Sinä syyskuun päivänä, taksin huristessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.
Tulipa Helmet-haasteen (kohta 1, nimessä on alistuskonjunktio) ansiosta tutustuttua Elina Hirvosen esikoisteokseen. Kirjailija on ollut esillä monissa tasa-arvoasioissa, mukaanlukien rasismi ja Afrikka muun maailman kolonialismin kohteena. Lisäksi sähläsimme muutama vuosi sitten Turun kirjamessujen tiskillä samaan aikaan, emme keskenämme, vaan niiden passien kanssa. Siitä päädyin sujuvasti kuuntelemaan hänen kirjailijahaastatteluaan, jonka olinkin merkinnyt ohjelmaani.
Että hän muistaisi saman kuvaa sodan pitkää varjoa kahdessa perheessä. Minäkertoja Anna elää Helsingissä vanhempiensa ja veljensä Joonan kanssa ja tapaa myöhemmin Ianin, yhdysvaltalaisen yliopiston tutkijan, joka luennoi Suomessa. Annan perhettä vaivaa ylisukupolvinen väkivalta, pappi-isä purkaa omia patoutumiaan raivokohtauksissa ja Ianin isä taas on Yhdysvalloissa Vietnamin sodan veteraani, sodasta hulluksi tullut. Sodan jälkiä molemmissa perheissä.
Romaanissa eletään vuotta 2003, Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa Joona-veli ajaa tapahtumat kulminaatioopisteeseen mielen hajoamisen seurauksena. Siihen kohtaan johtavaa polkua Anna käy läpi yhden päivän aikana kahvilassa istuen, kirjoitustyö tehtävänä, mutta muistojen viemänä. Taaksepäin ajassa Anna muistaa onnellisen lapsuusajan ennen kuin asiat alkoivat mutkistua, isän ja pojan välit tulehtua ja Joonan mielenterveys rakoilla. Samanaikaisesti poikaystäväksi lähentynyt Ian auttaa häntä kestämään lapsuusperheen ahdistavia tapahtumia. He ymmärtävät toisiaan, sillä molemmat ovat lapsina kokeneet kotona väkivallan ilmapiirin.
Perhetragediat ovat kertomuksessa hyvin kehiteltyjä ja naisen kamppailu perheen puolesta, loputtoman hyvänä ja empaattisena ihmisena ihailtavaa. Tytär ponnistelee sekä vanhempiensa että veljensä puolesta saadakseen perheensä ja sen sopuisan arjen takaisin. Veljen sairaus vie tältä haaveet, mutta Annalle jäävät vielä vanhemmat, joiden puolesta kantaa vastuu, häneen kun kärsivät ja haavoittuneet tyypit ovat aina vedonneet, myös seurustelukumppaneina.
Mutta kun katsoin isän ja äidin kumaraisia hahmoja, lapsuuden lauantai-illoista muistuttavia teekuppeja ja kasvoja, joiden piirteet muistuttivat etäisesti omiani, tiesin että mikään ei päättyisi vielä pitkään aikaan. Oli minun tehtäväni estää isää ja äitiä hajoamasta.
Vaikka kuinka arvostan Elina Hirvosen aktivismia ja rohkeutta taistella paremman maailman puolesta, en voi mitään sille, että en ole tälle kerrontatyylille oikea lukija. Tunteet vyöryvät jatkuvasti vereslihaisina ja niitä maalaillaan dramaattisilla väreillä. Kaikessa on jotain liian tunteikasta, onnellisissa hetkissä pisara liikaa imelyyttä. Sama tunnerekisteri jatkuu läpi kertomuksen ja maistuu loppua kohden monotoniselta. Aihe on vakava tietenkin, alussa Anna lukee Virginia Woolfin itsemurhakirjettä. Olisin silti kaivannut jotain särmää ja eloa jeesusmaiseen päähenkilöön.
Anna on kuitenkin maailmanparantaja eikä mikään humoristi. Oli lähes iloista löytää hahmosta pieni rike: hän lähti ajamaan lakkiaisistaan vanhempien lahjoittamalla Saab96:lla - taas, en näköjään pääse tästä elämäni automallista!- vaikka oli sitä ennen nauttinut kahvia ja konjakkia. Ja vielä pappisisän tarjoamaa. Kaikesta huolimatta lopussa nähdään pientä valon kajoa horisontissa.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi samanAvain 2005, 158 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti