Hyvää Uutta Vuotta 2026!

 

Tunnen tänään myötätuntoa pieniä turkulaisia kohtaan, jotka eivät pääse pulkkamäkeen, vaikka muun Suomen isommat ja pienemmät jo riehuvat hangessa posket punaisina. 

Tapaninpäivänä näkymä Förille oli suorastaan keväinen. Asialla on puolensa; sairaaloiden päivystyksissä on varmaan ollut liukastumisvammojen suhteen rauhallista tänä jouluna. Odottelen kuitenkin valkeita hankia, ihan vaan vaihtelunkin vuoksi, ettei maisema olisi muuttumaton huhtikuulle asti.

Maailmalla ei näy kovin paljon ilon pilkahduksia, mutta rauhaa kohti mennään. Älyttöminkin sota loppuu joskus. On aihetta iloon myös niin kauan kun on sellaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuin Heidi Hautala. Katsoin hänen haastattelunsa eilen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Viisas ja rohkea ihminen, ei mikään poteroonsa asettunut, vain omiensa etuja ajava poliitikko, vaan selvästi laajakatseinen visionääri. Näitä nykyaika kaipaisi lisää. 

Kirjavuosi on aina hyvä, niin oli 2025kin. Vuoden lukemistossani yksi nimi toistui muita useammin ja hänet voin siis nimetä tämän vuoden lukunautintojeni tärkeimmäksi lähteeksi: Pirkko Saisio. Myöhäisherännäisenä luin vasta nyt hänen paljon ylistetyn omaelämäkerrallisen trilogiansa ja voin yhtyä hymistelijöiden kuoroon. Elämykselliseen lukukokemukseen vaikuttaa tietenkin se, että olen samaa sukupolvea ja hänen herkkävireisesti kuvaamansa 50-luvun lapsuuden ja 60-luvun nuoruuden kuvauksensa iskivät suoraan nostalgia-suoneeni. Ja se huumorin kipinöinti, jolla hän maustaa vakavammatkin pohdiskelunsa, on vastustamatonta.

Samaan nostalgia- ja suomalaisen kulttuurihistorian kategoriaan osuivat myös sekä Neil Hardwick  että Sophia Jansson omissa muistelmissaan. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä jäi vaikuttavista lukukokemuksista vahvasti mieleen.

Ettei tässä tulisi vain kotimaisia kirjailijoita muisteltua, väkevää väriä pimenevään syyskuuhun toivat argentiinalaisen Camila Sosa Villadan Yöeläimet. Venäjällä oppositio on kuristettu ja kuritettu tyhjiin, niin että moni kirjailija vaikuttaa nykyisin emigranttina, mutta Oksana Vasjakina kykenee ilmeisesti vielä toimimaan synnyinmaassaan. Se on harvinaista, semminkin kun hänen teoksensa Aro maalaa maasta rujoa kuvaa. 

Elokuvissakin tuli käytyä, mutta vähemmän kirjoitettua niistä. Ehkä ei mitään niin kovin vaikuttavaa tänä vuonna tullut katsottua. Yllättävää, että One Battle after Another jätti kylmäksi, mutta Bugonia teki vaikutuksen - odotusten vastaisesti. Kuuntelin historiallista pop/rockmusiikkia elokuvissa Dylan ja Led Zeppelin.

Nautimme viimeisten joukossa Martti Suosalosta ja Mika Nuojuasta Turun Kaupunginteatterin Kiviä taskussa -näytöksessä. Turun Konserttitalossa kävimme seuraamassa Turun Filharmonisen Orkesterin ja  Igudesman & Joo -duon ketterää ilottelua.

Ei muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta 2026 meille kaikille! Kohti uusia seikkailuja, maalla, merellä, ilmassa ja nojatuolissa!

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Eräänä yönä saivat Kuusjärven poliisiviranomaiset tietoonsa, että Viinijärven eräällä saarella oli jälleen järjestetty nurkkatanssit. Viranomaisten saavuttua paikalle olikin saarelle kokoontunut n. 40-50 henkeä, jotka ruohokentällä tanssien haitarin ja gramofonin säestyksellä viettivät kesäistä yötä. Viipymättä aloitettiin asiassa kuulustelut.

Luin vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit tanssimisen kieltämisestä Suomessa. Palkinnosta ennakkovalittujen joukosta päätti tuona vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän sanoo perusteluissaan mm: Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. Palkinto osui koronapandemian aikaan ja hän näkee silloisissa kielloissa tartuntavaaran torjunnan ohella moralismin ilmaantumista uudelleen. Toisaalta hän huomauttaa: Kirjassa avataan myös suomalaisten vaikeaa suhdetta kosketukseen. Sillä saattaa olla osuutensa siinä, että olemme pärjänneet viruksen kanssa muuta maailmaa paremmin!

Ennen kuin sodat - ensimmäinen ja toinen maailmansota - antoivat huvittelu- ja tanssikielloille vahvempia moralisoinnin aseita, saattoi jo asenteissa nähdä yhteiskunnallisen hierarkian. Kuten Titanic-elokuvassa nähtiin, varakkaampi väestö katsoi karsaasti köyhän kansan menoa alemmilla kansilla. Sama näkyy Kiellettyjen leikkien historian tutkinnasta; sivistyneistö piti rahvaan huvittelua vaarana ja yleisenä häiriönä, jota oli aina syytä joko suitsia tai jopa kieltää kokonaan. Varsinkin iloisen 20-luvun tanssit nähtiin "primitiivisinä" eli tässä tuomitsevaan asenteeseen sekoittui rasismia. Jazz ja muut vastaavat sävelkulut olivat "neekerimusiikkia".

Tanssimisesta tuli meillä rikos joulukuussa 1939. Sitä ennen tansseja järjestettiin vilkkaasti sekä virallisilla tanssilavoilla että ns nurkkatansseja tarkoitukseen sopivissa paikoissa. Varakkaampi väestö sai meillä kieltämiselle vahvaa tukea kristillisiltä piireiltä, raittiusliikkeeltä, nuorisoseuroilta ja yleisesti konservatiiveilta. Kansan huvittelunhalua ja tanssimisen iloa tukivat tai sitä ymmärsivät liberaalisti tai vasemmistolaisesti ajattelevat tahot. Toisaalta työväenliikkeenkin sisällä oli vanhoillisia kiellon kannattajia. Pelkoa herätti tanssijoiden intiimi läheisyys yhdistettynä alkoholiin. Pelättiin esiaviollisia suhteita, uskottomuutta, vahinkoraskauksia.

Sympatiani brittejä kohtaan vahvistui lukiessani, että Euroopassakin monet valtiot, mm Viro, Saksa, Norja, Ruotsi, Ranskakin, yrittivät vastaavaa, mutta britit suunnistivat tässä asiassa vastakkaiseen suuntaan. 

Tanssia ei pidetty pelkästään suosittuna pakokeinona sodan ankeasta arjesta, vaan myös terveellisenä huvina, jonka katsottiin kohottavan sotaakäyvän kansakunnan moraalia ja kasvattavan yhteishenkeä. Lopulta toisesta maailmansodasta muotoutui kulminaatiopiste, jossa jazzpohjaisesta sosiaalisesta tanssista tuli suosittu huvi Isossa-Britanniassa yli luokkarajojen.

Britanniassa luonnollinen asia nähtiin meillä huolta aiheuttavana häiriönä ja koko kansan piti kärsiä rintamalla taistelevien rinnalla. Myös lomilla käyvien piti siis jäädä ilman rentouttavaa huvitusta... Lehdistössä käytiin sodan ajan pitkiä keskusteluja, joissa tanssimiskieltoa vastustavat näyttävät jääneen aina alakynteen. Kuitenkin poliisienkin joukossa oli heitä, jotka turhautuivat ajan haaskaamiseen tanssikiellon valvonnassa, kun olisi ollut tärkeämpää tekemistä, oikeita rikoksen tekijöitä taltutettavana. Jotkut taas olivat niin virkaintoisia, että lähtivät yllättämään luvattomia tanssijoita ase kädessä. Seurauksena oli muutamakin kuolonuhri syrjäisillä tanssipaikoilla.

Tanssikieltoa kierrettiin seurojen ja yhdistysten iltamissa, joissa se sallittiin. Ravintoloihin sovellettiin hierarkiaa, ja tanssi oli sallittua hienoimmissa ravintoloissa. Kansa on ollut ilahduttavan kekseliästä kiertäessään älyttömiä kieltoja. On perustettu monenlaisia tanssikouluja, joissa kaupattiin yhteisharjoituksia, Pohjanmaalla yhdistettiin tanhuun parimarssi.

Kiinnostava aihepiiri kuvastaa hyvin Suomen ilmapiiriä, varsinkin 1930-luvulta eteenpäin. Ankeaa, rajoittavaa, ilotonta ja epätasa-arvoista. Haluttiin rajoittaa sekä köyhempien että naisten elämää yleisesti. Ajan seksuaalimoraali piti naisia syypäinä säädyttömyyksiin, tangokin oli huorien tanssi. Naiset siis kaipasivat valvontaa, kuten myös nuoriso. Suuri osa tanssirikoksesta tuomituistakin oli  teini-ikäisiä tyttöjä.

Miksi tanssimista hävettiin? Ehkä siksi, että sotavuosina ja puoli vuosisataa ennen sitä valistusseurat olivat muistuttaneet nuorisoa siitä, miten väärää kulttuuria tanssiminen oli. Viihde oli lähes yhtä kauan ollut myös jotakin sellaista, jota virkamiesten ja eliitin näkökulmasta tuli ainoastaan verottaa ja väheksyä.

Tanssikielto poistui vuonna 1945 ja ravintolatanssit sallittiin vuonna 1948, jonka jälkeen alkoi valtava tanssibuumi. Tanssilavoja oli 5 vuoden päästä tuhat.

Tässä ajassa tulee mieleen, että meidän luureihinsa kadonnut nuorisomme saattaisi hyötyä entisten aikojen tanssikulttuurin, tanssipaikkojen ja lavojen elvyttämisestä. Pääsisivät nykynuoretkin helpommin liikkumaan toistensa seurassa, johon varsinkin nuorena on luonnollinen kaipaus. Jotain muuta kuin itsensä katsomista kuntosalien tai tanssistudioiden peileistä. Voisi masennuskin vähetä siinä samalla.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Atena Kustannus, 2020, 260 s

Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Banu Mushtaq: Heart Lamp. Selected Stories - ja yksi osaluettu

Banu Mushtaq (s. 1948), kirjailija, aktivisti ja juristi on kotoisin Karnatakan osavaltiosta, Etelä-Intiasta. Hän aloitti kirjallisen uransa edistyksellisen protestiliikkeen kirjallisissa piireissä 1970- ja -80-luvuilla. Hän on ainoa nainen yhteiskunnan luokka- ja kastijakoon kriittisesti suhtautuvassa liikkeessä. Mushtaq kirjoittaa kannadan kielellä ja on palkittu Intiassa jo ennen tämän vuoden palkintoa: Winner of the 2025 International Booker Prize. - Tämä kerrotaan Heart Lamp novellikokoelman sisäkannessa. Kokoelman 12 novellia on kirjoitettu vuosien 1990-2023 aikana ja Deepa Bhasthi on kääntänyt ne englanniksi.

Novelleissa kuvataan elämää paikallisessa muslimiyhteisössä alistetussa asemassa olevien, eli naisten ja köyhien näkökulmasta. Myös varakkaampien perheiden elämää valotetaan, mutta naisten asema ei siellä ole sen kummempi. Päin vastoin, pudotus voi olla jyrkempi, jos mies niin päättää.

Pohjoismaista lukijaa asetelmat raastavat, mutta lukemista helpottaa novelleista  säkenöivä äly ja lämmin huumori. Puhumattakaan ihmeellisen kauniista kielestä. Melkein olisin halunnut kuulla osia luettuna ääneen. Niinpä tiheästi ladotut ja ohuet sivut kääntyvät kuin itsestään, siitäkin huolimatta, että niissä esiintyy runsaasti alkukielisiä nimityksiä perheenjäsenille ja sukulaisille samoin kuin virkamiehille sekä muslimien monille rituaaleille, tavoille ja ruokalajeille.  Mutawalli shaheeb, namaz, hajj, masjid jama'at, purdah, kafan...

Ulkokultaisiin rituaaleihin kohdistuu monessa kertomuksessa kriittinen katse. Mätäneva ruumis kaivetaan ylös väärästä hautapaikasta, ruumiskin on väärä, koska juopporetku eli ruumis huojuu hautajaisissaankin. Samanaikaisesti päättävän virkamiehen kotona olisi tarvittu kiireellisempää apua. Useassa kertomuksessa naiset vaihtavat näkemyksiä "operaatiosta". Se on kirurginen lopullinen ehkäisy, jota jatkuvasti raskaana olevat naiset kaipaavat. Naiset, jotka ovat synnyttäneet ensi kerran teini-ikäisinä. Naiset, jotka saavat yksin hoitaa kasvavan lapsikatraansa.

Onneksi myöskään naiset eivät ole enkeleitä kertomuksissa. Miniän mustasukkaisuus anopilleen voi johtaa lopputulokseen, jota miniä ei olisi voinut kuvitella eikä toivoa. Intiassakin näyttävät monenlaiset muslimiyhteisön kunniakäsitykset suvun sisällä johtavan hölmöihin tapauskulkuihin. Erityisen hauska High-heeled shoe kertoo miehestä, joka saa pakkomielteen veljen vaimon siroista piikkareista. Oma vaimo on raskaana ja tottunut läpsyttelemään vanhoissa tohveleissa. Niinpä vaimon turvonneiden jalkojen survominen liian pieniin korkeakorkoisiin sandaletteihin johtaa vaimon eksistentiaaliseen kamppailuun, joka kirvoittaa hänessä syvällisiä filosofisia näkemyksiä. Ennen sandaletti-episodia kertomus kuvaa erityisen kauniisti nuoren naisen omia muistoja mangopuusta.

During her first pregnancy, she had, without telling anyone, brought down a mango with a stick, the fruit a little sour, a little astringent at the top when she bit into it, and the mischievous girl hidden somewhere within her had been a part of this small happiness. She had plonked herself under the tree on summer afternoons in the early days of her marriage. Those stolen moments of love under the tree, that was all. The sourness of the raw mango, the sweetness of the ripe mango, the abundance of each fruit, the expansiveness of the shoots.

Paikallisia pirttihirmujakin löytyy, kuten myös säyseitä miehiä. Varakas pariskunta tekee pyhiinvaellusmatkan Mekkaan (Hajj), mutta kiltin miehen vaimo on oikukas ja altis yltiöpäiseen shoppailuun, joiden huumassa hän unohtaa köyhälle palvelijalle lupaamansa tuliaisen. Kertomus on niin elävästi kerrottu, että tämäkin muslimien rituaali tuli aivan uudella tavalla esitellyksi kuin se vähä, mitä uutiskuvista tvstä joskus on näytetty.

Since they were late, Shaziya and Subhan stood next to each other in the mosque's extensive yard which filled up very quickly with other latecomers. It was sunny, and the huge umbrellas programmed to open automatically when the sun was out had spread their wings wide to provide shade. As the sun went down, the wings folded in to look like pillars.

Islamin uskonto vaatii paljon harjoittajiltaan. Ei ihmetytä, että islaminuskoiset maat ovat tyypillisesti näinä aikoina takapajuisia. Yhteiskuntarakenne on hyvin hierarkinen, puolet väestä eli naiset jäävät suureksi osaksi ilman koulutusta, koulutus on uskonnollispainotteista ja rituaalit vievät muutoinkin paljon aikaa. Intiassa kastijako vielä täydentää epätasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Viimeisen novellin nimi on paljon puhuvasti Be a Woman Once, Oh Lord! Näin miettii nuori nainen osaansa: I was a mere shadow. I  was only his wife. I was free labour. 

Banu Mushtaq: Heart Lamp, Selected Stories, Translated by Deepa Bhasthi

English Pen, 2025, 214 s

- - -

Osaluettu. Elämä on romaani, muka. Ei ole. Romaani on romaani, ja jos kirjailija haluaa lässähdyttää tunnelman, hän putkahtaa kesken tarinan seikkailemaan romaanihenkilön kanssa kaupungin kaduille. Sama tilanne kuin elokuvassa, jossa näyttelijä kesken kohtauksen kääntää katseensa kohti katsojaa, ja alkaa analysoida elokuvan tapahtumia ja ihmisiä. Minua ei se kikkailu miellytä ollenkaan ja niinpä  suljin Guillaume Musson Elämä on romaanin. Se oli toinen yritys tutustua tähän menestyskirjailijaan. Enkä pitänyt edes kirjailijan tyylistä, minusta kerronta on kankeaa, sovinnaista ja yllätyksetöntä.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Kansi GRMMXI

Ainakaan mainos- tai startup-maailmassa ei todellakaan oo mitään ajatusta mistään pitkäjännitteisyydestä. Ylipäänsä suurin osa töistä mitä jengi tekee on sellasia, että kukaan tavallinen ihminen ei huomais eroa, ainakaan huononnusta, suhtees omaan elämänlaatuun vaikka nää ammatit katoais maapallolta kokonaan.

Jatkan vielä tutustumistani näihin, tässä vaiheessa lähes eksoottisiin maisemiin, joita minulle edustavat Johannes Ekholmin Päähenkilön ja Rakkaus niinku -romaanien viestintä-, markkinointi, it-alan levottomien ja ahdistuneiden kolmekymppisten arki, päivät ja yöt pääkaupunkiseudulla. Tosin työn kautta heidät identifioimalla teen perustavalla tavalla väärin. Sitä vastustaa raivokkaasti ainakin Rakkaus niinkun päähenkilö Joona.

Esipuheessa Joona kertoo romaanin pohjaavan keväällä 2016 yhden viikon keskustelujen nauhoitukseen, ja keskustelut on sitten omavaltaisesti litteroitu ja täydennetty kuvauksilla tapahtumapaikoista ja -ajoista.

Joona on jäänyt omalla päätöksellään työttömäksi ja asuu isänsä kodissa Kirkkonummella. Vanhemmat ovat eronneet ja isällä on itäsuomalaista murretta puhuva toinen vaimo Sirpa. Kirjassa vanhempi sukupolvi puhuu murteesta riippumatta boomerikieltä. Kuilu on leveähkö eikä sen ylittämistä helpota isän "knausgårdilainen" kirjaprojekti. Joona on loukkaantunut esiintymisestään omalla nimellä isän kohtuulliseksi menestykseksi nousseessa teoksessa, joka sitä paitsi on kasvamassa sarjaksi. Isä ja poika käyvät hedelmättömän oloisia keskusteluja aiheesta.

Isän ja pojan kohtaamiset vuorottelevat kertomuksessa Joonan nettikeskustelujen ja reaalimaailman kaveritapaamisten kanssa. Netissä Joona avautuu elämästään SAD91RL -nimimerkille, joka saa ottaa vastaan täyslaidallisen nuorenmiehen maailmantuskaa, pessimististä tulevaisuuden näkymää ja ahdistusta vaikeasta isäsuhteesta. Nimimerkki vaikuttaa lähes ammattimaiselta terapeutilta, älykkäältä ja sivistyneeltä, mutta osoittaa väsymisen merkkejä Joonan jatkuvaan tarpeeseen kaataa hänelle omia ongelmiaan. Joona ei huomaa toistavansa isänsä mallia kuormittaa läheisiään ja tuputtaa omaa analyysiään ilman vuorovaikutusta. Tähän on kyllästynyt myös eksä, joka tavataan myöhemmin keskellä uutta perhe-elämäänsä.

Sä aina yrität mytologisoida kaikki sun elämän ankeudet. Ootsä löytäny mitää uutta duunii vielä?

Ulkona Helsingin yössä vaihtuvat kontaktit kavereihin baareissa ja jatkoilla. Nekään eivät oikein virkistä, koska niissä alkoholi ja päihteet vievät, mutta selvin päin kavereita tapaava Joona ei saavuta oikeaa vuorovaikutusta kännäilevien ja sammuvien vitsailijoiden seurassa. Taas itäsuomalaista murretta puhuva henkilö näyttää valoa pimeydessä ja näyttää kuin jossain pilkahtaisi sittenkin toivoa nihilistiselle nuorelle miehelle. Murteet lisäävät hauskalla tavalla liikettä tekstiin; koko pääkaupungin nuori sukupolvi ei ole stadilaisia eivätkä kaikki pyri edes siltä näyttämään.

Rakkaus niinku muistuttaa paljon Päähenkilöä. Tässä Ekholmin esikoisessakin feministisesti suuntautunut kapitalismikriittinen nuori mies voi huonosti ja purkaa sen syitä ympäristöstään. Joona näkee vääränlaisen työn ja identiteetin siteen siihen pääsyyksi. Ihmiseltä kysytään aina ensiksi, mitä hän tekee työkseen. Kun tarjolla olevat työt ovat merkityksettömiä ja vain tukevat vääränlaista maailmaa, hän ei halua olla siinä mukana. Vaihtoehtoja ei vain ole, vakuuttavat boomerit, ja kaveritkin.

Dialogi- ja keskusteluvetoinen tarina nyky-Suomesta, pääkaupunkimaisemasta on edelleen luullakseni harvinaista herkkua. Herkkuna tätä Hesarin esikoisteos-kilpaan nimettyä (Alma! löi niukasti) Rakkaus niinku voi hyvin pitää. Keskustelut loiskivat joka suuntaan, mutta pursuavat viisaita ajatuksia, filosofiaa, hyvin sanottua, perusteltua analyysia, keventävää huumoria. Sillä kaiken kritiikin ja pessimismin joukossa on rutkasti itseironiaa. Miten sen nyt sanoisi, kerronta virkistää ja pitää hereillä. Ja mistä tuli erityisen autenttinen tunnelma, oli suomenruotsalaisten punkkareiden jutustelu baarissa.

Joo vittu,  min hyresvärd e en gammal dementiapotilas mummo, hon fattar int prisnivån. Hon ba alltid ringer o jåmar helt konstiga tider o ska berätta någo onödigt men sen om jag ringer att där e kosteusvaurio så hinner hon int prata. Och sen kräver hon att jag ska spara alla Kyrkpressen.

Tuosta tuli jo mieleen sadat salakuunnellut keskustelut lähijunassa vajaan 30 vuoden ajan. Joitakin on jäänyt omalle kelanauhalle. Aika on kullannut entiset tylsät matkat lähijunassa Espoosta Hesaan. 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Otava, 2016, 414 s