Tove Jansson: Kesäkirja

Kansi Piia Aho

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli  hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste. - Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.

Klassikkojahti tuotti tämmöisen vuodenaika-epäsynkronian, luin Tove Janssonin Kesäkirjan keskellä tammikuun kireitä pakkasia. Pieni kirja tuli luettua ja paksumpi klassikko odottaa varsinaista klassikkohaastetta tammikuun lopulla.

Olen lukenut Tove Janssonia vain vähän, en muista Muumeja lapsena lukeneeni, lapsilleni kylläkin. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli minulle läheisempi. Tove Janssonista olen lukenut sekä elämäkerran että vähän aikaa sitten Sophia Janssonin Kolme saarta, Tre öar. Tämä oli onnekas yhteensattuma, koska Kesäkirjaa lukiessani Sophia Janssonin Kolme saarta tuntui häilyvän taustalla ja täydensi sopivasti tunnelmia. Vuonna 2024 Kesäkirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Sophia Jansson jo kuvaili kirjassaan, kuinka tärkeää ja itsestään selvää perheelle oli viettää kesät saaressa mökillä. Kesäkirjassa keskitytään isoäidin ja pojantyttären, Sophian yhdessäoloon. Isää ei aluksi näy missään, ei ole edes ihan selvää, keitä mökillä on isoäidin ja Sophian lisäksi. Kertomuskin etenee heidän näkökulmistaan. Isä tekee koko ajan töitä, usein vielä selin heihin. Saaressa aavan meren sylissä kolme sukupolvea viettää yhdessä ja erikseen kesäpäiviään askareissaan, uiden, kalastellen, puutarhaa hoitaen. Isoäiti ja pikkutyttö pääsevät jutusteluissaan syvällisiin elämisen asioihin. Välillä tulee kränää, sitten tulee taas tyventä. Luvut kertovat kukin pienen erillisen episodin kesäelämästä.

Loppupuolella isä tulee enemmän näkyville moninaisine puutarhaprojekteineen. Isällä on kunnianhimoisia haaveita poppeleista ja värikkäistä kukkaistutuksista. Nykyään ankarasti vastustettu ja kitketty kurtturuusukin saa paljon arvostusta osakseen Janssonien saaressa. Joka seitsemäs vuosi Rosa Rugosa kuoli suolaan ja puutteeseen, mutta sen lapset virkosivat hiekassa eloon ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Isän kotitakkia hajuineen ja seikkailuineen kuvataan isääkin enemmän. Kirjan luvussa Kotitakki se onkin aromeineen ja vuosien varrella kertyneine lisämateriaaleineen mainio näyttö siitä, kuinka saarelainen muuttuu osaksi luontoa.

Kerronta vaikutti alussa töksähtelevältä. Niin äkkinäisesti hypähdetään aiheesta ja ajatuksesta toiseen. Sittemmin sen suorasukaisuus ja äkkinäiset käänteet tuntuivatkin sopivilta tähän saarikertomukseen ja tämän perheen kuvaukseen. Tuli myös draamaa, kuten myrskyilyä sekä reippaan isoäidin ja Sophian yhteinen maihinnousu "johtajan" ostamalle saarelle. Johtajan moisesta jyrkästi kieltävät kyltit tietenkin toimivat parivaljakolle päinvastaiseen toimintaan provosoivina. 

Hienointa Kesäkirjassa on lapsen ja vanhuksen liikuttavasti kuvattu ystävyys. Molemmat opettavat toisiaan ja kaikesta voi nähdä Janssonin perheen lapsia tasa-arvoisina kohtelevan asenteen. Jopa niinkin, että Sophia ihmettelee saatuaan luvan yöpyä teltassa, vaikka on siihen liian pieni. Isoäiti on säilyttänyt lapsen mielen ja uteliaisuuden eikä hänelle siksi tuota mitään vaikeuksia innostua Sophian mielikuvituksen hedelmistä, seikkailuista ja leikeistä. Hetkittäin vanhuus kouraisee ja Sophia muistuttaa pillereistä, isoäidin pitää levätä kun pyörryttää.

Saariston kesä tuoksuu ja myrskyää kirjassa raikkaasti. Osasin siihen hyvin samaistua, kesät saaristossa tähän mennessä ja hamaan loppuun asti viettävänä lukijana.

Kuvitusta mökkikirjastamme

Tove Jansson: Kesäkirja

Sommarboken, 1972, suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1973, 143 s