Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.