Åsa Larsson: Isien pahat teot

Sukelsin Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-sarjassa kolmannesta suoraan viimeiseen eli kehuttuun kuudenteen päätösosaan, Isien pahat teot. Syynä ensinnä se, ettei seuraavaa osaa löytynyt kirjaston hyllystä. Toiseksi oli jäänyt vaikutelma, että edelliset osat olivat jo aika saman tyyppisiä yhteiskunta-, ympäristö- ja henkilökuvauksiltaan, jotka dekkareissakin eniten kiinnostavat. Murhat ja niiden selvittelyt ovat minusta usein kyllästyttäviä, siksi en dekkareita kovin innokkaasti luekaan. Larssonin seurassa välttyy muutenkin pahimpien raakuuksien yksityiskohtaiselta mässäilyltä. Toisaalta voi sanoa, ettei jännitys ainakaan tässä viimeisessä mitenkään erityisen kihelmöiväksi kohonnut. Larssonin Rebecka-dekkarit taitavatkin tilastollisella janalla jäädä aika kauas perusdekkarista ja lähestyä enemmän romaania, jossa tutkaillaan yhteiskuntaa ajan muutosten kourissa, pohjoisen ihmisten näkökulmasta.

Nimensä mukaisesti Isien pahoissa teoissa nykyisyys valottuu sitä tarkemmin mitä perusteellisemmin menneiden vuosien salaisuuksia paljastuu. Kertomus kulkeekin takaumissa 60- ja 70-luvuille ja palaa taas nykyhetkeen. Yli 500-sivuisessa muhkeassa kirjassa pääjuonia on useita, kuten myös murhia. Eräs murhan uhri löytyy vuosikymmenten jälkeen alkoholisoituneen yksineläjän pakastimesta. Asianajaja, syyttäjä Rebecka Martinsson on tavallaan sukua saaressa sijaitsevan talon omistajille, hänen äitinsä on aikanaan adoptoitu perheeseen. Perheessä kasvoi myös Ragnhild.

Ragnhild Pekkari on 6-kymppinen nainen ja alussa valmistelemassa huolellisesti poistumistaan tästä maailmasta. Nainen on eläköitynyt sairaanhoitajan ammatista, isokokoinen ja vahva, koskenlaskuakin osaava, mutta masentunut ja yksinäinen. Välit tyttäreen ovat katkenneet ja kuormana on monenlaista häpeää menneisyydestä, epäonnisia parisuhteitakin. Ragnhild päätyy ennen viimeisiä toimiaan käymään veljensä, tuon alkoholisoituneen asukin luona. Veli on murhattu ja pakastimessa lojuu vuosia sitten tapettu ruumis. Vierailu lykkää oman suunnitelman toteuttamista tuonnemmaksi.

Pakastettu ruumis tuo mukaan toisen suvun henkilöhistoriaa. Siinä seurataan olympiatason nyrkkeilijäksi kehittyvän Börje Strömin elämänvaiheita, isättömän ja kiusatun pojan sitkeää työtä Amerikan menestyksen kautta takaisin Eurooppaan ja kotikaupunkiin Kiirunaan. Se on romaanissa erityisen taitavasti kerrottu osio, varsinkin kun Larsson siirtyy hämmästyttävän sulavasti Kiirunan jäisiltä tuntureilta kuvaamaan New Yorkin rankkaa nyrkkeilymaailmaa, valmennuksista otteluiden hikisiin tunnelmiin, Börjen kohdatessa tylyjä bisnesmiehiä ja lopulta sen oikean valmentajan, ystävän.

Edellisten osien tyyliin Rebecka kohtaa vastoinkäymisiä sekä päsmäröivien pomojen kanssa että rakkausasioissaan. Entisen työkaverin Månsin seksikumppanuus oli vaihtunut seurusteluun kivan Kristerin kanssa, mutta hänenkin kanssaan suhde lopahti. Rebeckan tyly ja kulmikas käyttäytyminen kiukuttaa ihmisiä ja ystävienkin on hankala päästä lähelle tyyppiä, joka näyttää joka suuntaan itseriittoiselta. Monologeissaan hän myöntää olevansa hukassa ja onneton, löytämättä ulospääsyä häsläyksistään, joiden lopuksi hänet irtisanotaan tutkimuksista. Viina on maistunut aina ja nyt entistä paremmin. Päähenkilönä Rebecka on särmineen ja vaikeuksineen enemmän lihaa ja verta kuin monien dekkareiden ylivoimaiset sankarit.

Eräs ystävistä on maanläheinen ja temperamenttinen Anna-Maria Mella, rikoskomisario ja viiden lapsen äiti. Hän toimii mainiona kontrastina Rebeckan tukholmalaisille juristiystäville, joiden kautta osoitetaan eliitin virheelliset käsitykset pohjoisesta ja sen ihmisistä. Kiiruna on kaikille paikallisille rakas, mutta he, esimerkiksi sarjan edellisistä osista tuttu hyväntahtoinen poliisi Sven-Erik Stålnacke, seuraavat kauhulla kaupungin muutosta vääjäämättömän edessä; kaupunkia siirretään kaivoksen tieltä.

Kaivos ja kaupungin rakentaminen toimivatkin taustana kaikelle korruptiolle ja rikollisuudelle, josta tässäkin moni kuvio saa alkunsa. Tosin jokunen murha tapahtuu pikemminkin onnettoman tunaroinnin seurauksena kuin suunnitellusti häikäilemättömien rikoksen tekijöiden toimesta. On kuvioissa myös pari venäläistä likaisen työn tekijää ja prostituoituja.

Kiirunan ja kiirunalaisten lisäksi merkittävä osa teoksen lämpimistä sävyistä tulee koirista. Rääpäle, Villa ja muut hännän vispaajat saavat Larssonilta monta tilanteeseen sopivaa vitsikästä kuvausta. Larsson oivaltaa hyvin ihmisen parhaan ystävän merkityksen ahdistuksen ja pelon keskellä.

Åsa Larsson kuljettaa kertomuksiaan taidokkaasti ja ujuttaa mukaan kiinnostavaa paikallistietoa hyvin tuntemastaan seudusta, lumesta ja tuntureista, vaarallisista lumivyöryistä, koskenlaskusta ja jäätyneen joen ylityksestä. Dialogi vetää ja kasvattaa henkilöhahmoja onnistuneesti, he ovat hyvin inhimillisiä kiukunpuuskineen, katkeruuksineen ja epävarmuuksineen. Jonkin verran kliseistä ja ylimakeaa kuvastoa tarjoavat hyvien ihmisten herttaiset parisuhteet, mutta kyllähän se lämmittää lukijaa keskellä niljakkeiden ällöttäviä bisneksiä. Hyvän pitää voittaa, taivaanrannassa pilkottaa valoa.

Loppusanoissa Åsa Larsson jättää luomalleen henkilöhahmolle, ystävälleen Rebecka Martinssonille haikeat jäähyväiset. Kirja voitti Ruotsissa vuoden 2021 Paras rikosromaani-palkinnon.

Åsa Larsson: Isien pahat teot
Fädernas missgärningar, 2021, suomentanut Kirsi Kokkonen
Otava, 2022, 567 s