W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta

Kirjallisuuden Mahatma Gandhia tässä nyt tarvitsinkin. Niin luonnehditaan Vieraalla maalla -teoksen takakannessa saksalaissyntyistä, Englantiin jo nuorena muuttanutta W.G. Sebaldia. Muutaman hänen teoksistaan olenkin jo ehtinyt vuosia sitten lukea, ja tyyli tuntuukin heti tutulta, mukaan lukien kaunokirjallisuudessa harvinainen valokuvien käyttö.

Valokuvat istuvat kerrontaan hyvin, koska kirjat ovat erikoisia kulttuurihistoriallisia kuvaelmia. Niihin kertoja käyttää tapaamiensa henkilöiden elämän käänteitä, kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Sebaldia on näköjään jossain vaiheessa myös syytetty joidenkin dokumenttien luvattomasta käytöstä. Lukijana en sitä sure, muutoin tuskin tietäisin näistä ihmiskohtaloista sata vuotta myöhemmin.

Kertoja sekä haastattelee valitsemiaan henkilöitä että tutkii edesmenneiden historiaa dokumenteista. Hän vaikuttaa lähes terapeuttiselta kuuntelijalta, jonka kerronnasta huokuu arvostus ja myötätunto, inhimillisyys ja menneen maailman tunnelmat. Kuvauksessa on Sebaldille tunnusomaista etäännytystä, on kuin kertoja kulkisi ihmisen jälkeisessä maailmassa katsoen kaiken peittymistä tomun alle. Siitä tehdään kuitenkin pieniä poikkeamia nykyhetkeen, 1990-luvulle.

Kirjailija myös kulkee henkilöidensä, neljän maastamuuttajan jäljillä monilla seuduilla eri mantereilla. Nostalgiset lapsuusmuistot vehreissä alppimaisemissa vaihtuvat nokisiin katuihin, sadan vuoden takaiset maailman matkaajat kiertävät Lähi-idän nyt toisen nimisiä maita, morsian menettää rakastettunsa sattumanvaraisesti, valokuvissa hotellien interiöörit, vanhat puistot ja jykevät talot torneineen todistavat tapahtumia. Lapset ryhmäkuvassa eivät voi aavistaa mitä tulevaisuus tuo. 

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan neljän maastamuuttajan elämän tapahtumista. He ovat juutalaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan Saksasta juutalaisvainojen aikana. Kirurgi Henry Selwyn on kertojan vuokraisäntä Englannissa. Hän on Liettuan juutalaisia ja menee naimisiin varakkaan naisen kanssa. Paul Bereyter oli ollut kirjailijan kansakoulun opettaja, Ambros Adelwarth isoeno Yhdysvalloissa ja viimeisenä taiteilija Max Aurach, johon kertoja oli tutustunut Manchesterissä 1960-luvulla.

Utuinen melankolia sävyttää muistoja. Syytä näiden ihmisten ahdistukseen ja onnen puutteeseen ei nimetä, tiedämme sen sanomattakin. Kaiken keskellä pilkahtelee myös koomisia hahmoja ja tilanteita. Englantiin emigroitunut poika, tuleva taiteilija päätyy omaperäiseen ja vapaamieliseen kouluun, jonka rehtorin mielestä kasvavien lasten kehitykseen ei mikään vaikuttanut tuhoisammin kuin säännöllinen kouluopetus. Parhaiten ja helpoiten, niin hän väitti, oppi vapaa-aikanaan.

Vanhimmat muistot 1900-luvun alusta ovat peräisin isoenon, Ambros Adelwarthin Agendasta, muistikirjasta. Hän  myös matkusteli alun perin isäntäperheen palvelijana perheen pojan kanssa. Ehkä he olivat myös miespari, mutta se jää avoimeksi, kenties kertojalle ominaisesta hienotunteisuudesta. Vanhassa maailmassa vain yläluokka matkusteli. Se näkyy matkoilla Normandian Deauvillen kasinoista Konstantinopoliin ja Kuolleelle merelle.

Eriskummallisin, ehkä traagisinkin hahmo on taiteilija Max Aurach, joka poikana lähetettiin ennen vanhempiaan Englantiin, Manchesteriin. Vanhemmat passitettiin keskitysleirille ennen kuin he ehtivät seurata poikaansa. Poika jää yksin ja lopullisesti Manchesteriin, rapistuvaan teollisuuskaupunkiin.

Kaikkein sietämättömintä hänestä oli talo jossa siivotaan ja tomutetaan, eikä hän viihtynyt missään paremmin kuin siellä missä esineet saavat kaikessa rauhassa jäädä sen sametinharmaan karstan alle, jota syntyy kun aine vähän kerrassaan hajoaa olemattomiin.

Olen huomannut kerääväni sarjaa kirjailijoista, jotka jakavat kokemukseni Sveitsin tympeästä ilmapiiristä. Sarja täydentyy Sebaldilla: ...vaikka kaukaiset lumihuiput, komeat metsät, syksyn valo, jäiset pellot ja joet ja niityillä kukkivat hedelmäpuut koskettivat sydäntäni enemmän kuin olin osannut aavistaakaan, en silti viihtynyt Sveitsissä kovinkaan pitkään, mikä osaksi johtui sveitsiläisten elämänkatsomuksesta...

Juutalaisperheiden kohtaloista voi jokaisen kohdalla lukea aluksi lähes vain rivien väleistä kiristyvistä oloista, joilla perheiden arkea häirittiin, ennen kuin kuka aiemmin, kuka myöhemmin huomasi, että pako on ainoa mahdollisuus. Kertojan tapaamat henkilöt muistelevat vainotun sukupolven vastenmielisyyttä muistaa, kärsiä uudelleen. Siitä lähtökohdasta  Jorge Semprúnkin nimesi teoksensä Kirjoittaminen tai elämä.

Viimeinen kuva on getossa toimivasta tehdassalista, jossa juutalaiset perheet, lapsesta mummoon pantiin tekemään töitä Saksan sodan puolesta, kun heidän omat yrityksensä, kauppansa, asuntonsa ja tavaransa oli otettu haltuun ja elämänsä tuhottu. Tässä ajassa ei kirjaa voi lukea ajattelematta sitä makaaberia tilannetta, että paljon kärsineiden juutalaisten oma valtio, sen nykyinen hallitus toisintaa nyt heidän kokemuksiaan kohteenaan Gazan palestiinalaiset.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1992 ja Oili Suominen suomensi sen vuonna 2004. En tiedä, tehdäänkö suomennokset vai oikoluvut nykyään hätäisemmin, kun Vieraalla maalla vaikuttaa suomennoksena niin täydelliseltä.

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta
Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen, 1992, suomentanut Oili Suominen

Tammi, 2004, 292 s