Mitä kaikkea nämä neljä Paholaisenkirjassa kuvatut, rahan ja vallan verkoissa kärvistelevät tyypit ilmentävät, paitsi erityisen kylmiä ja tylyjä suhteita, ei innostanut sen syvällisempään analyysiin, mutta tunsin helpotusta kun sain sulkea kirjan kannet. Ällistytti tämä ensimmäisen osan nostattamiin odotuksiin nähden lähes vastakkainen kokemus.

Vakuutuspetoksen pitäisi olla tämän kirjasarjan ytimessä ja se on ilman muuta sellainen rikos, joka sopii oikein hyvin kapitalismikritiikkiin, suorastaan ydinmehua. Sillä Nordenhof ilmoittaa tässäkin teoksessa jo esipuheessa, että se iso kysymys on: voiko kapitalismissa rakastaa? Yrityksiä vastata on neljä ja voi sanoa, että ainakin neljännessä aistii hitusen rakkautta. Sitä edeltävät ovat vihaisia, miesvihamielisiä, koska miesten maailma tämä edelleen on, ainakin mitä tulee kapitalismin kehtoihin. Myin itseäni, kuten kaikki muutkin, toteaa nainen. 

Neljäs yritys vastata on säerunon muotoon kirjoitettu ja edelleen vihainen, mutta ihon alla kasvaa lapsi ja myöhemmin lapsi nukkuu, kyselee jumalasta, uskommeko me. Lapselle on osoitettu myös kiitos opettamisesta. Aitoa rakkautta näyttää olevan tässä vaiheessa vain lapselle, viattomalle osoitettu.

Kun nyt luen tuon ensimmäisen osan herättämiä ajatuksia, huomaan että samanlaista ihmetystä sekin aluksi herätti. Se kuitenkin hiljalleen kokosi sirpaleensa niin että punainen lanka hahmottui. Samaa en havainnut tässä kirjassa. Ehkä kakkososa vaatii sitten tuon kolmannen osan selkeytyäkseen. Tulee mieleen, onko tarina jaettu turhankin lyhyisiin osiin, kun kerrontatyylikin on aika fragmentaarista. Tämän risukon jälkeen alkaa kaivata lukumaisemaan vanhaa paksurunkoista tammea (jeee... semmoinen löytyi). Ajatuksiahan kirja herättää, varsinkin nyt kun yritän sitä uudelleen miettiä.

Nordenhof kirjoittaa esipuherunossaan:

joten tämä

on minun kirjani

se on

eroottinen jännäri

liikemiehistä ja

paholaisesta

se on

runoja

rakkaudesta

puhetta

hullujenhuoneelta

ja teidän tehtäväksenne jää

sovittaa se sarjaan

en kai minä voi

kaikkea tehdä

itse

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

Djævlebogen, 2023, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka

Teos/Otava, 2024, 172 s

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Villejä! Vihdoinkin, Morten ajattelee, vihdoinkin hän kohtaa aitoja villejä, niitä joita hän aikoo tulevina vuosina opastaa ja käännyttää armoon ja vapahdukseen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Tämä on jotakin muuta kuin ne paatuneet sekarotuiset joita hän kohtasi Godthåbissa. Hän tuntee suurta kiitollisuutta siitä että on saanut kokea tämän, siitä että hänelle on langennut elämässä tällainen tehtävä, ja hänen on pakko mennä hyttiin ja käydä viimeisen kerran makaamaan punkkaan, jossa lutikat tihkuvat esiin ja sekoittuvat hänen vaatteissaan oleviin luteisiin.

Sukelsin ajassa 1700-luvun lopulle maisemaan, joka saattaa olla maailman parhaiten säilyneitä meidän päiviimme, nimittäin Grönlantiin, sulavista jäätiköistä huolimatta. Siellä tanskalaiset harjoittivat lähetyssaarnaajineen sitä samaa kolonialistista väkivaltaa, johon kirjallisuudessa niin usein on voinut tutustua äiti-Afrikan historiassa. Se on Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -teoksen taustamaisemaa. 

Tämä muhkea historiallinen eepos räväyttää silmät auki ensi sivuilta eikä siihen kumma kyllä väsy loppuunkaaan mennessä. Päin vastoin, jossain vaiheessa koin harvinaista pelkoa kirjan loppumisesta. Se on tuhti kuvaus ajan tapoja ja elämää; vallankäyttöä, uskonnon harjoitusta, erotiikkaa, kasvatusta ja kuritusta, ruoan nauttimista ja nälkää, viinalla läträämistä, luteita ja keripukkia. Mutta se ei ole mikään antropologinen tutkimus, vaan taivalta tehdään kiinnostavasti kuvatun nuoren pappismiehen seurassa.

Sankarissa, Morten Falckissa, alun perin Pedersen, on ripaus tragikoomista donquijotea, joka ei osaa oikein päättää ennenkuin joku päättää hänen puolestaan. Mielellään hän lähtee lipettiin, varsinkin kun nainen käy vaativaksi. Ei hän alun perin papiksikaan halunnut, vaan enemmän kiinnostivat luonnontieteet ja ajan muodikas valistusfilosofia , mutta pappisisä saneli säännöt. Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa! siteeraa Morten Rousseauta ja sen lauseen nuori pappi muistaa paremmin kuin Isämeidän-rukouksen. 

Ei Falck kuitenkaan irti tästä maailmasta ole, vaan päin vastoin hän uskoo pappeuteen ja Jumalan sanan julistamiseen kuuluvan aika moderneja ja idealistisiakin ajatuksia tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Siirtokunta on kuitenkin jo järjestäytynyt omiin sääntöihinsä, tanskalaisille alkuperäiset asukkaat ovat villejä, eläimiin verrattavia. Kauppias Kragstedt johtaa siirtokuntaa kuninkaan valtuutuksella, oma etu ensinnä, häikäilemättä alkuasukkaita alistaen. Edellinen lähetyspappi Oxbøl on keskittynyt siittämään jälkeläisiä eskimoiden kanssa, heistä välittämättä. Ristiverisistä eivät pidä alkuasukkaat eivätkä tanskalaiset. Heitä käytetään työvoimana vailla oikeuksia. Papillakin on alaisena katekeetta, joka on apuna kun katekumeeneja opetetaan.

Kauempana pohjoisessa, Ikuisuusvuonon rannoilla, elää sovussa eskimoiden kanssa kristinuskoa pietistiseen suuntaan harjoittava pariskunta, profeetat, joita eivät tanskalaiset siirtokuntalaiset siedä. Heidät halutaan saada lopettamaan toimintansa; heidän harmoninen ja kukoistava yhdyskuntansa on uhka täydellisessä rappiotilassa elävälle siirtokunnalle.

Morten Falck joutuu harjoittamaan myös lääkärintointa, koska on opiskellut biologiaa. Tuon ajan lääkitykseen ja lääkkeisiin sopii hyvin sanonta mikä ei tapa, vahvistaa. Näitä tapoja kertomuksessa kuvataan hiuksia nostattavalla tarkkuudella kuten muutakin arkea ihran keitosta peruukin hoitoon ja myllykauluksen kovettamiseen. Falckin saapuminen Grönlantiin herättää jo alussa huomiota, sillä hän tuo mukanaan lehmän, Roseliliksi nimeämänsä, josta saatavan maidon ansiosta rankan merimatkan taittanut laivan miehistökin on tavallista paremmassa kunnossa.

Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa väkevällä tavalla päähenkilönsä vääjäämätöntä henkistä ja fyysistä suistumista ankarissa olosuhteissa. Hänen ponnistelunsa auttaa paikallisia alkuasukkaita, ristiverisiä, naisia tyrehtyvät paikallisen mahtimiehen valtaan. Kaiken raadollisuuden keskellä, viinan tarjotessa pettävän virkistyksensä, pohjamutiin vajoavaa Mortenia kuvataan armeliaasti. Sankari on epätäydellinen, maa on julma. 

Papin matkaa alkaa Kööpenhaminasta ja paluumatka Grönlannista kulkee Norjan Bergeniin vuonoista tuntureille. Kööpenhaminan suuri tulipalo ja uutiset Ranskan vallankumouksesta kytkevät kertomuksen aikaansa. 

Pappismiehen kujanjuoksu on hienosti upotettu kertomuksen historialliseen kontekstiin. Sen sanomaksi voi nähdä väkivaltaisen yhteiskunnan tahrivan kaiken ja jokaisen, sen täydellisen epäonnistumisen kokonaisuutena ja siinä elävien ihmisten elämän tuhlauksen. Kertomus etenee ajassa poukkoillen, Leskeksi kutsuttu rakastettu nukkuu toisinaan miehen vierellä, toisinaan kulkee haamuna vierellä. Pappi näkee juopon painajaisia ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista päiväkirjaa, joka sekä hämmästyttää että naurattaa.

Voimme toki nousta hetkeksi uskon avulla, tahdonvoiman ja rukousten avulla, järjen ja tietämyksen avulla, ehkä peräti rakkauden avulla, mutta lopulta pyrimme kuitenkin aina takaisin alaspäin, saastaan ja katuojaan. Tätä ilmiötä tohtori Newton kutsui painovoimaksi, ja ilman sitä maailman katuojat virtaisivat miten sattuu, ja me hukkuisimme likaan, Kiitos, Herra, viisaudestasi!

Lukuisten tanskalaisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuoden 2013 Pojoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Profeterne i Evighedsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 631 s

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tanskankielinen nimi Gift on suomeksi sekä myrkky että naimisissa ja tässä tapauksessa nimi on selkeästi kaksi- tai jopa kolmimerkityksinen. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on suomennettu loogisesti Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen nimellä Aikuisuus. Se näyttäytyy pinnaltaan hyvin erilaisena kuin suomalaisessa tv-sarjassa Aikuiset, mutta pohjimmiltaan ehkä niissä sittenkin on samaa. Parikymppiset ihmiset ovat kaikkien aikuiselämänsä valintojen alussa, samalla seikkailun-, kokeilun- ja elämänhaluisia - jos ovat terveitä ja kaikkea sitä jopa sodasta huolimatta. Harvalla sen ikäisellä on aivan niin selkeää punaista lankaa kuin Tove Ditlevsenillä: pakottava tarve saada kirjoittaa. Määrätietoinen pyrkimys kirjailijuuteen peittää kaiken muun.

Ensimmäinen aviomieskin, Viggo F on kustannusalan merkittävä toimija ja suhdekin näyttää kuin mesenaatin suhteelta suojattiin. Ikäeroa on 30 vuotta. Kirjailija Ditlevsen alkaa kuitenkin saada mainetta omillaan. Kööpenhaminan kaduilla marssii saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan viimeisinä vuosina, mutta nuoret järjestävät bileitä, juopuvat huonoista korvikeviinoista ja solmivat suhteita. Tovella on sisarellisia suhteita toisiin kirjoittaviin naisiin. Nadjan kanssa naureskellaan Pietin vaihtuvia naissuhteita ja autetaan seuraavaa jätettyä toipumaan hylkäämisen surusta: ei ole vaivan väärti.

On ihmeellistä taitoa, kun pienillä konkreettisilla lauseilla ja lakonisella dialogilla saa luotua niin intensiivisen tunnelman kuin mihin Ditlevsen pystyy. Jokaista trilogian osaa olen lukenut lumoutuneena siitä huolimatta, että kokemukset ja kohtaamiset ovat usein vaikeita. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ihmiset ehkä elivät sittenkin tiiviimmin yhteydessä toisiinsa kuin meidän nykyisen, korkeamman elintason aikoina eikä edes Ditlevsenin tapainen oman tiensä kulkija, kunnianhimoinen aloitteleva kirjailija jäänyt missään vaiheessa yksin. Miehet olivat vaikuttuneita hänestä ulkonaisesti ja kaksi ensimmäistä aviomiestä myös henkisesti samalla aaltopituudella.

Taidat tulla raskaaksi pelkästä läpivedosta.

Kolmas aviomies tekee itsestään korvaamattoman sekä abortin osaamisella että rauhoittavilla lääkkeillä - ja vain niillä. Abortin jälkeen avautunut ovi huumeisiin jää pysyvästi raolleen. Ensimmäinen annos riittää petolliseen kahleeseen. Rakkaudesta itse mieheen ei alussakaan ole merkkejä, sen sijaan himo saada seuraava ruiske petidiiniä peittää Toven kaikki muut haaveet ja tunteet.

Riippuvuus lääkkeisiin näin kuvattuna tuo mieleen esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyisen opioidikriisin. Riippuvuus syöksee Toven narkomaanin elämään, jossa häntä auttaa lääkäriaviomies.  Tove päätyy jopa etsimään lääkärin, joka suostuu leikkaamaan hänen terveen korvansa vain turvatakseen lääkkeen saannin. Varakas mutta valmiiksi itsekin mielenterveydeltään horjuva lääkäri-aviomies pystyy rahoittamaan myös kahden lapsen ja yhden bonuslapsen hoidon. Lastenhoitajankin Tove valjastaa lääkkeiden hankintaan. Reseptien väärentäminen oli silloin helppoa. Kuten kirjoittamisen tarve, myös huumeet houkuttelevat pysyvästi; pelkkä apteekin ohi kulkeminen avaa polun autuaaksi koettuihin näkymiin.

Ditlevsenin aiheet ovat rankkoja, kovaa kuria ja köyhyyttä lapsuudessa, abortti- ja huumekamppailuja aikuisuudessa. Siitä huolimatta kerronta kulkee kepeästi, paikoitellen hilpeästi, humoristisia kuvauksia riittää. Kuin hän haluaisi maustaa karvaan lääkkeen lapselle sopivaksi. Samalla hän on on armottoman suora eikä kaihda kertomasta ajatuksistaan silloinkaan kun hänen valintansa näyttävät sekä vastuuttomilta että moraalittomilta. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Tove kaipasi vaurasta ja vakaata kotia, saikin sen, mutta ei sittenkään niissä kulisseissa viihtynyt. Hän kaipaa boheemeihin taiteilijapiireihin, joista ne henkisesti läheisimmät ihmiset, miehet löytyvät. 

Kirjaan on jälkisanat kirjoittanut tanskalainen kirjailija Dy Plambeck.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Gift, 1971, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2022, 222s

Merete Mazzarella: Den violetta timmen

Merete Mazzarella kertoo, että hänen tapansa ajatella asioita on kirjoittaa niistä. Se on meidän lukijoiden onni, sillä hänellä on ainutlaatuisen tarkkanäköinen ja vaikeitakaan asioita kaihtelematon, suora lähestymistapa. Kirjassa on rauhallisen pohdiskeleva, keskusteleva tunnelma. Veljen, Martin Schreckin elämää ja kuolemaa muisteleva teos Den violetta timmen on intiimi, lämmin ja kaunis, mutta samalla se nostaa kirjailijalle itselleen hankalia kysymyksiä.

Luin vuosia sitten hänen teoksensa Otrohetens lockelse, jossa hän keskusteli monen kirjallisuuden klassikon kanssa rakkauden, uskottomuuden ja parisuhteiden jännitteistä. Siinä hän ammensi kirjallisuuden professorin oppineesta arkusta monenlaisia virkistäviä ja hauskoja analyyseja. Saman käsittelytavan kohtaa tässä tuoreimmassakin teoksessa. Hän lukee Arvid Järnefeltin autofiktiivistä Vanhempieni romaania ja vertailee tämän näkökulmia omiin havaintoihinsa omasta perheestään. Siinä näyttäisi esiintyneen saman tapainen jäykän ja korrektin isän ja epäsovinnaisen temperamenttisemman äidin suhde. Kuinka monessa lapsiperheessä mahtavatkaan lapset tehdä sivusilmällä näitä pelottavan tarkkoja havaintoja: Till Arvids egna minnesbilder hör melankoliska kvällar runt matsalsbordet då föräldrarna samtalar med barnen men aldrig med varandra.

Elli Järnefeltin traagisessa elämässä kohdataan Mazzarellan edellisen teoksen päähenkilö Alma Söderhjelm Pariisissa, jossa molemmat viettivät aikaansa.  Rinnan lukemansa kanssa Mazzarella noukkii omia muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajalta. Heidän perheensä ei ole mikään tavallinen suomalainen perhe, vaan tanskalais-suomalainen diplomaattiperhe, jonka isän työt kuljettavat perhettä ympäri maailmaa. 

Veli Martin, kirjan vuonna 2021 keuhkofibroosiin kuoleva päähenkilö, on homoseksuaali ja Setan perustajajäseniä. Hän muutti Tanskaan jo 1970-luvulla. Suomi on ollut varsinainen takapajula seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa, kun Tanska sen sijaan oli ensimmäinen maa, joka salli samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröimisen. Samaan aikaan Suomessa oli psykiatreja, jotka varoittivat homoseksuaalisuuden 'kiusauksista'. Man kan ju inte låta bli att fråga sig vad som egentligen låg bakom att herrar som Stenbäck (Asser) uppenbarligen uppfattade homosexualitet som en farlig frestelse?

Vuoden 2021 Yhdysvaltojen Trumpin presidenttikauden kuolinkouristelut taustoittavat Merete M:n ja hänen miehensäkin päiviä Tammisaaressa, mutta hiljalleen veljen nopeasti vakavaksi muuttunut tila nousee päällimmäiseksi asiaksi. Sen myötä hän joutuu kysymään yhä uudelleen, mitä hän oikeastaan tietää veljestään ja miksi veli on jäänyt etäisemmäksi kuin hän olisi halunnut. Samalla hän joutuu kohtaamaan monenlaisia epämukavia ajatuksiaan. Martinin myöhempi elämä on helppo nähdä nuhjuisten lasien läpi: nuoria thaimaalaisia homomiehiä, jotka käyttävät häikäilemättä hyväkseen vanhempaa miestä. Mazzarella käy läpi omaa häpeäänsä, vähättelyään ja epäuskoaan veljen rakkaudesta. Hänen on vaikea käsittää toisen valintoja. Emme voi tuntea ja tietää toisen rakkauselämästä, meidän ei tarvitse, meidän ei pidäkään. Kliseet ovat helppoja, mutta toisen kokemusta ei voi kyseenalaistaa.

Jag har inte kunnat förstå att han valt att bo i den byn utan en enda människa som stöder honom, som inte utnyttjar honom.

Mies on älykäs ja hyvin toimeentuleva, Teknillisen korkeakoulun käynyt diplomi-insinööri. Hänellä on hyvin omistautunut ystäväpiiri, entisiä rakastettuja, ystäviä, veljiä siskoja. Näiden muodostama Bekymmergruppen vastaa siitä, että Martinin viimeisistä päivistä tulee sellaiset kuin hän on toivonut. Merete M. on ymmällään - ja mustasukkainen - miksei veli ole kertonut hänelle, miksi ystävät ovat niin omistautuneita, onko hänellä tällaisia ystäviä? Käy selväksi, että siskolle ei korona-aikana ole mahdollista päästä mukaan veljen viimeisiin hetkiin. Mutta haluaisiko veli edes sitä?

Vi bråkade mycket. 'Ingen annan har barn som bråkar så mycket som ni två'.

Ymmärrän veljeä, sitä miksi sisko ei ole päässyt lähemmäs. - Te tapatte toisenne, totesi meidänkin äitimme synkästi, kun silmäili ovelta minun ja siskoni painiskelua lattialla. Se on teini-ikäisille sisaruksille tavallista, mutta ymmärrän hyvin, ettei näin tarkkakatseista, analyyttistä ja selityksiä etsivää siskoa kuin Merete M. ole helppoa pitää lähellä, kun elämässä muutenkin joutuu vähemmistön edustajana puolustamaan itseään ja omia oikeuksiaan. On rauhallisempaa, kun saa tehdä omat valintansa joutumatta niitä setvimään. Isosisko on näkevinään, että veli yrittää jopa suojella hänen puolisoitaan siskonsa määräilyltä. Mazzarella päättelee, että he molemmat ovat tunteneet itsensä iloisemmiksi ja hauskemmiksi muiden kuin toistensa seurassa. Semmoisia ne perhe- ja sukuroolit voivat olla; rajoittavia vanhoja asetelmia, joista haluaa päästä eroon aikuisessa elämässä. 

The Violet Hour.Great writers at the end on Katie Roiphen nimen tällekin muistelmalle antanut teos, jossa käsitellään tunnettujen kirjailijoiden kuolemia, Sigmund Freudista Susan Sonntagiin. Mazzarellan mukaan pyrkimyksenä on ollut selvittää, om det finns något man kan lära sig om döendet.

Lukiessa tulee toki mieleen myös, kuinka päähenkilö itse suhtautuisi tähän intiimiin oman elämän läpikäyntiin, kirjeitä ja allakkamerkintöjä myöten, mutta kuoleman jälkeen ei ainakaan vastalauseita ole odotettavissa.

Vuodenajat vaihtuvat rauhallisesti Tammisaaren talvesta kevääseen ja syksyyn, kirjaukset auringon nousu- ja laskuajoista vaihtuvat päivästä toiseen. Martinin kaunis ja arvokas kuolema päättyy ystävien ja sukulaisten muisteloon puutarhassa, jossa nautitaan savulohta, kanttarellikastiketta ja mustikkapiirakkaa. Merete M ei voi enää muistella lapsuuttaan kenenkään kanssa, mutta veljen ystäväpiiristä muodostuu vahva side veljeen, kuoleman jälkeen.

Vi som sitter där i den lilla gästlägenheten enas om att det som för många människor, kanske de flesta, är förknippat med nedgång, antiklimax i förhållande till det liv som varit, det som kan vara både utdraget och ensamt - döden - för Martin blev något av en höjdpunkt.

Merete Mazzarella: Den violetta timmen

Schildts & Söderströms, 2022, 203 s

Yahya Hassan. Runot

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN

NIMENI ON YAHYA HASSAN

JA VANHEMPANI TOIVOIVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT

TOIVON SAMAA HEISTÄ

VÄHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

Sääli nuorta miestä, tanskalais-palestiinalaista Yahya Hassania, niin täynnä vihaa ja itseinhoa, rikottu ihminen. Claes Andersson sanoi jotain sen tapaista, että kirjailija tarvitsee haavansa ja arpensa, mutta harva kai näin monia. Sillä tässä ei ole kyse vain kulttuurisista ristiriidoista muslimi-maahanmuuttajien perheessä tanskalaisen liberaalissa yhteiskunnassa.

Ensimmäiset ja syvimmät haavansa Yahya sai poikasena isänsä väkivallan kohteena, kuten sisaruksensa ja äitinsäkin. Isä ei läpsäytellyt, lapset laitettiin riviin ja maila viuhui niin, että sormiin tuli pysyviä jälkiä, myöhemmin katkesi käsivarsi. Tällä tavoin nujerretaan ihminen kaikissa kulttuureissa, ei kukaan kestä vanhemman systemaattista pahoinpitelyä missään, pahoinpitelyä, johon syy löytyy aina ja jolta  kukaan ole turvassa. Kodin sisällä ei löydy suojaa isältä, äitikin saa osansa ja on välillä ulos karkotettuna. Sellaisen lapsuuden jälkeen jokaisella on vähemmän eväitä minkään koettelemuksen kestämiseen mitä maailma tarjoaa.

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ

YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA

(runosta LAPSUUS)

Yahya Hassan huutaa kokemuksensa versaaleilla, isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, koska semmoisia ne ovat. Vaikka mies löytää kirjoittamiselleen kanavansa ja ymmärtäjänsä, vaikka hän kusettaa, ryöstää, varastaa ja nussii eikä ymmärrä olla kiitollinen kohtaamastaan ystävyydestä, isän kasvot kangastelevat kaiken takana. Niistä ei pääse irti lukijakaan näissä proosarunoissa. Niin syvänpunaisella verellä runot on kirjoitettu.

Yahya Hassan syntyi Tanskassa, mutta vanhemmat lähtivät aikoinaan Libanonista. Lomamuistoja -runossa isä pysäyttää auton vuoristotiellä matkalla Beirutiin. Hänen on rukoiltava, sillä hän on nähnyt naisen ajavan avoautoa yläosattomissa.

Lapsuuden jälkeen alkaa rikkonainen koulutie, jota leimaavat näpistykset ja ilkivalta serkkujen kanssa, yritykset auttaa sisaruksia vanhempien pahoinpitelyltä. Kun pikkuveli kusi sänkyyn hänet herätettiin nyrkiniskuin. 

Yahya löytää häntä kannustavia tanskalaisia, hänen lahjakkuutensa huomataan, häntä rohkaistaan kouluttautumaan. Mutta hän on sittenkin aina ählämi neekeriystävänsä kanssa ja heitä yhdistää taskujen kääntäminen, potkut uhrin mahaan, katuryöstöt ja pidätykset, hanskat taskussa ja työkalut laukussa.

Ilmestyttyään Tanskassa vuonna 2013 Yahya Hassan herätti suurta kohua. Löysin kirjan etsiessäni ensi kertaa Helmet-haasteen kohtaan sopivaa luettavaa: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Kohun syynä oli tietenkin maahanmuuttovastaisia ilahduttanut kuvaus tämän muslimiperheen karmeasta todellisuudesta, sen seurauksista ja Yahya Hassanin peittelemättömästä vihasta sekä isäänsä että tämän edustamaa uskonnollista tapakultturia kohtaan. Siihen sisältyy esimerkiksi siskon tulevaisuus nuorena tyttönä huomattavasti vanhemmalle miehelle naitettavana.

...

TOINENKIN MUSLIMI GELLERUPPARKENISTA

LÖYTÄÄ TIENSÄ RAPPUUMME 

ARVIOI JÄLKELÄISIÄ

HALUAA EMÄNNÄKSI ISOSISKONI

SISKONI PITÄÄ LAITTAA RUOKAA JA TOTELLA

SYNNYTTÄÄ 10 PIKKU VARASTA JA KATKAISTA VÄLIT

JOS HEISTÄ TULEE VÄÄRÄUSKOISIA 

(runosta KOP KOP)

Seuraava runo on otsikoitu Allah on tietämättömyyttä. Vihaan huntujanne ja koraanejanne ja lukutaidottomia profeettojanne (runosta "JOUDUT HELVETTIIN VELJENI")  Yahya Hassan sai runoistaan tappouhkauksia, mutta myös menestystä. Kirja on ollut myyntimenestys Tanskassa ja se on käännetty monille kielille.

Yahya Hassan kuoli 24-vuotiaana. Se tekee tämän kauhean mutta tehokkaan tekstin, fragmentaaristen runojen lukemisesta entistä kirvelevämmän kokemuksen.

...

EHKÄ ANSAITSEN KORKEAKOULUPAIKAN

SILLOIN PÄÄSISIN POIS GETOSTA!

SILLOIN ÄITINI OLISI MINUSTA YLPEÄ!

SILLOIN VOISIN OLLA VALHEELLINEN ESIKUVA

VELJELLENI

(runosta PITKÄ RUNO)

Yahya Hassan. 2013, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 167 s

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliset kirjat, Lapsuus ja Nuoruus ovat pieniä ja käteen sopivia. Näiden kohdalla äänikirja häviää painetulle kirjalle tai ainakin jää tämä tuntuma kokematta. Uudet suomennokset on tehty pideltäväksi, siveltäväksi, nuuhkittavaksi. Ne ovat esteettisesti kauniita ja kapeasti ladottuine sivuineen lukijaystävällisiä. Taideteoksia kannesta kanteen. Tyylikäs suomennos on Katriina Huttusen. Romaani ei aikaile, 1930-luvun nuoren maailmaan solahtaa aikailematta, heti kannen avattuaan.

Nuoruus-osassa Tove on kasvamassa aikuiseksi. Kuten teini-ikäisiä kaikkina aikoina, häntä vaivaa asuminen kotona vanhempien kanssa. Asunto on ahdas eikä siellä löydä omaa rauhaa siihen suurimpaan unelmaan, runojen kirjoittamiseen. Hermostunut ja suulas äiti tai yövuoroista toipuva väsynyt, välillä työtön isä eivät auta asiaa. Köyhä koti odottaa 15-vuotiaan tytön tuovan jo pienet tienestinsä yhteiseen kassaan, varsinkin kun veli Edvin häipyy mahdollisimman nopeasti omaan kotiinsa, kuten hänen odotetaankin tekevän. Toven tehtävä on äidin silmissä hankkia itselleen aviomies, elättäjä. Vanhemmat eivät hänen kirjoittamishaaveitaan ota kuuleviin korviinsa.

Eikö hän ole vielä lähennellyt sinua? Kaunis ystävätär Ruth opettaa Tovelle alkeita naisten ja miesten välisistä suhteista, pelin säännöistä. Kirjailijuus, runot ohittavat Toven mielessä muut asiat tärkeydessä, kun taas Ruth tietää, että nuori nainen voi laskuttaa vanhaa miestä kaikesta, ihan vaan koska toinen on haluttavampi toiselle. Toven vaakakupissa herra Kroghilla on enemmän antaa kuin hänellä, nimittäin antikvariaatti, yhteys kirjoihin ja kirjailijoihin. Häntä harmittaa, ettei hänen vartalonsa innosta niin paljon kuin Ruthin. Hänen silmissään herra Krogh on kaikin tavoin innostava, sillä herra Krogh on ensimmäinen joka uskoo hänen runoilijan kutsumukseensa.

Hän oli sanonut keräävänsä originaaleja, mutta ehkä en ollut tarpeeksi ainutlaatuinen? Kävellessäni hitaasti kotiin ajattelen onnettomana että näin ei olisi käynyt, jos olisin kirjoittanut hyviä runoja.

Samalla suorasukaisella rehellisyydellä Ditlevsen kuvaa seuraaviakin askeliaan seksuaalisuuden ja rakkauden vielä suljetussa maailmassa. Häntä saattelee koviovelle mies toisensa jälkeen, mutta vain yksi innostaa. Hän on köyhä ja resuinen ja häipyy Espanjaan sotimaan. Tove viettää iltoja Ruthin kanssa tanssipaikoilla ja on esittävinään tarkkailijaa kauniin ystävättärensä varjossa. 

Natsismin aallot lyövät paikoitellen korkealle Tanskassakin ja Tove löytää karun vuokra-asunnon Hitlerin kuvalla asuntonsa somistaneen vuokraemännän luota, jossa heil-huudot kaikuvat seinän takaa. Nuoren huolettomuudella Tove löytää asuntoja ja uusia työpaikkoja, kun sekä asunnon että työpaikan irtisanomiset ovat nopeita ja toistuvia, mutta pikkuhiljaa hän onnistuu etenemään kohti omia unelmiaan. Runoja syntyy sekä kollegoiden ja tuttavien merkkipäiville että ensin pieneen lehteen ja sitten kustantamollekin tarjottavaksi. Tunnustusten ropistessa jopa kotiväki alkaa uskoa. Isän väsynyt duunarihahmo liikuttaa. 

Pantuaan lippalakin päähän hän seisahtuu vaivautuneen näköisenä. Tove, hän sanoo pehmeällä äänellä. Enkö saisi nähdä sinun - äh - runojasi joskus? Minähän ymmärrän runoutta. Vihani haihtuu. Saat, sanon, ja hän nyökkää minulle kömpelösti ennen kuin lähtee. Isäni osaa katua ja mennä itseensä, mutta äidilläni sitä taitoa ei ole.

Tove Ditlevsenin Nuoruus on nimensä veroinen, se on jälkikäteen synkäksi määritellystä vuosikymmenestä ja köyhästä kodista huolimatta täynnä elämän makuista seikkailunhalua, optimismia, uusia askeleita, voittoja ja tappioita. Kahdeksantoistavuotiaan oli ehdottomasti päästävä impeyden rasitteesta, eikä tässäkään se asia tapahtu kuten romanttisissa haaveissa, mutta eteenpäin käy runoilijan tie, ja lopussa se näyttää jo hyvin selkeältä. Postissa tulee paketti, ensimmäinen runokokoelma painettuna.

Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä. Eikä tämä omituinen lapsi tunne minua laisinkaan.

Aika kului Nuoruuden parissa kuin siivillä. Ditlevsenin kyky havainnoida ja kuvata persoonallisuuksia on kutkuttavan tarkka. Nuoruus on täynnä epävarmuutta ja etsintää, mutta jälkikäteen siinä on mukana aimo annos huumoria.

Ajattelen voinko kihlautua saatavien perijän kanssa. Minulla on epäilys että se on vain polkupyörälähetin kauniimpi nimitys, paitsi että hän ajaa autoa.

Tove Ditlevsen: Nuoruus
Ungdom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S , 2021, 191 s

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Oletko hereillä Maggie? Olen kaivannut sinua, kerro minulle jotain.

Taisit herätä miehesi kuorsaukseen. Hän haisee kapakalta, mutta se on ehkä murheistasi pienin?

Maggie ja Kurt. Ohimennen Kurtin vaimo Ulla ja edellisetkin suhteet, lapsiakin, Sofie ja muutama unohtunut. Ja sitten, pari laivanvarustajaa, bisnesmiehiä, joihin liittyy eräs alus: Scandinavian Star. Se on haverihistoriaa, faktaa. Tuolla risteilyaluksella sattui tulipalo, useitakin, huhtikuussa 1990. 159 kuollutta, joiden joukossa syyllinen tuhopolttaja. Tai ei sittenkään, sittemmin kaiken takana häämötti vakuutuspetos.

Nämä kummallisesti ilmassa leijailevat irtokappaleet hämmästyttävät ensi alkuun kysymään, mikä tämä on, ja myös, pitääkö tätä jatkaa että selviäisi mistä on kyse. Piti ilman muuta. Tanskalaisen runoilijan ja kirjailijan Asta Olivia Nordenhofin Löysää rahaa on kirkas helmi. Ja mikä parasta, se on helminauhan ensimmäinen. Tässä on nimittäin kyse projektista Scandinavian Star-nimisestä projektista, 7-osainen, joista tämä on ensimmäinen. Lukijana on vain toivottava, että kirjailijan vankkumaton varmuus tulevasta pitää. Vaikutelman erityisestä varmuudesta antaa se, että kirjailija ilmoittaa jo ensimmäisen osan jälkeen näitä seuraavan kuusi, ei enempää eikä vähempää. 

Ihailen suuresti kirjailijaa, joka yhä paksunevien tiiliskiviromaanien aikana raapaisee näkyviin väläyksiä sieltä täältä, kertoo ne kuin lyhyinä novelleina, ja kuitenkin niistä väläyksistä rakentuu hiljalleen johdonmukainen, lumoavasti kerrottu ihmisten polku, ei sittenkään mistään irrallaan, vaan tiukasti ajassaan kiinni, kuten me kaikki, kaikkein individualistisimmatkin olemme. Ehkä siinä näkyy runoilijuus, pelkistämisen taito ja taika, joka tuottaa laiskemmallekin lukijalle virkistäviä oivalluksia; sirpaleista rakentuu kuva. Vain 145 sivusta huolimatta kuvaan ja sen maailmaan sukeltaa syvälle.

Maggien ja Kurtin elämän sirpaleita kokoaa kertoja, joka välillä puhuttelee heitä, välillä meitä, lukijoita. Ajassa poukkoillaan Kurtin ja Maggien lapsuudessa, nuoruudessa, rakkaudessa sattumanvaraisesti, muistinvaraisesti. Rikkonaisia ihmisiä nämä Tanskan Nyborgissa asustavat ovat, siksi heidän rakkaustarinansa on täynnä tulehtuneita haavoja, vaikenemista ja ohi katsomista. Seksuaalinen vetovoima leiskuu, mutta ei se tuo onnea. Maggie on nainen joka ei tunne sanaa raiskaus, se on kertojan sana.

Sinä olet pitelemätön, sinä olet niin pitelemätön, Kurt toisteli. Jos Maggie jossain sielunsa sopukassa ymmärsikin, että he olivat rakentamassa hänestä myyttiä, joka ei voisi käydä toteen, hän ei halunnut myöntää sitä.

Lukijana aloin ymmärtää ja pitää tästä hauraasta parista, näistä rikkonaisista ihmisistä, tuntea lämpöä heidän tunteissa lepattavasta liekistään. Maggiestä, jonka ainutkertainen tapa nähdä maailma on häkellyttävin kielikuvin kerrottu. Miehessä oli jotain epätodellista, aivan kuin hän olisi työntynyt täysikasvuisena mullasta ja ryhtynyt saman tien touhuamaan, säntäillyt tärkeine asiakirjoineen aulaan ja taas ulos. 

Pariskunta on onneton tavalla, joka ei ole kovin omaperäistä, siinä on puhumattomuutta, väärinymmärrystä, väkivaltaa, epävarmuutta, mutta kaikki heidän epävarmuutensa on näkyvillä. Onko se intohimoa vai mitä, rakkauttako, siitä eivät saa selvää Kurt eikä Maggie sittenkään kun se on jo myöhäistä. Ylistetty rakkaus, vaikken edes tiedä mitä se on.

Pidin myös paljon kertojasta, joka Maggien ja Kurtin läheisyydestä ponnistelee etäämmäs nähdäkseen ympäröivän maailman, rahanansainnan kovat keinot, joita ihmisiä opetetaan turhaan kunnioittamaan. Sitä hän alkaa setviä kuivakkaasti, kuin selvitystehtävän saaneena, vaikka

Mykkyys, tyhmyyden pelko, alkaa vaivata heti, kun on kyse talousasioista.

Samalla kertoja paljastaa lahjomattomasti, ettei kyse ole ydinfysiikasta. Vaan vakuutuspetoksesta siis. Ja lopulta, kuinka kylmäävää voi olla yrittäjyys, se jonka siunauksellisuutta meille toistetaan vallitsevassa poliittisessa jargonissa päivästä toiseen. Raha kasaantuu ja toisaalta tyhjenee toisten taskuista, kuten Maggien ja Kurtin, joiden repaleisessa nuoruudessa itsensä myyminen löytyy hetkellisenä ratkaisuna umpikujaan, molemmille. Eikä Kurt ole myöhemminkään niin ovela raha-asioissaan kuin ko laivanvarustajat.  

Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys. Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle. Kapitalismi on joukkomurha. 

Raadollinen päätelmä on tässä tapauksessa looginen. Löysää rahaa oli tänä vuonna ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Tällä purjehduksella olen mukana, vaikka lopussa häämöttääkin tulipalo Scandinavian starilla. Viimeisellä sivulla reitti on jo näkyvillä. En ole varma, mistä sain vinkin tästä hyvin omaäänisestä romaanista, epäilen Mummoa matkalla.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Penge på lommen (Scandinavian Star del 1.), 2020, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka

Kustannusosakeyhtiö Teos, 2021, 145 s

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin nimeä ei ole voinut välttyä näkemästä viime aikoina kirja-arvioissa, sen verran ahkerasti on luettu hänen teostaan Lapsuus, autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen osan suomennosta. Sain nätin pienoisromaanin yllättäen syntymäpäivälahjaksi enkä sen suosiota ihmettele. Pieni sädehtivä helmi se on. Aika yllättävää, ettei sitä ole aiemmin suomennettu, Barndom on julkaistu jo vuonna 1967. Se taitaa olla kuitenkin meidän nykylukijoiden onni, sillä Katriina Huttunen tekee tunnetusti huippulaatua, niin nytkin.

Vuonna 1917 syntyneen Ditlevsenin lapsuudessa 1920-luvulla perhe, vanhemmat ja veli Edvin asuvat Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa. Kirjailija on yhtä teräväkatseinen havainnoija kuin Ferranten Napoli-sarjan Elena tai toisaalta Alex Schulman oman sukunsa vaiettujen tabujen kuvaajana. Kuten Elenaa, myös Tovea ahdistaa korttelin karu elämä, lasten keskustelu huoraamisesta ja humalasta ja saa kaipaamaan pois pihalta ja kadulta, pois korkeista taloista. Tyylillisesti Schulman tulee lähelle. Ditlevsenin kirkas kieli on niin modernia, yleispätevää, että häntä voisi luulla tämän päivän kirjailijaksi, vaikka aamiaispöydän lehdessä luetaan Versaillesin rauhansopimuksesta ja espanjantaudista. Tuoreella suomennoksella on tietenkin vaikutuksensa.

Siinä missä Schulmanin lapsuutta kulttuurikodissa varjosti alkoholi, Ditlevsenillä köyhyys ja sen asettamat puitteet kodissa ja koulussa maalaavat arjen harmaalla. Suhde primadonnamaiseen äitiin on vaikea. Äiti on nuori ja itsekeskeinen eikä epäröi käyttää lyöntejä kasvatuskeinona. Toveen iskostuu varhain käsitys itsestä rumana ja tyhmänä. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Poliittisesti aktiivi isä, sosialidemokraatti on aikuisempi, eikä - lähes yllättäen-  harrasta liiallista viinan juontia. Sitä on muutoin tarjolla yllin kyllin sekä suvussa että pihapiirissä. Isä joutuu työttömäksi, mikä ei helpota tilannetta. Isäkään ei perusta tytön alkavasta runoharrastuksesta. Köyhien lapset kasvavat enimmäkseen kadulla, niin Tovekin ja paras kaverinsa Ruth, heleällä äänellä rivoja totuuksia päästelevä pisamanaama. 

Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni.

On haikeaa lukea niin rehellisen oloista kuvausta siitä kun lapsi kasvaa ja opettelee aikuisten elämän sääntöjä, valheiden ja teeskentelyn täyttämää roolipeliä. Sitä on lapsuus; epämukavia tunnelmia kun ei saa ristiriitaisia havaintojaan sopimaan aikuisten sanomaan. 

Tämä on aikuisissa pahinta: he eivät koskaan voi myöntää että olisivat kertaakaan elämässään käyttäytyneet väärin tai kevytmielisesti. He ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan muita, mutta eivät koskaan julista tuomiopäivää itselleen.

Pieni Tove kerjää aina äidin huomiota mutta äidin tunnelmat ailahtelevat eikä tyttö saa äidiltä kaipaamaansa. Hiljalleen tyttöjen runokirjasta alkava kirjoitusharrastus tuo uutta voimaa, hän saa kannustusta myös veljen tärkeältä kaverilta, joka tuntee toimittajan. Unelmat ja mielikuvitus työntävät kodin ankeuden taka-alalle. Vaikka perheeltä on turha odottaa rohkaisua, unelma kasvaa, hän merkitsee runoihinsa vuosiluvun, että jälkipolvetkin huomaisivat varhaiskypsän runoilijan. Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.

Aika hyytävällä tavalla, rivien väleistä ja merkityksistä painavin lausein käy selväksi, että matkalla ulos lapsuudesta, yhä ohenevasta ja repeilevästä, kokemukset ovat jättäneet vaurioita. Tove joutuu teeskentelemään tunteita, jotta osoittaisi niitä oikealla tavalla. Häneltä odotetaan kyyneleitä mummon hautajaisissa, kun ne ovat jo kuivuneet. Lapsuuden päätepiste on konfirmaatio, jonka jälkeen hänen on tuotava vähävaraiseen perheeseen ansioita kotiapulaisena. Hän uskoo äitinsä jo pitävän itsestään, mutta liian myöhään: se ei tee minua onnelliseksi. Eniten hän suree lapsuuden menettämistä siksi, että hän samalla menettää parhaan ystävänsä Ruthin.

Kansi syntymäpäiväkortilla

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta kirja ei synkistä, siihen se on aivan liian täynnä suurten tunteiden kuohuntaa. Neljätoistavuotias sipaisee poskensa äidin vaaleanpunaisella silkkipaperilla, pukee suipot brokadikengät; edessä on aikuisen elämä täynnä odotuksen jännitystä. Kynästä purkautuu runollisen kaunista jälkeä.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.  

                                                                                  

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Barndom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2021, 142 s