Seuraavina vuosina sanon hänelle useammin kuin kerran, jää kotiin täksi päiväksi, vain yhdeksi päiväksi, mitä se muka haittaa? Minäkin jään, mennään vällyjen alle, tilataan pizzaa, katsotaan leffa kaapelikanavalta, mutta hän vain pyöräyttelee silmiään ja sanoo, haluatko sinä vapaapäivän, äiti? Ota. Ei siihen minua tarvita.
Kuinka rakastaa tytärtään? Ei ilmeisesti ihan näin ainakaan. Israelilainen Hila Blum kuvaa romaanissaan äitiä, joka ei osaa päästää irti tyttärestään missään vaiheessa. Onko se sitten rakkautta vai paremminkin tukahduttavaa puuttumista aikuistuvan tyttären elämään?
Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa minä-kertoja, Joela, Jerusalemissa asuva perheenäiti ja graafikko, käy takaumin läpi suhdetta tyttäreensä Leaan, puolisoonsa ja lapsen isään Meiriin sekä myös omaan äitiinsä. Kertoja on epäluotettava, luemme vain yhden näkemyksen tapahtumista, paljon jää kertomatta.
Lea on kadonnut, lakannut pitämästä yhteyttä äitiin. Isän sairastuminen ja kuolema saa tyttären poikkeamaan kotona, kunnes hän on taas lähtenyt omille teilleen. Tämä äiti ei kuitenkaan jää toimettomaksi. Onhan internet jo olemassa. Niinpä Joela kertomuksen alkuasetelmassa partioi hollantilaisen Groningenin kaupungin pimenevässä illassa salaa vakoilemassa tytärtään ja tämän perhettä, miestä ja kahta tytärtä, joita hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt eikä tiennyt edes näiden olemassaolosta.
Pieni muisto nuoruuden liftausreissusta tuli mieleen. Varkauden jäljiltä olimme Pariisista palatessa rahattomia. Groningenissa löysimme sopivan puutarhan, jonne asetuimme nukkumaan kassit päänalusina. Koira iltalenkillään paljasti meidät, koiran omistaja tarjosi yösijaa, ja pääsimme nukkumaan varakkaan oloisen perheen taloon ja puhtaisiin lakanoihin. Aamupalakin oli tasokas. Groningen - vieraanvarainen paikka liftareille!
Groningen on kaupunki, jonne tytär on asettunut, vaikka on väittänyt äidilleen olevansa edelleen vaeltelemassa jossain Kaukoidän suunnalla. Mitä on tapahtunut ja miksi tytär on valinnut etääntyä äidistään ja salata elämänsä tältä?
Voisin ajatella, että Israelissa, kuten ylimalkaan Välimeren maissa, perhe- ja sukusiteet ovat yleisesti tiiviimmät kuin vaikka Pohjoismaissa. Kotiäitiyskin on tavallisempaa, vaikka tässä tapauksessa ei ole niin. Kuitenkin näyttää, että Joela tekee osapäivätyötä ja käyttää vapaa-aikansa tyttärensä asioihin ja myös pohtii etupäässä tämän asioita. Se on luonnollista, sillä pienestä saakka ainoa lapsi on äidilleen hyvin läheinen, kuten myös isälleen. Äiti vain ei isän lailla luota tyttöön. Huoli on pakkopaita, ihan niin kuin on rakkauskin, miettii Joela.
Äiti ja tytär käyvät yhdessä elokuvissa ja viettävät kaksin iltoja, nukkuvatkin yhdessä ja jutustelevat kuin parhaat ystävykset. Tytär uskoutuu ihastuksistaan ja ystävyyssuhteistaan koulussa ja tästä saattoi muodostua myöhemmin se kuoppa, johon äiti kaikkeen puuttumisellaan putoaa.
Joelalle on ylivoimaista ymmärtää sitä, minkä hänen miehensä hänelle sanoo: päästä jo irti. Sitä hän ei todellakaan aio tehdä. Että tytär kadottuaan onkin perustanut perheen ja että kaksi tyttärentytärtäkin on jo maailmassa, se on iso loukkaus. Joelalle eivät maiden rajat ja tyttären mahdollisesti tahallinen katoaminen merkitse mitään. Hän kertoo itselleen, että kaiken takana on mielenterveyden ongelma, eikä se ole hänellä, vaan Lealla.
Joelan asenteissa on liiallisen kontrollin ohella äidinrakkauteen vaikeasti istutettavia asioita, kuten esim se, että silmälasien hankinta johtaisi siihen, että niiden läpi katselisivat rillipäisen tytön suurentuneet silmät, tytön joka näyttäisi siltä kuin olisi muita vähemmän menestynyt tai puhdas ja käsittäisi kaiken muita hitaammin. Äiti näkee tyttärensä niin täydellisenä, että edes näkökyvyn heikkeneminen ei oikein käy laatuun.
Lukija saa ripotellen tietää Joelan masennuskausista nuoruudessa, lääkityksestä, etäisestä suhteesta omaan äitiinsä. Muodostuu kuva naisesta, joka yli kaiken uskoo oman toimintatapansa vain kertovan äärettömästä rakkaudesta, joka samalla oikeuttaa kaiken. Muiden mielipidettä ei tarvitse kysyä, ei tyttärenkään. Kun tämä muotokuva äidistä täydentyy, tyttären ratkaisu ei enää näytä niin kummalliselta. Kertomuksen kannalta on hyväkin, ettei yhtä selvää syytä välirikkoon osoiteta. Taustalla saattaa olla vyyhti asioita.
Vaikeaa on ylihuolehtivan äidin päästää lapsi siivilleen ja Hila Blumin teoksen lopun yllätyskäänne vahvistaa äidin totuutta; jopa hänen arveluttavat keinonsa ovat silkkaa rakkautta.
Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtäänEch le'ehov et bitech, 2021, hepreasta suomentanut Minna Tuovinen
Tammi/WSOY, 2023, 264 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti