Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Nyt mua viedään linnasta linnaan... Jos jonkun, niin selvästi tämä Irwinin laulu on alle 10 vuotta Ruotsin kuninkaana toimineen Eerik XIV elämän biisi. Hänen, jonka kyynärpäiden jälkiä on syynätty Turun linnan ikkunansyvennyksistä. Eerikiä retuutettiin monen linnan kautta siihen viimeiseen, jossa Juhana-veli hänet lopulta myrkytti. 

Ennen kuin luin Elise Pihlajaniemen, historianopettajan teoksen Linnaelämää keskiajan Suomessa, en ole pohtinut linna-sanaa merkityksessä vankila. Linnojen käytöstä vankiloina entisinä aikoina se tietenkin tulee, vaikka se ei Suomen linnojen kukoistuksen aikana, eli keskiajalla - suomalainen keskiaika vv 1200-1560 kirjailijan mukaan laahaa perässä eurooppalaista määrittelyä - ollutkaan tärkein tehtävä. Se siitä tuli myöhemmin, ennen linnakulttuurin lopullista rapistumista. Sittemmin vankilat on rakennettu muualle, ja meidän päiviimme säilyneet linnat on restauroitu ja museoitu turismin ja historian tutkijoiden palvelukseen. Olavinlinna on aivan erityisen elossa edelleen jokakesäisten oopperajuhlien näyttämönä. 

Kirja on jaettu yleiseen linnaelämään monista näkökulmista keskittyvään alkupuoleen ja jälkiosaan, jossa esitellään yksittäisten linnojen vaiheet nykypäivään. Esitellyt linnavanhukset ovat Turun, Hämeen, Viipurin, Kuusiston, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Kajaanin linnat sekä Olavinlinna. Oman lukunsa saavat myös kadonneet linnat, joista on muutama kuvakin nykytilassa, pieni ruohottunut mäennyppylä.

Jokaisen luvun aloittaa kirjailijan fiktiivinen katkelma, jossa hän on kuvitellut aikaan ja paikkaan mahdollisen arkisen tapahtuman, linnaan jotenkin kytkeytyvän hahmon näkökulmasta. Luvuissa toistuu myös pieni kommentti otsikolla Ajatella!, jossa nostetaan esille jokin huomion arvoinen yksityiskohta ajan tavoista tai henkilöstä. Elävöittävät nostot samoin kuin runsas kuvitus helpottavat lukemista, koska kirja on lähdeluetteloineen tiukasti tutkimukseen pohjaava. Kirja on myös oikein kaunis esine tyylikkäine vanhaa myötäilevine väri- ja fonttivalintoineen.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa linnat nähdään enimmäkseen taistelujen polttopisteessä vallihautoineen ja ampuma-aukkoineen, tykkitulineen ja nuolisateineen. Kirjassa kerrotaan aseiden, haarniskojen ja sodankäynnin ohella rauhanomaisesta arjesta, linnojen merkityksestä vallanpitäjien hallinnon keskittyminä, veronkannon paikkoina (luontaistuotteina maksetut), työllistäjinä, elannon antajina. Kukoistuksensa aikana Turun linnassakin nähtiin jonkin aikaa eurooppalaisten hovien loistoa kullan kimalluksineen, kun Juhana asui siellä puolalaissyntyisen Katariina Jagellonican kanssa - josta tänä kesänä on esitetty komediallista musikaalia Turun Samppalinnan kesäteatterissa.

Kuninkaan omistamien kruununlinnojen lisäksi oli mm Kuusiston linna, joka oli keskiajalla katolisen kirkon omistama, jota edusti Turun hiippakunnan piispa. Lisäksi ajan eliitti eli rälssi rakennutti itselleen pienempiä kartanolinnoja. Niitä oli enemmän ja siksi niitä on edelleen jäljellä aatelissukujen omistuksessa. Ruotsin vallan aika on niissä oleellista, Suomihan oli tällöin Itämaa. Venäjän vallan aika näkyi sittemmin parhaiten Olavinlinnan restauroinnissa - jossa ei haluttu muistella Ruotsia - ja menetetyssä Viipurin linnassa.

Suomeen rakennetut linnat olivat Euroopan pohjoisimpia kivikirkkoja, Ruotsissa vastaavat olivat puusta. Linnojen lämmitys talviaikaan, käymälät (ulkonevat tornit, privetit joista lasti putosi  alas), ja monet muut rakenneasiat tuovat linnojen arjen lähelle. Lämmitys hypokausteilla kuljetti savuista ilmaa linnan eri osiin. Sen seurauksena Turun päälinna syttyi Kustaa II Adolfin vierailun aikana tuleen eikä linna sen jälkeen enää palannut täyteen loistoonsa. Ja toisen maailmansodan aikana linnaa pommitettiin. Ruoka-arvostukset olivat keskiajalla vallan toiset kuin nyt, rahvas herkutteli lohella ja mädillä, kun hienompi väki nautti silakkaa. Mitä vahvempaa olutta pöydän väki sai nauttiakseen, sitä korkeampi asema. Raaseporin linnalle olutkellarin romahdus merkitsi loppua.

Arvostettujen yhteiskuntaluokkien, rälssien ohella esiintyi merirosvoluokka, vitaaliveljet, jotka hallitsivat Korsholman linnaakin Vaasassa muutaman vuoden ajan. Tässä kohtaa luin Rosvo-Roope tyyppisestä romanssista, kun vitaaliaanien päällikkö linnan hallinnan menetettyään sai kuitenkin voudin aseman ja vaimokseen ruotsalaiseen Natt och Dag -aatelissukuun kuuluneen Birgitan. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin, kyseli ehkä appi itseltään.

Kirjasta aistii tekijän intohimon historiaan ja linnojen historiaan eikä se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaikka linnojen salit sitä enimmäkseen jo ovatkin.

Vankiloiden ja varastokäytön vuosisatojen jälkeen kansallinen innostus nosti silti 1800-luvulta lähtien linnat jälleen kerran ylpeyden kohteiksi ja tarinoiden innoittajiksi. Tänä päivänä linnat ovat meille keskiajan näkyvintä maallisen vallan perintöä.  - Tämän päivän linna ei siis ole kuollut, vaikka se kulkeekin eteenpäin restauroiduin tekojaloin tai matkan varrella runneltuna, pommitettuna ja opaskierroksen kulissiksi restauroituna. 

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava, 2025, 271 s

Pysähdyin eilen pyörälenkillä täl pual jokke
miettimään linnasta lukemaani