Luin Hesarista Harry Salmenniemen esseen, jossa hän kertoi lumoutumisestaan ranskalaisen klassikon Georges Simenonin Komisario Maigret-sarjaan. Niinpä kipitin kirjastoon ja lainasin vuonna 1932 julkaistun Sumujen sataman. Uutuudesta, vuonna 2015 suomennetusta kertomuskokoelmasta olikin jo pitkä varausjono. Varsinkin minuun vaikutti esseessä kiitelty kerronta, vertaus Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Ja kieltämättä tuntuu, että juuri tämä säästeliäs mutta tarkka tyyli on tänä paisuvien romaanien aikana käymässä harvinaisemmaksi. Paitsi ehkä esim Salmenniemellä?
Rikoskomissaario Maigret´n astuessa esille ensimmäisellä sivulla, ihmettelin alkuun, että onko tuo nimike vielä käytössä. Suomennos vuodelta 1953 käyttää edelleen pätevästä tittelistä tuota pidennettyä kirjoitusasua. Kaikki muu rikosromaanissa onkin lähes sadan vuoden takaista näkymää Normandian rannikon Ouistreham -nimiseen satamapaikkaan, Calvadosin maakunnassa. Läheisin kaupunki on Caen, josta minullakin on lyhyt kokemus taannoiselta Normandian maihinnousun muistelumatkalta. Mainittiin myös hinaajan saapuneen Trouvillen rantakaupungista, jossa "nautin" graavimakrillia...
Komisario saattelee Pariisista löydettyä haavoittunutta ja muistinsa sekä järkensä menettänyttä miestä kotikyläänsä Normandiaan. Pitkien tutkimusten ja julkaistujen sanomalehtikuvien jälkeen mies on tunnistettu Ouistrehamin satamakapteeniksi, joka on ollut viikkoja kadoksissa. Perillä odottaa hermostunut palvelijatar Julie sekä monenkirjava lähipiiri kaupungin määristä satamajätkiin. Ensimmäisenä yönä kapteeni Jorisin vihdoin päästyä omaan sänkyynsä tapahtuu seuraava rikos selvittettäväksi: kovia kokenut kapteeni myrkytetään.
Komisario Maigret polttelee piippuaan, haastattelee pubin miehiä grogilasillisen äärellä, kiipeilee satamaan saapuvaan arvoitukselliseen kuunariin, hiippailee palvelijattaren jäljillä, joutuu sietämään ylimielisen määrin ylenkatsetta. On syksy ja satama-alueella on enimmäkseen pimeää, sumuista ja sateesta kiiltelevää. Kauan jatkuu myös epäselvyys tapahtumien vyyhdestä. Päin vastoin kuin monessa dekkarissa, joissa olen usein pudonnut kyydistä, paitsi puuttuvan kokemuksen myös kyllästymisen takia, tässä oli miellyttävää havaita, että komisario oli yhtä lailla tuuliajolla ja pitkään.
Maigret, joka oli kuin läpimärkä riepukasa maatessaan siinä laiturilla, kuvitteli mielessään kaikkia Ouistrehamin vuoteita. Noita tukevia puuvuoteita valtavine haahkanuntuvapatjoineen. Ihmiset laiskottelivat kai niissä parhaillaan lämpimien peitteiden suojassa ja katselivat harmistuneina vaalenevia ikkunanruutuja. He varmaankin loikoivat mukavasti vielä hetken, ennen kuin uskalsivat panna paljaat jalkansa kylmälle lattialle.
En voi sanoa, että ensikokemukseni Maigret'stä olisi ollut erityisen jännittävä, mutta saatoin toki nähdä taitavan kirjailijan jäljen tapahtumien sommittelussa, rytmissä, osuvissa henkilökuvissa ja dialogeissa. Kuten usein vanhoja klassikkoja lukiessa, vastaavan ajan elokuvat pyörivät jossain taustalla. Jean Gabin lippalakkeineen tupakka suupielessä savuten. Ajalta, jolloin laiturilta löytynyt kultainen täytekynä kertoi paljon löytäjälleen, varsinkin rikoskomisariolle.
Georges Simenon: Sumujen satamaLe port des brumes, 1932, suomentanut Ilkka Pastinen 1953
Otava, 1991, 2. painos, 222 s
Olen näitä Maigreteja nyt muutaman lukenut, ja näissä on kyllä jännä ominaisuus että näistä puhutaan yleensä juuri sarjana, ei yksittäisinä teoksina, ja että teosten järjestykselläkään ei tunnu olevan merkitystä, lukijat ottavat vain sopivin väliajoin jonkun sarjan kirjan ja lukevat sen, tai uudelleenlukevat...
VastaaPoistaJa omalta osaltani kyllä kanssa huomasin että ensimmäinen lukemani oli aika "jaa, tämä oli tällainen", mutta kun luki lisää niin osa osalta se Maigret-maailma hahmottuu (ja samalla pysyy tietysti hieman epämääräisenä jossa haahuilla intuitiivisesti itse Maigretin tapaan)