Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Otava, 1994, 160 s

Edellisen suunnitelmallisen 600-sivuisen lukurupeaman jälkeen kaipasin jotain lyhyempää ja suunnittelematonta. Törmäsin kirjastossa Raija Siekkisen pienoisromaaniin. Muistin hänen kauniin kielensä - tätä lähemmäs runoutta en varmaan pääse. Mutta kevyt lukukokemus tämä ei ole. Kyse ei ole pituudesta, vaan siitä samasta surullisesta alakulosta, joka Siekkisen novellejakin värittää. Sitä masennusta ja surua ei pysty oikein ymmärtämään, sille ei näy syytä. Se kulkee mukana tavassa katsoa elämää.

Kirja kertoo naisesta, joka elää jossain Etelä-Ranskan vuoristokylässä - Chaudes Aigues - ja ompelee rikkaille asiakkailleen silkistä ja nahasta arvokkaita vaatteita. Ja miehestä joka hänen kanssaan jonkin aikaa elää. Toisesta, suomalaisesta naisesta joka - karttoineen ja miehineen - seuraa häntä ja hänen elämäänsä. Suomalainen nainen on kertoja ja samastuu seurattavaansa. Naisen nimi on sama kuin omani.  Myöhemmin tulee kolmas nainen, joka käväisee häiritsemässä rakkautta. Mutta se häiriö taitaa sittenkin olla mies, jonka kanssa ei voi elää ja jota ilman elämä ei ole mitään.

Kirjassa ei ole dialogia, kaikki tapahtuu utuisissa mielikuvissa, unissa, muistoissa, havainnoissa.
Tiesin tämän naisen elämän, hänen yksinäisyytensä tunkeutui joskus minun kotiini asti kuin etäinen, tuskin kuultava musiikki tai jokin tuoksu, poltettujen heinien ja lehtien, joka syysiltana tulee sisään avoimesta ikkunasta muistuttaen siitä, mikä jo unohtui. 

Sivuhenkilöissäkin on tarkan havainnoinnin jälkeä, huumoriakin, kuten yläkerran tornissa asuvan säveltäjän ja vaimon kuvauksessa: Säveltäjän vaimo pitää yksinolosta, hiljaisuudesta ja tiedosta, että mies lämpimänä ja liikkumattomana nukkuu toisessa huoneessa ja näkee ääniunia eikä puutu asioihin.---Keväällä heille syntyy lapsi, poika, joka myös nukkuu paljon, säveltäjän vaimo on onnellinen, synnynnäinen nukkuja, hän sanoo minulle; ja totta onkin, että poika on aivan isänsä näköinen. Onko tässä sivupersoonassa - joka ohimennen onnellisen vaimon miehenä tavataan - ihanteellinen mies naiselle: on siellä missä tietää sen olevan, ei metelöi, hoitaa hommansa ja antaa naisen hoitaa omansa?

Nautin taas Raija Siekkisen kielestä. Mystinen kertomus, joka on täynnä latautunutta jännitettä ja ahdistusta, jätti hämmentyneeksi.

Salman Rushdie: Joseph Anton. Muistelmat

WSOY 2013, 616 s
Suom. Arto Häilä 

Kirjailija piileskelee ajatollan tappotuomiota

Ystävänpäivänä vuonna 1989 Iranin korkein uskonnollinen johtaja ja käytännössä myös poliittinen johtaja, ajatolla Khomeini julisti kirjailija Salman Rushdielle kuolemantuomion, fatwan. Syyte tuli jumalanpilkasta teoksessa 'Saatanalliset säkeet'. Sen mukaan kirja oli 'islamin, profeetan ja Koraanin vastainen kirja'. Kuolinvuoteeltaan tämä vanhus kehotti kaikkia muslimeja teloittamaan kirjan tekijän ja sen julkaisuun osallistuneet, 'missä ikinä heidät tavataan'. Khomeini itse eli sen jälkeen noin puoli vuotta, mutta fatwa jäi eloon ja Rushdie joutui piileskelemään seuraavat 13 vuotta ympärivuorokautisessa poliisisuojelussa. Kirja kertoo tästä ajasta kirjailijan elämässä.

Jälkeenpäin katsottuna ajanjakso näyttää muutenkin mullistavalta monessa mielessä. Vuonna 1989 puhelimet olivat lankapuhelimia, ajanjakson lopussa kännykkävallankumous oli jo alkanut. Internetin ja kannettavien tietokoneiden maailmanvalloituskin oli vasta tulossa. Ajanjakso päättyi dramaattisesti ja kirjailijan kannalta lähes profeetallisesti. Syyskuun 11. vuonna 2001 Rushdie oli jo saanut vapaan miehen elämänsä takaisin Yhdysvalloissa, ja tiukemman vartiointipolitiikan omaksunut Britannia luopui siitä vuoden lopussa.

Kun Rushdielta kysyttiin haastattelussa, miten hän suhtautui uhkaukseen, hän vastasi toivovansa että olisi kirjoittanut kriittisemmän kirjan. Tästä eteenpäin hänen elämäänsä ja asuntoonsa astui Scotland Yardin Erikoisosasto. Hän otti uuden nimen Joseph Anton mielikirjailijoiltaan Joseph Conradilta ja Anton Tshehovilta. Rushdie kertookin itsestään kuin toisesta ihmisestä, 'kirjailijasta'.  Asunnot vaihtuivat lukuisten ystävien käyttöön antamien tilapäisten asuntojen ja talojen kautta vuokrattuihin taloihin ja lopulta kokonaan uuden kodin hankintaan. Mukana seurasi hänen toinen vaimonsa, ja Zafar, poika ensimmäisestä avioliitosta ajoittain. Seurasi myös avioero, uusi vaimo ja myöhemmin toinen poikakin, jotka elivät kirjailijan mukana tässä poikkeustilanteessa.

Salman Rushdie syntyi Bombayssa keskiluokkaiseen muslimiperheeseen. Hänen isänsä oli vauraan suvun jäsen, joka tuhlasi omaisuutensa eikä halunnut kantaa nimeään, vaan otti nimekseen Rushdie, koska ihaili Ibn Rushdia, länsimaissa Averroesina tunnettua espanjanarabialaista filosofia, Aristoteleen kääntäjää, joka aikanaan vastusti islamin orjallista tulkintaa. Salman Rushdie jatkaa isänsä perintöä tukahduttavia uskontoja vastustaessaan. Isä oli ylpeä poikansa taistelusta fanaattisia muslimeja vastaan ja se yhdisti heitä ennen isän kuolemaa. Intia oli ensimmäinen maa, joka kielsi Saatanalliset säkeet -kirjan myynnin ja eväsi Rushdielta viisumin.

Rushdie kirjoittaa tässä vankilapäiväkirjassaan kirjeitä, joita ei lähetä. Käy monologeja vastustajiensa kanssa, joita riittää iranilaisten mullahien lisäksi Britannian paikallisissa ääri-islamilaisissa mutta myös paikallisissa lehdissä, joista eräs saa häneltä nimen 'Daily Insult'. Katkerimpia paloja hänelle ovat jotkut kirjailijakollegat, joiden kanssa keskustelua käydään lehtien välityksellä, m.m. John le Carré. Hänellä on kuitenkin kirjailijakollegoissa valtava määrä tukijoita ympäri maailma, Ian McEwan, Günter Grass, Martin Amis, Vaclav Havel ja lukuisia muita. Perustetaan kansainvälinen puolustuskomitea eri järjestöjen toimesta, mukana mm Pen, Britannian journalistiliitto ja muita järjestöjä.Tänä aikana hän sai myös Best of the Booker-palkinnon kirjastaan Keskiyön lapset. Palkintojenjako- tai muihin kirjallisiin tilaisuuksiin hän ilmestyy viime minuutilla ilman etukäteisilmoitusta. Lentomatkoihin käytetään mutkikkaita reitityksiä ja yksityis- tai armeijan koneita.

Karmeaksi Mokaksi hän nimittää suostumistaan heikkona hetkenä pahoittelemaan 'aiheuttamaansa kärsimystä'. Häntä painostettiin Britanniassa tähän kehottamalla häntä tekemään osansa, kun hänen puolestaan käydään korkean tason neuvotteluja. 'Minä olen uskonnoton ihminen, joka teeskentelee uskovaista'.  Imaamille pahoittelu ei kelvannut.  Iranissa tapporahaa myöhemmin korotettiin 1 miljoonaan dollariin, ei-iranilaiselle 3 miljoonaan. Bradfordissa musliminuorison konferenssissa 16-vuotias tyttö vaati Rushdien kivittämistä kuoliaaksi.  'Saudisuvun nostaminen maailman öljyrikkauksia hallitsevalle valtaistuimelle saattoi hyvinkin olla länsivaltojen pahin ulkopoliittinen erehdys', koska saudit ovat varoillaan rakentaneet koraanikouluja, madrassoja, joissa levitettiin heidän rakastamaansa puhdasoppista ääri-ideologiaa. Sen seurauksena ennen vain vähäisenä lahkona tunnettu wahhabilaisuus levittäytyi ympäri arabimaailmaa ja pönkitti islamilaisia ääriliikkeitä. 'Vapaus on kaikkien ihmisten perintö eikä vain länsimainen aate, joka olisi idän kulttuureille vieras'. Tämän puolesta kirjailija tekee työtä. Mutta kirjakauppoja palopommitettiin. Muslimit alkoivat tappaa toisia maltillisempia muslimeja. Kirjailija siteeraa Heinrich Heinea: 'Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä'.

Joseph Anton häpeää elämäänsä ja nöyryytystään. Hän näkee itsensä fatwan luomuksena, hyväksyntää ja rakkautta kerjätessään. Hän pelkää vaimonsa, poikansa ja sisarensa perheen puolesta.Tuttava- ja ystäväpiiri on kuitenkin laaja, ja vaikuttaa että kaikkien mainitseminen lukuisissa eri yhteyksissä on balsamia haavoille; maailmankuulujen kirjailijoiden lisäksi monet poliitikot ovat perhetuttuja tai ainakin tukijoita, Tony Blairista Bill Clintoniin. U2:n Bono säveltää hänen tekstejään. Sarkastinen ja musta huumori pitävät ihmistä elossa ja järjissään. ''Mikä on blondi, isotissinen ja asuu Tasmaniassa? Salman Rushdie!' - kuului suosittu vitsi'. Hänen sallittiin piileskellä vaikka missä loukossa, mutta  hän ei saanut takaisin omaa elämäänsä.

Naiset ovat Salman Rushdien heikkous. Ajanjakson alussa hän eroaa toisesta vaimostaan, josta syntyy häiriintynyt kuva, mm keksittyjen perättömien lausuntojen takia. Kolmannen vaimon rakkaus vaikuttaa uhrautuvalta, mutta pariskuntaa repivät eri suuntiin kulkevat tulevaisuuden haaveet. Vankeuden aikana tehdyt matkat Yhdysvaltoihin ovat Rushdille hapen ottoa. Hän haaveilee New Yorkiin muutosta, vaimo on hyvin brittiläinen ja vastustaa ajatusta. New York Times julkaisee etusivullaan tämän:

'Vapaat ihmiset kirjoittavat kirjoja. Vapaat ihmiset lukevat kirjoja. Amerikassa taatun sananvapauden hengessä haluamme ilmoittaa yleisölle, että tämä kirja on lukijoiden saatavilla kirjakaupoissa ja kirjastoissa kautta maan'.

 Päiväkirja kertoo seikkaperäisesti myös tunteiden ailahtelusta, kun vaimo ei tulekaan heti raskaaksi ja projekti alkaa kuormittaa parisuhdetta, sekä mustasukkaisuudesta, johon Rushdien piipahdukset muualla,  myös tilapäisissä suhteissa antavat aihetta. Tämäkin avioliitto romuttuu, kun Rushdie tapaa elämänsä Illuusion, Padma Lakshmi -nimisen intialaissyntyisen kaunottaren. Oikukas ja itsekeskeinen kolmekymppinen kaunotar kietoo kirjailijan pauloihinsa ja säkenöivät hetket vaihtelevat raivokkaiden riitojen kanssa. Kaunotar vaihtaa hänet kahdeksan vuoden jälkeen vielä vanhempaan miljonääriin, vaikka olikin arvostellut Rushdieta itselleen liian vanhaksi. He ehtivät kuitenkin elää Los Angelesissa jet set-elämää ja Rushdie on toimelias myytyään kirjansa 'Maa hänen jalkojensa alla' elokuvaoikeudet. Elokuvasta ei tule mitään, koska käsikirjoittaja vääntää teoksen tuntemattomaksi.  'Elämä on matto, ja voimme vain unelmissamme nähdä sen täydellisen kuosin. Ja tämä oli dialogin parhaimmasta päästä. Projekti levisi.'

Fatwa purkautui vähitellen, Britanniassa labour toimi Thatcherin konservatiiveja aktiivisemmin ja muutkin Euroopan maat jämäköityivät, Yhdysvallat oli tukenut alusta asti. Iran ilmoitti ettei tappokäskyä edesauteta eikä tueta. Rushdie päätti ruveta vapaaksi mieheksi ja vuoden 2001 lopussa Scotland Yardin tutuksi tulleet kaverit järjestivät hänelle juhlat.

Kyllä tästä kirjasta tuli ylevä olo. Tärkeä puheenvuoro ja kirjailijan pitkä piina alleviivaa sen merkitystä.

'Emme kukista heitä käymällä sotaan, vaan valitsemalla pelottomasti omat elämäntapamme. Miten terrorismi kukistetaan? Elämällä pelotta. Älkää antako pelon hallita elämäänne. Vaikka teitä pelottaisikin.'

Ota koira mukaan harrastuksiin, myös lukuhetkeen

Surrealistisia postikortteja sadan vuoden takaa

Harri Kalha: Ihme ja Kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa.
Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen
WSOY 2013, 224 s

Sain joululahjaksi, toiveen mukaan,  tämän viehkon lisäyksen 'taidekirjastooni'. Tämä ei tule luetuksi suoraan kannesta kanteen vaan paloina silloin tällöin, ja varsinkin katselluksi. Kirja on täynnä hienoja, hassuja, leikkimielisiä, hulluja postikortteja ajalta 1900-luvun alussa, jolloin kortit ja varsinkin fantasiakortit tulivat muotiin. Niitä kerättiin ja vaihdettiin ystävien kesken. Aikana ennen valokuvien teknistä muokkausmahdollisuutta kaikki tehtiin käsin, kuvia värittämällä, piirrosta ja valokuvaa yhdistelemällä, leikkaamalla, liimaamalla.

'Hyvästi viaton katse - tervetuloa ihanat, pähkähullut postikortit!'

Lahjaksi sain myös kirjaan niin täydellisesti sopivan kirjamerkin: Hippakorut niminen valmistaja tekee Elna-nimisiä korumaisia kirjamerkkejä, jotka kruunaavat lukuhetken solahtamalla sujuvasti kirjan sisään ja säihkymällä siinä kauniisti.

Boel Westin: Tove Jansson. Ord, bild, liv

Schildts 2007
597 s.

' Allting är mycket osäkert och det är just det som lugnar mig'
'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut rauhalliseksi.'
(Muumikirjasta Taikatalvi)

Valmistauduin Tove Janssonin juhlavuoteen - ensi vuonna 100 vuotta syntymästä - haukkaamalla ehkä hieman liiankin ison palan. Boel Westin on Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori, joka kirjoitti väitöskirjansa vuonna 1988 Tove Janssonin muumimaailmasta, Familjen i dalen. On siis ymmärrettävää, että myös hänen elämäkertateoksensa Tove Janssonista on todella perusteellinen ja sisältää kronologisesti ilmestyneistä muumikirjoista analyysit ja merkitysten tulkintoja. Luin sittenkin tämän kirjan enkä äskettäin julkaistua uutta teosta 'Tove Jansson, tee työtä ja rakasta' (Tuula Karjalainen),jonka arvostelusta tämän vanhemman elämäkerran löysin.

Koska Tove Jansson oli suomenruotsalainen, kuten äitinikin, halusin lukea kirjan alkukielellä - päästäkseni häntä lähemmäs. En ole kaksikielinen, ja kirjassa on lisäksi omat vaikeutensa muumimaailman nimien ja nimitysten myötä, joten se lisäsi uupumisen tunnetta kirjan loppua kohden.

Henkilökohtainen näkökulmani Tove Janssoniin on ehkä hieman erilainen kuin monilla. Ja luulisin, että Tove Jansson olisi siitä kovin mielissään! Olen nimittäin ihastunut hänen maalauksiinsa, kun taas muumit eivät ole olleet minulle lapsena tai myöhemminkään kovin tärkeitä.  Päin vastoin kuin kirjailija Göran Schildt, joka tämän kirjan mukaan oletti että Tove Janssonin lukuisten ystävien ja ihalijoiden joukossa on varmasti monia jotka kysyvät itseltään, miksi hän joka loi Muumilaakson lukuisat kuolemattomat hahmot itsepäisesti haluaa maalata aika sovinnaisia öljymaalauksiaan tai kirjoittaa kaunokirjallisia kirjoja. Kaunokirjallisuuudella Schildt viittaa muumikirjojen jälkeen kirjoitettuihin romaaneihin ja novellikokoelmiin, jotka eivät saaneet yhtä yksimielistä kiitosta. Tove Jansson oli kuitenkin kirjoittanut muumit 'ulos' siinä vaiheessa. Hän on taidemaalarina tulossa Ateneumiin ensi vuonna. Odotan sitä näyttelyä ja Sinistä hyasinttia innolla. 

Ajankohtainen jouluhyasintti kuvassa. Toven hyasintti on maalattu Ranskassa Bretagnen rannikolla ja on tunnelmaltaan etelämainen.

Tove Jansson piti itseään ensijaisesti taidemaalarina ja vasta sitten kirjailijana, vaikka julkisuus ja maailmanlaajuinen menestys tuli muumikirjojen kautta. Tämä on varmasti monilahjakkuuksien tyypillinen dilemma, mutta Tove Janssonilla ehkä enemmänkin, koska ei luopunut kummastakaan intohimosta. Maalaamista hän kaipasi enemmän, mutta siihen hän olisi tarvinnut yksinäisyyttä, rauhaa ja keskittymistä. Sitä hän ei taas saanut riittävästi johtuen muumikirjojen nopeasti maailmanlaajuiseksi paisuneesta suosiosta.


Tove Jansson syntyi vuonna 1914 boheemiin taiteilijaperheeseen. Isä oli suomenruotsalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti syntyjään ruotsalainen Signe Hammarsten, kuvittaja ja graafikko. Ei ole yllättävää, että tästä taustasta kasvavan lapsen maailmankuva on suvaitsevainen, epäsovinnainen, kyseenalaistava ja mielellään tabuja rikkova. Kaikissa muumikirjoissa, joita hän kirjoitti yhdeksän kappaletta, kirjailija kyseenalaistaa, murtaa rooleja, yllättää kekseliäiden hahmojensa kautta ympäristöissä, jotka tulevat Toven kesistä saaristossa. Meri ja varsinkin myrskyävä meri arvaamattomana, vaarallisena, vapaana on loputon inspiraation lähde.

Saaristomaisemaa

Tove Janssonilla oli läheiset ja lämpimät välit vanhempiinsa. Isä, 'Faffan' toivoi tyttärestään taiteilijaa ja oli tämän menestyksestä ylpeä. Tyttären ja isän välille kasvoi poliittisia ristiriitoja sodan aikana. Isällä oli vuoden 1918 sodan jääkärinä sympatioita Saksan suuntaan, kun taas Tove oli pasifisti eikä hyväksynyt isän näkemyksiä. Riidat sovittiin myöhemmin. Isän kanssa hänellä oli yhteistä rakkaus mereen. Majakat, meri, rannat, saari. Isä rakasti myrskyä. "Kun vesi alkoi nousta, hän ilahtui ja sanoi 'pelkään pahinta'." Äidiltään hän peri tarinoinnin taidon, kuvittamisen lisäksi. Suhde äitiin oli niin läheinen, että se lähes esti Tovea elämästä omaa elämäänsä aikuisena. Äiti, 'Ham' oli leskeksi jäätyään mustasukkainen Toven elämänkumppanille Tuulikki Pietilälle.

Tove opiskeli koulun jälkeen Tukholman Teknisessä koulussa, jonka jälkeen siirtyi Helsinkiin Ateneumiin aloittamaan kuvataiteilijan opintojaan. Samanaikaisesti hän piirsi satiiriseen lehteen, nimeltä Garm. Kuvataideopiskelijat olivat kapinallisia ja kritisoivat opetusta. Iso joukko keskeytti opintonsa samanaikaisesti, niin myös Tove Jansson muutaman vuoden opiskelun jälkeen.

Perhe asui taiteilijakoti Lallukassa ja Tove seurusteli taiteilijoiden kanssa. Sam Vanni oli tärkeä ystävä, samoin Atos Wirtanen, vasemmistoälykkö jonka kanssa hän suunnitteli kihlausta. Tove matkusteli ympäri Eurooppaa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa.  Hän kirjoitti novelleja lehtiin, kuvitti muiden kirjailijoiden teoksia, maalasi ja osallistui näyttelyihin. Ensimmäinen muumikirja julkaistiin Ruotsissa vuonna 1945.

Muumikirjoja sovitettiin myös näytelmiksi. Tukholman Dramatenissa hän tapasi Vivica Bandlerin ja tästä tuli hänen ensimmäinen dramaattinen rakkautensa. Elämänkumppaninsa hän tapasi myöhemmin. Taiteilija Tuulikki Pietilän, 'Tootin' kanssa hän oli onnellinen. He asuivat vierekkäisissä taloissa Helsingin Ullanlinnassa ja pystyivät kulkemaan toistensa luo vinttikäytävien kautta! Se oli tärkeää: työ ja rakkaus lähellä. Kesät vietettiin Klovharunin saaressa Pellingin saaristossa, Porvoon edustalla ja matkoilla maailmalla. Japani oli tärkeä kohde. Muumit olivat ja ovat siellä olleet erityisen suosittuja.
 
Muutamassa vuodessa helsinkiläisestä lasten kirjailijasta ja taidemaalarista tuli 1950-luvulla maailmankuulu kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Hän oli asettanut moraaliseksi velvoitteekseen  vastata kaikkiin saamiinsa kirjeisiin, joita tuli ihailijoiden lisäksi laajalta ystävä- ja tuttavapiiriltä ja monilta kustantajilta. Kirjeenvaihto vyöryi päälle päivittäin, kaikkialta maailmasta. Hän lepäsi tästä matkoillaan, mutta kirjeet odottivat kotona. Veli Lasse lajitteli sillä aikaa.  'Voisin oksentaa muumipeikon päälle',Tove kirjoitti, yksityisesti.Vaikuttaa siltä, että tämän kokoinen bisnes olisi vaatinut ainakin sihteeriä ellei enemmänkin avustavaa henkilökuntaa. Menestyksen kasvaessa kustantajillakin on enenevästi vaatimuksia ja kirjailija joutuu taistelemaan vapautensa puolesta.  Tulee myös onnenonkijoita, jotka keksivät vaatia omistusosuutta muumipeikkoon. Tove Jansson on Suomen eniten käännetty kirjailija.

Kirjaan on käytetty kymmenittäin lähteitä, mutta eräs jatkuvasti seuraava punainen lanka on kirjeenvaihto sydänystävän, Yhdysvaltoihin muuttaneen  Eva Konikoffin kanssa. 

Näyttää siltä kuin Tove Janssonilla olisi ollut koko elämänsä ajan taakkana muumit, itse luotu kultainen häkki. 'Muumipeikko on kasvanut liian isoksi'.  Hän oli menestyksestään hämmästynyt ja tyytyväinen, mutta myös osittain alituisessa kapinassa  'muumimamma' -imagonsa kanssa. Yksityisissä päiväkirjoissa on myrkyllisiä ja ironisia huomioita 'onnellisista idiooteista jotka antavat toisilleen anteeksi eivätkä koskaan ymmärrä kun heidät on petetty'. Muumit ovat toiveunta. Muumikirjat ovat aikuisten ja lasten kirjoja.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.

           

Teräväpiirtokuvassa poika, kaverit, tytöt, unelmat ja välissä - isä

Ensimmäinen kirja Karl Ove Knausgårdin muistelmaromaanisarjassa käsitteli ensin lapsuutta, mutta hyppäsi myös isän kuoleman aikaan. Toisessa kirjassa hän elää nuoren isän elämää oman perheensä kanssa Ruotsissa, Tukholmassa ja Malmössä.

Tämä Kolmas kirja kertoo Knausgårdin lapsuudesta ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen teinivuosien kynnykselle. Kirjasarja ei siis ole kronologinen. Eletään 1970- ja -80-lukua Norjan Tromoyassa, Etelä-Norjan rannikon suurimmalla saarella.  Ei tarvitse montaa sivua lukea ennen kuin on tämän kirjoittajavelhon mukana jakamassa hänen pienen pojan kokemuksiaan, ensimmäisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta. Onko syynä sitten tuo yksityiskohtien runsaus ja tarkkuus, niin monta tarinaa, jokainen niistä koukuttavasti kerrottuna?  Se kuinka hän paljastaa ja levittää kaikille nähtäväksi intiimeistä intiimimmät tunteensa, silloinkin, ja varsinkin silloin kun niissä ei ole mitään sankarillista. Se herättää rohkeudessaan ja rehellisyydessään myötätuntoa.

 Minusta tuntuu, entisenä pikkutyttönä, että pikkupojissa löytyy hämmästyttävä määrä energiaa ja elämänriemua. Saaren yhteisössä on iso lauma pikkupoikia, jotka vaeltelevat metsissä ja rannoilla loputtoman kiinnostuneina.

- Minne te olette menossa, Trond kysyi
- En tiedä, sanoin
- Saanko tulla mukaan?
- Tule vain

- Tunturissa on sateenkaari, mennään etsimään aarretta

Varsinkin tässä tapauksessa voi ihmetellä, että elämänriemu säilyy ja onnellisia hetkiä tulee vastaan, kun pojalla on sadistisia raivokohtauksia kadonneen sukan mittaluokan asioista kehittävä isä. Isän pelko on iso varjo kaikkialla ja koko ajan. Se ei kuitenkaan estä poikaa kokemasta ja ottamasta riskiä, vaikka monta kertaa tuloksena on itku - jota tyttömäistä piirrettä isä erityisesti inhoaa. Siitä huolimatta
Pystyin juoksemaan reitin sokkona. Minun ei koskaan tarvinnut pysähtyä, tiesin aina mihin kohtaan jalka kannatti laskea. Kun juoksimme tiellä, Leif Tore voitti joka kerta, mutta täällä voittaisin minä, tiesin sen. Se oli hyvä ajatus, hyvä tunne, ja yritin pitää sen hengissä niin pitkään kuin mahdollista.

Tämäkin tapa, jolla lapsi lohduttaa itseään ja kääntää epäoikeudenmukaisuuden tunteen siedettäväksi, on niin tutun tuntuinen:
Kuolema oli ylipäätään suloinen ajatus tuohon aikaan, sillä Anne Lisbet ei suinkaan ollut ainoa joka olisi saanut katua tekojaan, myös isä olisi seisonut arkkuni ääressä itkien liian nuorena kuollutta poikaansa. Koko naapuruston asukkaat olisivat siellä, ja he olisivat joutuneet arvioimaan uudestaan ajatuksiaan joita heillä oli ollut minusta, sillä nyt olin poissa, ja vasta nyt heille paljastuisi kuka olin oikeastaan ollut.

Teini-iän kynnyksellä koulun tytöt aiheuttavat ihania väristyksiä, polttavaa kaipausta. Tulee ylpeitä valloituksia, jotka nopeasti vaihtuvat kirveleviksi menetyksiksi. Karl Ove tekee ensi treffeille liian tarkan minuuttiaikataulun. Kumpikaan ei nauti 15 minuutiksi ajastetusta pususta, jolla tehdään luokan ennätys. Se oli suunnitelma, jolla poika ratkaisi ongelman mitä sanoa treffeillä.

I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

Muutakin ajan musiikkia soi sivuilla, viimeisten Beatlesien ohella.

Poika säilyi hengissä, järjissään huolimatta tolkuttomasta isästä. Hänestä tuli hieno kirjailija. Kyllä, minä olen yksi monista lumoutuneista. Hyväksyn tämän epäkronologiankin. Enkä edes osaa asettaa näitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki kolme toistaiseksi suomennetut upposivat tähän lukijaan hyvin. Erinomaisia suomennoksia myös. Näitä kauniita kukkia saa nuuhkia:

--- ettei lapsuuden aikaisilla pienillä tapahtumilla ole enempää painoarvoa kuin tomulla, jota ohi ajava auto nostattaa, tai voikukan haituvilla joita pieni suu puhaltaa. Oi, eikö tuo jälkimmäinen olekin kaunis kuva, se miten tapahtuma tapahtuman jälkeen leviää ilmaan, oman tarinansa muodostaman pienen niityn ylle, putoaa ruohonkorsien lomaan ja katoaa?

Suom. Katriina Huttunen. Like 2013, 470 s

Helsinki on kaunis

Monen blogistin tämän vuodenajan kuvakavalkadeista innostuneena, näppäilin minäkin muutaman kuvan lauhan joulukuun alun Helsingistä. Helsingissä on ihana kävellä vanhoja katuja. Kaupunki on pieni verrattuna maailman metropoleihin, mutta kuitenkin sen kokoinen että löytyy eri-ilmeisiä kaupunginosia.  Pitkäsilta on edelleen vaikuttava jakaja.  Vanhat duunarikaupunginosat, Vallila, Hakaniemi, Sörnäinen ovat karuja, samalla jotenkin mutkattomia. Hakaniemen halli ja tori ovat alkuperäisen oloisia verrattuna Kauppatorin turistisyöttölöihin.

Eteläinen Helsinki on koristeellisten vanhojen arvorakennusten hallitsema, hienojen kattojen vuoropuhelua, vanhojen puistojen paksurunkoisia puita. Sitten tulee vastaan meren peili. Kun näitä katuja kävelee, mieleen putkahtelevat Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, ja muut Komisario Palmu-leffat. Meren rannalla Kaurismäen Calamari Union jossa lähdettiin Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Tai vaikka  Georg Malmstenin laulu
 
Kun rantsussa näin skiglarit ja bulit ongarit,
niin skönelle mä kaipasin.

'Ethän koputa ikkunaan koska minä ja yks Iina saadaan slaagit /Hunden'

Kaivopuiston rannassa kaksi pikkupoikaa tasapainoilee kivetyksellä. Siitä tulee minulle tänään mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Kolmas kirja, jota luen lähijunassa matkalla Espoosta Helsinkiin. Ällistelen kuinka läheltä keski-ikäinen mies näkee omaan pikkupojan maailmaansa vieläkin.

  

Ja vielä Rikhardinkadun kirjastoon, jossa voi piipahtaa vain haistelemassa ilmaa ja tunnelmoimassa kirjatornin äärellä. En tiedä toista näin liikuttavaa kirjastoa. Hienoja uusia on monessa paikassa, mutta tämä on söpö!

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

 Luettu 05/2007

Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Historiallinen romaani sijoittuu Helsinkiin, aikaan 100 vuotta sitten ja siitä aina1940-luvulle. Leikkauksia ylemmän keskiluokan salongeista köyhän kansanosan kortteleihin Vallilassa. Rakkauskertomuksia, toteutumattomia kaipauksia, lujia ja peräänantamattomia tyyppejä, viinalle persoja taiteilijoita, natsismista viehättyneitä nuoria miehiä marssii ohi kuvissa, joissa Helsingin historia herää eloon. Ahkerasti on Westö tutkinut ajan tapahtumia sanomalehdistä. Niinkin paljon, että pieni karsiminen olisi ollut hyväksi. Lopussa jännite katoaa ja mielenkiinto alkaa hiipua. Ihmisten kohtalo ei enää niin kiinnosta. Ne sukeltavat takaisin arkistoituihin sanomalehtileikkeisiin ja lakkaavat olemasta elossa.