Hän kirjoittaa mielessään lauseen: ilta viileni, ja tuuli toi kaukaa marunan tuoksua. Hän ei tiedä mikä on maruna, mutta kirjallisuudessa, hyvässä kirjallisuudessa, sen tuoksun tuntee iltaisin.
Eläköön autofiktio siinä muodossa, jossa Pirkko Saisio sen tarjoaa! Mitään niin virkistävää en ole pitkään aikaan lukenut kuin Saision omaelämäkerrallisen trilogian keskimmäinen osa Vastavalo. Olen päätynyt lukemaan trilogiaa epäkronologisesti, mutta eipä se haittaa.
Vastavalossa eletään 60-lukua kaikkine mullistuksineen ajassa. Sen lisäksi nuorta Pirkkoa rasittavat kaikki nuoruuden kamppailut omasta identiteetistä; seksuaalisesta, poliittisesta, uskonnollisesta. Kirjailijuus häämöttää sumuverhon takaa, mutta siihen ei aina uskalla uskoa.
Moni käy läpi samoja eksymisen ja etsimisen vaiheita tiellään aikuiseksi, mutta se kuinka Saisio niistä kertoo on ainutlaatuista. Tuo hauska, itseironinen, lempeän huvittuneen ja julman purevan sekoitus, jolla hän kuorii itsepetoksellisetkin ajatukset ja rakentaa täyteläisiä ajankuvia tarkoista valokohdista, jotka asettuvat hetkellisesti proosasta runon muotoisiksi - siitä ei voi kuin ihaillen nauttia. Kuinka leikkisästi arkisia kohtaamisia näkevä minä etääntyy ja jakaantuu toiseksi, häneksi, joka maalaa dramaattisilla sävyillä. Kolmekymmentäkaksi kesää erottaa kirjailijan nuoresta minästään.
Hän on haaksirikkoutunut rannalle, joka on autio ja pimeä ja yksin hänen. Mudan ja korallien peittämä Atlantis nousee hänen voimastaan, jos nousee, niin kuin se on uponnut hänen heikkoudestaan.
Riemastuttavinta minulle oli lukea nuoren Pirkon Sveitsin matkasta, sieltä hankitusta kesätyöpaikasta. Sain jo aiemmin Marjatta Mentulalta vinkin, että Saisio sopii kokoelmaani Sveitsin kokeneista kirjailijoista, jotka ovat päätyneet omiani vastaaviin vaikutelmiin. Mm Clarice Lispector ja W.G. Sebald ovat listalla.
Tässä suhteessa en olisi voinut toivoa enempää Saisiolta. Alkaen maahan saapumisesta, se on lähes identtinen oman maahantuloni kanssa. Ei ketään vastassa 19-vuotiasta Pirkkoa Baselissa, eikä ketään vastassa 16-vuotiasta Leenaa Zürichin kentällä! Vaikka oli sovittu. Minulla vasta saksan kielen preesens hallussa: Wo ist mein Koffer? Pirkolla ei myöskään kovin paljon enempää. Minulla oli pestinä au pair kahdessa perheessä, joista jälkimmäinen oli oikein mukavakin. Ilmapiiri suurkaupunki Zürichissä oli myös huomattavasti rennompi kuin Baselissa, jossa aloitin pestini. Silti en päässyt kalvinistisen ankarasta vaikutelmasta, jonka lumihuippuisten Alppien, lukittujen pankkiholvien ja loputtomasti sunnuntaiaamuisin kilkattavien kirkonkellojen maa jätti mieleeni.
Pirkko Saisio näki itsensä Sound of Musicin Julie Andrewsinä, tulevana orpokodin johtajattarena ja sai paikan apulaisena vastaavassa, Kapteenin ja Kapteenittaren johtamassa kodissa, Pestalozzi ja Summerhill siinsivät mielessä kasvatusideologioina. Perillä lapsia laulatettiin päivisin ja itketettiin öisin. Johtajatar on erityisen valpas nuorten naisten vapaudenhalulle. Renate on huono tyttö. Sitä ei siedetä. - Ei siedetty Zürichissäkään, silloisessa osoitteessani, alakerran Heather passitettiin kotiin Lontooseen liian railakkaan vapaa-ajan takia.
Suomessa koulu on näyttämö henkien taistelulle opettajien, suosikkien, parhaan kaverin asemasta. Taka-alalla aamuruuhkiksi kasvava Helsinki. Kotona kapina ilmenee isän ja tyttären verbaalisessa kamppailussa. Vakaumuksellisen vasemmistolainen isä alkaakin olla helposti päihitettävä, varsinkin kun liiallinen whiskyn ja shifonin käyttö tylsistyttää parhaimman terän miehestä. Äiti raataa aamusta iltaan ja raahaa lopuksi sammuvan miehen petiin.
Ajan arvostettujen kirjailijoiden ohella Pirkko tutkii raamattua ja päättelee uskovien tapaamisen jälkeen tulleensa uskoon - tekee silti tiukkaa luovuttaa niin suurta hallintaa toiselle, olipa hän sitten vaikka Jumala. Ystävä Airilla on siihen ymmärtävä kommentti:
- Se on hieno asia kuule, että sinä oot suanunna sielullesi rauhan. Minäki se ei ku pyörin ja pyörin elämänpyörässä, eikä kunnollista tolokkua näytä tulevan ei niin mistää.
Maailmalta alkaa kuulua hullun vuoden 68 melskettä mielenosoituksineen. Monet roolit, kuvat ja tekstit odottavat kirjailijaa, samoin palkinnot. Vastavalokin oli Finlandia-ehdokas.
Pirkko Saisio: VastavaloSiltala, 2023 (uusi painos, ilmestyi 2000/WSOY), 280 s
Pirkko Saision elämäkertatrilogia on kyllä timanttista kerrontaa. Miten hän onnistuukaan sanomaan niin paljon sekä yksilöstä että ajasta niin lyhyessä muodossa. Salaisuus on varmaan tarkkaan valikoiduissa sanoissa, edes dialogeissa ei ole mitään turhaa.
VastaaPoistaMitäpä lisäämään itse blogijuttuun ja sen kommenttiin. Äskettäin nautin koko trilogian minäkin ja tietysti kirjoitin joka osasta. Olettehan sananne sanoneet jutustani.
VastaaPoista