Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Kansi Salla Keskinen, Outi Vihlman

Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluivat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista.

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja kytkeytyy kahteen historialliseen tapahtumaan, ensinnä Pinochetin diktatuurin aikaan, toiseksi  vuonna 1985 tapahtuneeseen maanjäristykseen Chilen pohjoisosissa. Kokijana on nimetön kertoja, alussa 9-vuotias poika Maipún kaupungissa, Santiagon, pääkaupungin metropolialueella. Lapsuuden kokemukset täydentyvät episodeilla myöhemmistä nuoruuden ja keski-iän vuosista.

Lapsi on tapahtumissa sivuhenkilö, joka elää lapsuuttaan kykenemättä ymmärtämään aikuisten diktatuurin aikana omaksumia eloonjäämisen tapoja, valheita, vaikenemista, peittelyjä, uusia identiteettejä.  Poika seuraa mystistä naapurin miestä, enoksi sanottua, 12-vuotiaan ihastuksensa Claudian ehdotuksesta. Raúl on kuitenkin jotain muuta kuin eno. Ajan ilmiöitä on myös se, että ihmiset lähtevät äkkiä yöllä, katoavat jälkiä jättämättä. 

Pojan kotona luetaan kirjoja ja poika löytää varhain kirjoittamisen tavan, mutta nykyhetki näyttää aina epäselvältä. Mennyt aika on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin, maanjäristys herättää koulun opettajassa vanhan trauman. Taistelu Chilestä, dokumentti maan väkivallan vuosista, kuuluu nuoremman sukupolven opintoihin. Kirjoista tulee vastaan Madame Bovary, Selma Lagerlöf - ja yllätyksenä nuori mies pakkaa laukkuunsa myös Kaurismäen elokuvia.

Viisitoista vuotta myöhemmin kertoja palaa vanhempiensa kotiin, kirjailijana, joka etsii itseään ja pohtii suhteitaan, sekä vanhempiinsa että rakastettuihinsa. Kirjailija kirjoittaa samalla romaanin kirjoittamisestaan. Se on tuskallista, liian paljon on jäänyt pimentoon. Rivien väleissä on luettavissa pojan mykkä syytös vanhempien toiminnasta pimeänä aikana. Toisaalta välit ovat lämpimät ja aikuisen pojan voi nähdä myös haluavan ymmärtää vanhempiensa toimintaa ahdistavassa todellisuudessa.

Kertojan menneet rakkaudet, erot, nuoruuden ihastus Claudia ja nykyhetken tärkein M - josta hän on jo eronnut? - kuplivat kertojan ajatuksissa. Tässä vaiheessa Alejandro Zambra toi mieleen Milan Kunderan, nimenomaan tämän Ranskassa kirjoittamat romaanit. Naiset näyttäytyvät samalla tavalla houkuttavilta, jännittäviltä mutta vaikeasti käsitettäviltä, julmiltakin. Kertoja uppoutuu rakkauselämäänsä eikä oikein onnistu siinä herättämään mielenkiintoa.

Zambra kirjoittaa kuitenkin herkkävaistoisesti, hiljaisella äänellä Chilen historian räikeiden tapahtumien vaikutuksesta perheeseen ja perheenjäsenten väleihin, siitä kuinka kansakunnan muistot kietoutuvat omiin muistoihin. Muistot rakkauksista kiemuroineen, keskustelut Mn kanssa värittyvät melankolisiksi, koska on ilmeistä että pariskunta on etääntynyt, mukana on alakuloa.

Tunne kaiken katoamisesta seuraa väistämättä menneen muistelemisesta. Näin tulehtuneesta menneisyydestä ei ole helppoa kirjoittaa, ja kuitenkin se on kirjailijalle tärkeintä.  Kotiinpaluun tapoja lienee vahvasti autofiktiota. Tiet kotiin ovat monenlaisia, osa niistä eksyttäviä.

Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan.

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Formas de volver a casa, 2011, suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s