Sōseki Natsume: Kokoro

Ikkunaluukkujen takaa kuulen vaimeasti hyönteisten surumielisen sirinän, muistutuksen siitä että kasteinen syksy on taas varkain tullut. Vaimoni ei aavista mitään, hän nukkuu viereisessä huoneessa viattoman rauhallista unta. Kun kirjoitan, kynäni terästä lähtee hienoinen suhahdus joka piirrolla. Istun tyynenä paperin ääressä. Jos rivini joskus ovatkin vinoja, se johtuu tottumattomuudestani, ei siitä että mieleni kuohuisi.

Japanilaisen Sōseki Natsumen Kokorolla voisi osallistua klassikkohaasteeseen, se on kirjoitettu vuonna 1914. Kirjailija kuoli pari vuotta myöhemmin. Kai Nieminen on suomentanut romaanin vuonna 1985. Suomennoksessa ei mikään töki, se on oikein sujuva ja kauniskielinen. Ainoa mikä maistuu hieman koomiselta sanavalinnalta on sensein suomennos maisteriksi. Nykyään maailman kutistuttua www'n myötä - ja jo sitä ennen budolajit ja japanilaisen perinteen henkiset harjoitukset olivat tuttuja meilläkin - sensein merkitys opettajana, mestarina on tiedossa ja jätettäisiin ehkäpä tässä yhteydessä kääntämättä. Ainakin meidän maisteri-nimityksemme on minusta jotain muuta. Tässä ei ole kyse oppiarvosta.

Maisteri eli sensei on romaanin toinen keskushahmoista, toinen on hänen nuori ihailijansa, seuraajansa voisi sanoa, alussa lukioikäinen opiskelija, minäkertoja. Sensei nousee etualalle romaanin jälkipuoliskolla pitkässä kirjeessä nuorukaiselle. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti japanilaista elämäntapaa sata vuotta sitten. Voin kuvitella, että se kuvattuna elokuvassa näyttäisi muinaiselta, ainakin tuohon kulttuuriin vihkiytymättömän silmissä. Ällistyttävää on kuitenkin se, kuinka ajatonta ja pätevää on ihmisluonnon (eli kokoron, ihmissydämen, mielen) kuvaus tässä romaanissa, siksi se on edelleen lukuelämys ja ilmiselvä klassikko.

Vahvistuin käsityksessäni japanilaisesta kulttuurista tässäkin lukukokemuksessa. Perinteisessä filosofiassaan - jota japanilaiset lajit ja vaikka teeseremoniat esimerkiksi edustavat - se on ankara elämän hallinnan pyrkimyksessään ja vaatimukset yksilölle ovat kovia.  Kokorokin kuvaa oikeastaan molempien päähahmojen, nuoren ja vanhemman, ihannetta olla hyvä, jalo, ylevä, ja sitä pettymystä, kun erilaiset inhimilliset kokemukset ja koettelemukset romuttavat kaiken. Ihminen alkaa inhota epäonnistunutta itseään ja samalla koko maailmaa.

Nuori minäkertoja ilmentää ajatuksissaan sensein tapaamisen jälkeen aina ja kaikkialla tapahtuvaa irtautumista omista vanhemmistaan. Uusi esimerkilliseksi koettu opettaja ja hänen ajatuksensa houkuttavat, vanhemmat ovat auttamatta vanhan sukupolven edustajia. Tässä kertomuksessa he ovat maalaisia maalaisten tapoineen, joita poika vertaa alati sykkivän Tokion moderniin maailmaan. Tunteet ovat molemminpuolisia, vanhemmatkin tuntevat olonsa epämukavaksi; lapsi on muuttunut toiseksi.

Sitäpaitsi minä aina kotiin tullessani toin vanhempieni mielestä mukanani jotakin omituista tokiolaisuutta. Ennen muinoin sanottiin että joku levitti kristityn hajua kungfutselaiseen kotiin; samalla tavoin vanhempani nyt suhtautuivat siihen mitä minä toin: se ei sopinut heille. Tietenkin yritin kätkeä sen, mutta se oli perinpohjin pinttynyt minuun, ja vaikka arvelin ettei se paljastuisi, se aina joskus osui heidän näkyvilleen. Minun oli lopulta ikävä olla kotona. Halusin pian päästä takaisin Tokioon.

Isä ja perhe työntyvät kuitenkin olosuhteiden muututtua nuorukaisen elämään tiiviimmin isän sairastuessa. Sairastumista ja potemista, hoitoja - etupäässä peräruiskeet ja vuodelepo - kuvataan moninaisesti ja yksityiskohtaisesti. Synkästä tilanteesta huolimatta nämä episodit antoivat kertomukselle oman koomisenkin sävynsä, ajan etäisyydellä luettuna. Kotona poika joutuu kohtaamaan entistä hankalammin vanhempien odotukset. Hän ei halua toimia omassa elämässään niiden mukaan, mutta ei myöskään paljastaa mitään heille. 

Nuoren miehen ja sensein kautta Natsume kuvaa, kuinka idealismi törmää elämän kovettamaan kyynisyyteen. Senseikään ei ole lopulta se mestari, jonka nuorimies hänessä ensinnä näkee. Sensei on joutunut pettymään eikä se ole häntä jalostanut. Sensei on vaimoineen kauan elänyt eristäytynyttä elämää ja kaiken sen taustaa hän avaa pitkässä kirjeessään. Nuorukaisen oma kiirastuli tulee vastaan kolmiodraamassa. Hän on houkutellut hyvän ystävänsä asumaan samaan, äidin ja tyttären vuokraamaan taloon, jossa on itse vuokralaisena. Ystävykset rakastuvat kiihkeästi ja toisistaan tietämättä tyttäreen. Keinot ovat monet rakastetun voittamiseksi eikä nuori mies selviä kiusauksesta tavalla josta voisi olla ylpeä.

Olin yhtä järkälettä, en tiedä pelon vai tuskan järkälettä. Äkkiä vain jähmetyin päästä varpaisiin kovaksi kuin kivi tai rauta. Jäykistyin niin, etten kyennyt edes hengittämään. Onneksi sitä ei kestänyt kauan. Ja ensimmäinen ajatukseni oli: 'Olen hävinnyt! Jäin toiseksi!'

Natsumea on sanottu Japanin modernistisen suunnan edustajaksi ja Haruki Murakami on nostanut kirjailijan näkyvyyttä mainittuaan tämän yhdeksi esikuvakseen. Sitä en ihmettele, niin taitavasti hän kuvaa ristiriitoja perinteiden ja nykyajan paineessa samoin kuin sukupolvien välillä. Kokoroon oli helppo uppoutua, se antoi paljon ajattelemista ja samalla lumosi tunnelmallaan. Se on ainoa suomennos Sōseki Natsumelta. - Eipä olekaan ainoa, vaan kuten ensimmäinen kommentti alla kertoo, novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime vuonna.

Sōseki Natsume: Kokoro, 1914, suomentanut Kai Laitinen

Tammi, 1985, 228 s