Antti Tuuri: Tangopojat

Harju kertoi, että minulta oli morsian karannut falukorvin perässä Ruotsinmaalle.

Mika Ronkaisen musiikki-road movie-dokumentti -elokuvassa Laulu koti-ikävästä vanha isä ja aikuinen poika palaavat automatkallaan Suomesta halki Ruotsin Göteborgiin. Draama kasvaa pojan - Kai Latvalehto - elämänmittaisesta juurettomuuden, koti-ikävän tunteesta, josta on puhumattomuuden myötä tullut iso möykky. Matkan aikana se tihkuu hiljaisia kyyneliä. Poika on repäisty kaksi kertaa lapsuudenmaisemastaan, ensin Suomesta, sitten Ruotsista takaisin Suomeen. 

Hieno elokuva palasi mieleen Antti Tuurin Tangopojissa. Siinä ollaan keskellä 60-luvun Suomesta Ruotsiin suuntautuvaa muuttoaaltoa. Minäkertoja, Sauli soittaa haitaria Hurma-nimisessä tanssiorkesterissa, orkesterin musiikkilajina tvh eli tango, valssi, humppa. Sauli ja muusikkokaverinsa trumpetisti Harju, Kamppila ja Varpula pyörivät pitkin Etelä-Pohjanmaata, Kauhavaa, Lappajärveä erilaisista puukuljetus- y.m. paikallisyrityksistä lisätienestejä ansaitsemassa. Kiven takana se on ja sitten Hurmakin alkaa hajota, kun solisti Elina häippäsee. Elina on Saulin ei ihan salarakastettu, mutta ei ihan julkinenkaan. Samanaikaisesti leviää tieto ruotsalaisista värväreistä Vaasassa, jotka etsivät työntekijöitä Ruotsiin, Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin. Sauli ei niin työstä innostu, mutta enemmän siitä että luulee sieltä löytävänsä kadonneen Elinan.

Tangopojissa dialogi on käännetty epäsuoraksi kerronnaksi.

Sanoin vaikenevani kokonaan ja kuuntelevani, kuinka niin iso rakkaus oli voinut roihahtaa, että Elina oli jättänyt minut ja miehensä ja koko sukunsa ja kotimaansa ja muuttanut Gustafssonin kanssa Ludvikaan. Minusta Gustafsson oli näyttänyt kuivalta käppänältä; ehkä se oli ollut tarpeeksi kuiva niin ison liekin roihauttamiseen. Elina kysyi, jaksaisinko kuunnella.

Kerrontatapa on ensi alkuun veikeää ja erilaista, mutta alkoi loppua kohden ahdistaa jotenkin kuin pakkopaita. Sen lakonisuus istuu kuitenkin harvinaisen hyvin näiden jäyhien suomalaisten kuvaamiseen. Ei siinä turhan syvälle ihmisten sieluun sukelleta, mutta tyypit piirtyvät hiljalleen omanlaisikseen. Kuten esim porukan kuskina toimiva optimistinen Varpula, jonka itseluottamus reitin tuntijana näyttää kerta toisensa jälkeen ylimitoitetulta, Laila Kinnusfani joka muistaa jokaiselle kertoa kätelleensä idoliaan vaikkei kertoja muista tätä nähneensä ja jolla ei yöpaikoista ollut puutetta hänen ulkomuodollaan koskaan. 

Nuorten miesten keskeinen ystävyys ja tuki toisilleen on muutenkin romaanin lämpimän perusvireen pohjalla; kaveria ei vieraalla maalla jätetä ja kotoa lähetetystä balkaninmakkarasta riittää toisellekin, kun yövuorosta palataan Nousevan auringon talolle. Uutta Volvoa lähdetään tienaamaan Skövden tehtaalle. Moottorien kokoomalinjoja on kaksi, toisessa suomalaiset, toisessa jugoslaavit. Ruotsinsuomalaisten keskuudesta löytyy Tangopojat ja haitarinsoittajalle työtä. Isot tähdet Suomesta käyvät esiintymässä orkesterin solisteina; Laila Kinnunen lauloi Valoa ikkunassa ja Ann-Christine Playboyn.

Nuoruus, 60-luku ja kesätyöt Tukholmassa tässä taas palasivat mieleen ja nostivat kiinnostavuutta. Tukholman Sergels Torg oli vasta rakentumassa. Slussenin sisseistä ja Finnjäveleistä puhuttiin, mutta uusina maahanmuuttajina näkyi Tukholmassa jo jugoslaaveja ja Tsekkoslovakiasta saapuneita nuoria miehiä. Mekin saimme kaverini kanssa paketin kotoa: Ylhäisten näkkileipää ja emmentaljuustoa. Sillä juhlittiin opiskelija-asuntolan keittiössä, ruotsalaiset eivät leipää osanneet tehdä ainakaan silloin. Vielä kauemmas muistoihini vei Harjun lukema kirja, norjalainen rohkea ja sensuroitu Agnar Myklen Sången om den röda rubinen. Tämän kielletyn kirjan minulle ja siskolleni kaivoi esiin saariston kesäpaikassamme hieman meitä kokeneempi kaverimme ja vihki meidät viattomat synnin salaisuuksiin, lukien rohkeimpia kohtia ääneen, ruotsiksi. Minulla ei ihan ymmärrys riittänyt kaikkeen, sekä kielen että sisällön tasolla. Taisin olla alle kymmenen.

Suomalaiset nuoret miehet ja naiset, jotka enimmäkseen kouluttamattomina ja kielitaidottomina muuttivat Ruotsiin joutuivat kyllä koville ja viina vei monia, se selviää Tangopojissakin. Lomilla päästiin sentään Suomeen näyttämään Volvoja. Ja koti-ikävä vaivasi monia, sillä kuten eräs Södertäljessä tavattu suomalainen Tangopojissa vahvistaa

Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan

Tietenkin kun lukee nuorten miesten työstä autotehtaalla ja propseja kuljettamassa tulee tunne, että tämä on nyt tosi miesten juttua ja minä luen nyt mieskirjailijaa. Nainen on selkeä objekti, suorastaan takaa-ajettu. Miesten maailmaa, mutta onneksi jo rooleiltaan vanhahtavaa. Sitäkin ajankohtaisempi on maahanmuuton teema. Tekee hyvää lukea, että ei niin kauan sitten suomalaiset olivat sankoin joukoin muualle pyrkimässä. Eivät ruotsalaiset yhtä hyvinä pitäneet kuin omiansa, mutta suurin osa sai kuitenkin työn, asunnon ja elämisen mahdollisuuden. Tämä on hyvä muistaa näinä aikoina.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016, 317 s