Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kansi: Jussi Karjalainen

Jos kone tekee jonkun duunin paremmin kuin ihminen, niin pärjätäkseen ihmisen pitää tehdä sitä, mikä koneelta jää yli.

Jostain syystä minulta on jäänyt - toistaiseksi - väliin Noora Vallinkosken esikoinen, paljon huomiota saanut Perno Mega City. Samoissa maisemissa ilmeisesti liikutaan myös Koneen pelossa, pohjoisessa turkulaislähiössä. Minulle se on lähes yhtä vieras kuin mikä hyvänsä osa pohjoisempaa Suomea, kun olen elämästäni nyt jo suurimman osan viettänyt tois pual jokke eli etelämpänä. Lähiseutu jää usein tutustumatta kun on kiire kauemmas.

Vallinkoski maalaa kirjansa maiseman ja sen ihmiset tarkasti. Se on hyvin yleispätevä työväenluokan arjen ja yhteiskunnan rakennemuutoksen - kuten sosiologipuheessa kehitys nimetään - kuvausta, samaa käydään läpi muuallakin. Romaanit näyttävät saman elettynä, ihmisen kokoisena. Susanna Alakoski kuvaa historian muutosta pidemmällä aikavälillä ruotsinsuomalaisten kokemana, Edouard Louis melko samaa aikaa Ranskassa ja Hanna-Riikka Kuisma hieman raadollisemmin, jossain teollisuuslähiössä Suomessa. Mikä yhdistääkään näitä kirjailijoita aiheen - yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden - lisäksi? Todella vaikuttavia kirjoittajia minusta, jokainen heistä. Lakonisissa dialogeissakin on jotain samaa, osuvaa ja autenttista. Koneen pelossa lämmintä väriä, huumoria, sympatiaa ja empatiaa esiintyy sittenkin enemmän kuin noissa 'sukulaisteoksissa', vaikka köyhyys on työttömyyttä, osattomuutta, päihteitä. Lämpö tulee tässä lähipiiristä, jossa on kaikesta huolimatta mukana iso annos sitä rakkautta.

Yllä mainituista verrokeista Koneen pelko tulee mielessäni kenties lähimmäksi Edouard Louisin näkökulmia siinä mielessä, että varsinkin näitä miehiä kuvataan uudessa ajassa naisia avuttomamman oloisina. Perinteinen raavaan työmiehen kuva on kokenut ison romahduksen, kone tekee duunarin hommat tehokkaammin. Minäkertoja Johanna tarkkailee perheensä miehiä, karismaattista, räväkkää, dominoivaa isäänsä ja läheistä isoveljeään Jereä. Isällä on ollut töitä mitä paiskia. Niitä ei enää ole, ei hommia eikä oikein voimiakaan ajan myötä, ei isällä eikä pojalla.

Lähiö kantaa nimeä Aukko. Siellä on 90-luvulla samat liikkeet kuin muissa vastaavissa, marketti, pubi, kebabravintola, videovuokraamo Makuuni. Se on lopettamassa, koska se kone, joka muuttaa kaiken nolliksi ja ykkösiksi on syömässä senkin.

En aikonut osallistua vanhojentanssikurssille, mutta Suski nosti asiasta metelin. Johonkin pitää osallistua, hän väitti, mutta minä värisin ajatellessani vieraita käsiä joihin joutuisin kurssilla tarttumaan. Sellaisten ihmisten hikeä, jotka eivät olleet vuodessa sanoneet minulle sanaakaan, eivät eleelläkään rekisteröineet olemassaoloani. 

Sisaruksissa näkyy paitsi sukupuoli vaikuttavana tekijänä myös nuoremman mahdollisuus tehdä korjausliikkeitä, olla tekemättä samoja virheitä. Johannalla on matemaattinen lahjakkuus, joka kantaa koulussa lukioon asti. Jopa sen verran hienoon kouluun, että sieltä vasta saa ensimmäisen kokemuksen ulkopuolelle jäämisestä. Se on noita hienovaraisia eleitä, katseita, puheita ja puhumattomuutta, joita vuosien aikana kertyy. Ja opettajan lähes automaattista alemmaksi aseteltua odotustasoa.

Nuoren Johannan silmissä oikeat ihmiset asuvat Aukossa, lähiössä. Hienommissa piireissä kaikki on laskettu ja kaupan, ihminen myös. Sittemmin näkökulmaan tulee mustavalkoisen sijaan harmaan sävyjä, ei Aukostakaan kannata utopiaa luoda, vaikka siellä omat ihmiset ovatkin siedättyneet monelle. Köyhyys ei ole kaunista, mutta pientä lämpöä tihkuu aina jostain rakosesta, Jaxonista ja tämän raapivista freteistä, isän tavasta tarttua toimeen tosi paikan tullen heti eikä myöhemmin. Moninaista keinovalikoimaa löytyy, arkkitehti- ja ekonomipariskunnan lapsenvahdista prostituutioon - jota ei nuori tyttö aina osaa siksi nimetä. Herkkä on nuoren isänkin, Jeren mieli. Kaikki saattaa romuttua pieneen valheeseen ja pojan nielemään leluun. 

Fragmentaarinen kerronta hyppelee välillä Johannan lukiovuosissa, palatakseen muutamia vuosia myöhempään ja taas johonkin muistikuvaan. Niin vain käy että sirpale kerrallaan kirjan hahmot kasvavat kokonaisiksi, vivahteikkaiksi tyypeiksi ja jokainen sirpale on oleellinen näyttäessään elämän ainoan pysyvän elementin, muutoksen ja mitä se on merkinnyt näille ihmisille. Samalla Koneen pelko onnistuu näyttämään elämän juuri semmoisena kuin se oikeasti tapahtuu, yllättävänä, arvoituksellisena tapahtumien vuona, jonka pyörteisiin välillä painuu ja taas pompahtaa pinnalle, kun maisema ympärillä jatkaa vääjäämätöntä muutostaan.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko
Atena Kustannus, 2022, 359 s