Saattaa olla hyväkin tilanne lukea maineikkaiden filosofien teeseistä ankaran influenssan (?) kourissa. Varsinkin jos lukee Ludwig Wovonmannichtsprechenkanndarübermussmanschweigen Wittgensteinin metafyysisistä fenomenologian mietteistä, tokkurainen tila toimii hyvänä verukkeena - kun ei aina kytke. Filosofi itsekin, Wolfram Eilenberger tarjoilee kuitenkin haastavat ajatukset sellaisella kevyen henkevällä, lämpimällä tyylillä, että filosofeja lukee hartaan raukeuden vallitessa sohvalla. Oleminen kohti kuolemaa Heideggerin tapaan tuntuu jotenkin läheiseltä.
Mutta olisi syvä väärinkäsitys tulkita, että Heideggerin käsitys täälläolosta kuolemaa kohti olisi jonkinlainen kehotus itsemurhaan. Se, joka päättää elämänsä oman käden kautta, luopuu lopullisesti kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka kuolemaa kohti olemiseen sisältyivät. Tätä prosessia, jossa jatkuvasti tartutaan mahdollisuuksiin päättäväisesti, Heidegger nimittää olemassaoloksi.
Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 kohdistaa katseen ensimmäisen maailmansodan - enkö nyt pääse tuosta ajasta?? - jälkeiseen henkiseen tilaan ja aatevirtauksiin sodan hävinneessä Saksassa. Siinä toimivat valon näyttäjinä neljä aikalaisajattelijaa: Ludwig Wittgenstein, Walter Benjamin, Ernst Cassirer ja Martin Heidegger. Yhtä heistä kutsutaan sittemmin jumalaksi, toista kuninkaaksi.
Taikurien aika jakaantuu seitsemään kronologiseen lukuun. Kussakin jaksossa reaalimaailman tapahtumat myllertävät eteenpäin filosofien painiskellessa ankarasti ideoidensa parissa. Euroopassa kuohuu, Saksa kulkee kohti uutta katastrofia, mutta Berliinissä ja Pariisissa juhlitaan. Juutalaiset suuntaavat pois Saksasta.
Nuorten miesten olemiseen ja olevaisuuden pohdintaan sekoittuvat keskinäiset suhteet, perhesuhteet, rakastumiset sekä huolet toimeentulosta ja asemasta yliopistollisessa maailmassa. Kunnianhimoa saada teesinsä julkisuuteen on jokaisella, itseluottamusta myös. Kamppailu jalansijasta ja tunnetuista tukijoista on jatkuvaa. Jokaisen arjen kuvaukset ja omat polut tekevät kirjasta kiinnostavan ihan yleisenäkin historiateoksena.
Raivatessaan omaa tietään opiskelijoista auktoriteeteiksi he luonnollisesti ryhtyvät kumoamaan historiallisten esikuvien ajatuksia, kuten Rene Descartesin kartesiolaisuutta, jota vastaan Heidegger polemisoi. Kantin ja Goethen perintöjä kukin arvioi uudelleen.
Erääksi kliimaksiksi nousee Heideggerin ja Cassirerin väittely vuonna 1929 Sveitsin Davosissa - paikalla on totisesti perinteitä! - omilla teeseillään, kun molemmilla jo on nimeä. Dramaattisesti Heidegger vaikuttaa poistuvan voittajana ja uuskantilaiseksi tunnustautuva Cassirer poistuu lopulta maasta. Heidegger liittyi muutaman vuoden sisällä natsipuolueeseen. Takana perheenisällä on intohimoinen rakkaussuhde juutalaisen Hannah Arendtin kanssa. Ernst Cassirer on vakain ja rauhallisin filosofeista. Heidegger ei pääse myöhemmin maineestaan natsien hännystelijänä - vaikka natsit aikanaan epäilivät häntäkin, kuten kurissa ja järjestyksessä marssivat aina itsenäisiin ajattelijoihin suhtautuvat.
 |
| Kirjassa on valokuvaliite |
Mikäli lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta arvosta, se ei voi olla mitään tiedettä. Mitä se sanoo ei lisää missään mielessä tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en henkilökohtaisesti voi muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.
Kieli ei missään tapauksessa palvele maailmassa tapahtuvaa viestimistä vaan olemisen paljastumista. Tämä Benjaminin paljastumis- ja valaistumistapahtuma jäi hieman hämäräksi, olisin tarvinnut lisää valoa...Filosofin vaikea elämä herätti suurta myötätuntoa. Hän seikkailee pitkin Eurooppaa eikä saa raha-, kirjoitus- tai rakkausasioitaan kuntoon. Oli ilahduttavaa, että hänkin sai hetken lepoa lukemalla mainiota Tristram Shandy romaania. Benjaminille on ollut raskasta seurata latvialaissyntyistä rakastettua Aisja Lācisia ja kaiken lisäksi joutua jakamaan hänet toisen kanssa. Lopulta Walter Benjamin pakenee natseja ja tekee itsemurhan Pyreneillä.
En nyt aina oivaltanut, mihin kukin ajattelija kulloinkin tähtäsi, mutta virkisti, jopa ylevöitti nuutunutta minuuttani pohtia olemisen kysymyksiä ja heittäytyä kielifilosofisiin pohdintoihin, joita asiantuntijapiireissäkin saatetaan arvioida kutkuttavasti asteikolla potaskasta nerokkaaseen. Sen lisäksi Eilenberger on helpottanut filosofian pähkinöiden pureksimista pilkkomalla niitä selkeisiin osakysymyksiin - tyyliin Miksi maailmaa ei ole olemassa - kunkin omimpia teesejä esitellessään. Kirjan ilmava taitto ja lyhyet luvut napakoine otsikoineen innostavat eteenpäin. Tommi Uschanovin suomennos on niin selkokielinen kuin vain voi olla.
Wolfram Eilenberger osaa asiansa ja osaa myös kirjoittaa siitä kiehtovasti. Olin häneen jo tutustunut vallan toisessa genressä, nimittäin kirjassa Minun suomalainen vaimoni.
Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti