Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta

Siltala 2014, 214 s
Egenmäktigt förfarande. Suomentanut Sanna Manninen
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Olen kokenut sen itse. Olen seurannut sitä sivusta työpaikan juhlissa. Olen kuullut siitä puhuttavan. Olen nähnyt siitä elokuvia. Yksipuolisen rakastumisen kovasta kokemuksesta on kyse. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kesääni Tukholmassa. Tapasin opiskelija-asuntolan sipulikeitto-bileissä parikymmentä vuotta vanhemman taiteilijan. Vielä New Yorkista. Mikään ei voinut olla hienompaa. Muistan vielä sen samettisen äänen ja vahvan tupakan. Vasta olin tullut mälsästä Turusta, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, ainakaan minulle, ainakaan siihen mennessä, ja yhtäkkiä olin Tukholman grooveimmassa jazzklubissa, joka oli täynnä tupakan savua, kirjavia tyyppejä joka puolelta maailmaa, jazzpianisti ja tämä mies, joka oli osoittanut minulle riittävää huomiota. Riittävää että sai minun kaipaavan sydämeni riehaantumaan. Kesti pari viikkoa ja vaati muutaman nöyryyttävän tuputtautumisyrityksen ennen kuin tokenin. Nuorena iho on kimmoisaa, arpi sydämessäkin paranee. Jälki jää, mutta ilman niitä elämä olisikin elämätöntä. Tämä episodi tuli tästä kirjasta mieleeni. Tukholman takia minun olisi pitänyt lukea tämä alkukielisenä, mutta Sanna Mannisen suomennos on hyvä.

Ester Nilsson on jo kolmenkymmenenyhden, vakiintuneessa suhteessa, korkeasti koulutettu runoilija ja esseisti. Hänen hallittu ja mukava elämänsä putoaa raiteiltaan kun hänen pitää haastatella Hugo Raskia, arvostettua taiteilijaa ja pitää tästä esitelmä. Ester rakastuu mieheen jo esitelmää laatiessaan. He tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. He käyvät illallisella naisen mielestä syvällisiä keskusteluja viinilasillisen äärellä. Ester on vakuuttunut kyvystään vietellä mies älyllään, keskustelutaidollaan. He kuuluvat toisilleen, hän on siitä varma. Hän löytää uusia aiheita tapaamisille. Siitä alkaa naisen via dolorosa, joka kestää vuoden.

Ester on toimen nainen, ja kertoo sydämensä vaatimuksesta pitkäaikaiselle avopuolisolleen nopeasti, jotta voi jättäytyä yksin ja omistautua rakkaudelleen täydellisesti. Mieletön intohimo syöttää naiselle toiveita antavia viestejä mitättömistä tapahtumista ja torjuu selkeät merkit vastarakkauden puuttumisesta. Ystävätärkuoro toimii siten kuin se aina toimii, antaa järkeviä ohjeita lopettamisesta, mutta yrittää pysyä edelleen tukena. Se on tietenkin turhaa. Ester ei niitä kuuntele vaan päivät kuluvat menneiden tapaamisten perkaamisessa, uusien suunnittelussa, strategioiden tekemisessä kun hänelle elämän pääsisällöksi ja pakkomielteeksi kasvanut rakkaus syö kaiken muun tieltään. Hän punoo juonia viestittääkseen Hugolle, että ei odota tältä mitään, että hänellä on mielenkiintoinen elämä muualla - se ei vaan toiselle ole millään tavalla kiinnostava tieto. Kiduttavaa lukea näin elävästi kuvattua naisen nöyryytystä, posket alkavat kuumottaa tästä itsepetoksen määrästä. Mies ei ole paha mutta ei hän ole rakastunut. Esterillekin valkenee moni asia itsestään ja tunteista: rakastetuksi tuleminen ei ollut oikeus.

Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa. Ester on älykäs nainen, hänen havainnoissaan on myös itseironiaa. Lukijan tunteisiin - ollaan selkeästi epämukavuusalueella - sekoittuu myötähäpeän lisäksi empatia totaalisesti heittäytyvää rakastunutta kohtaan.

Pärjäile, sanoo Hugo puhelimessa. Ruotsiksi varmaan 'sköt om dig'.

Goodbye Espoo!

Junauutisia ja muita muistoja
  

Ympyrä sulkeutuu ja me vanhat turkulaiset palaamme juurillemme. Tämän kunniaksi pieni muistojen kavalkadi, kokemuksiani ja havaintojani tältä ajalta. Lähes 30 vuotta on kulunut espoolaisena. Espoolaisuus, kuten vantaalaisuus, on monille uusi, monille väliaikainenkin identiteetti. Espoon päättäjien sitä on hankala sulattaa, mutta tottahan se on, Helsingin vetovoima on se joka tänne väkeä tuo.

Minullekin lähijuna Espoo-Helsinki ja asemat sen reitin varrella ovat osa tuttua arkimaisemaa. Kahdeksankymmentäluvulla suurin osa matkustajista oli suomalaisia, alkuperäisiä asukkaita, mutta enin osa muualta Suomesta muuttaneita. Sitten tulivat somalialaiset, muut afrikkalaiset, aasialaiset, virolaiset, venäläiset. Talvella opiskelijoissa on espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia. Balkanin ja Irakin, Afrikan ja nyt Syyrian sodat näkyvät täällä. Kuulen afrikkalaisen ja aasialaisen näköisen nuoren puhuvan suomea keskenään, paikallismurretta. Suomalaisia hekin. Helsingin seutu kansainvälistyi 30 vuotta myöhemmin kuin Tukholma.

Vain pari asemaa erottaa Espoon aseman Kauniaisista/Grankulla. Espoon keskus - melkein Kauniaisissa! Esbo centrum - nästan i Grankulla!  Vain Kauniaisten seisakkeella voi nähdä perinteisen suomalaisen toivotuksen töhrittynä muodossa Haista f-u. Kauniaisista junaan astuu hyvin ehostettuja ja parfymoituja varakkaita, aikoinaan ensimmäiset kännykän käyttäjät näissä junissa, kun sillä vielä tehtiin vaikutus. Tänä keväänä näin vauvan suorittavan tyylipuhtaita pyyhkäisyjä isänsä ojentamalla älypuhelimella. Samassa vaunussa istuu viinalla ja muulla läträäviä reissumiehiä ja -naisia. Olen lukenut junamatkoillani monta kirjaa. Silti junassa voi olla myös kuin elokuvissa, tai katukahvilassa. Joskus elämäntapataiteilijoiden joukossa on varsinaisia tarinan iskijöitä tai lakonisia lohkaisijoita. - Kävisit joskus bastussa, sähän olet kuin mikäkin tarzan, puuttui eräs kaverinsa ulkoiseen habitukseen. - Saatana kun jalka oli aamulla puuduksissa. - Ai miks. - Sä olit sammunut sen päälle.

Tuorein short cut tältä viikolta: istun lähijunassa lukemassa. Vastapäätä istahtaa tumma mies mustat lasit silmillä. Silmäilemme molemmat yhden leveän takamuksen päässä minusta istuvaa suomalaista äijää, joka röhnöttää jalat pitkinä ja haukottelee välillä kita ammollaan. Häntä vastapäätä istuu nuori nuttura-rastatukkainen mies, joka joutuu sijoittelemaan jalkansa äijän jalkojen ulkopuolelle mahtuakseen. Olen monet kerrat junassa hoitanut kukkahattutädin virkaa ja pyytänyt ottamaan kengät istuimelta. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin kahdelle tatuoidulle duudsonille että tupakointi on kielletty täällä junassa. Hämmästyin kun he mitään sanomatta heittivät sätkät junan ikkunasta. Nyt en keksi miten sanoisin äijälle, että muittenkin pitäisi mahtua, jatkan lukemista. Nuori rastapää alkaa kääriä sätkää. - Ai sä käytät noita, onko ne hyviä, kysäisee äijä. - On, tässä tupakka on tuoretta. - Mä poltin aikaisemmin kolme askia päivässä. - Se on aika paljon. Parin minuutin hiljaisuus. - Vielä yks kysymys, kun sulla on toi tukkalisäke, niin miten sä peset sen. - Ei tää oo lisäke. Tää on mun oma tukka. - Ai toi vaaleakin osa. -Niin. Mä olen kasvattanut tätä kymmenen vuotta. Tätä ei saa pestä liian usein. Se voi homehtua. - Niin varmaan. - Mä pesen sen kolme kertaa viikossa. - Mä pesen pääni joka päivä, ilmoittaa äijä. Tässä vaiheessa tumma mies minua vastaapäätä ja minä virnuilemme toisillemme leveästi.

Niin, Espoossa parasta on Helsingin läheisyys. Jollei oteta huomioon vanhaa Espoota ja luontoa. Espoossa on hienoja vanhoja puita, kuusia, mäntyjä, pihlajia, tammia, vaahteroita, koivuja. Ihania vanhoja puutarhoja omakotitalojen ympärillä. Kyllä, naapurin puutarhasta ja hepoistakin voi nauttia.

Bodom. Tästä nimestä suurin osa suomalaisista muistaa Bodomin murhat. Jos se oli unohtumassa, uusi oikeudenkäynti muutamia vuosia sitten palautti asian ihmisten mieliin. Järvi on kuitenkin kaunis ja monipuolinen näillä seuduilla, joista meri on jo aika kaukana. 

 

Kun siis meri on aina meri!  Bodomilla uitimme mekin tyttöjämme 80-luvulla. Myöhemmin sain siellä aivan väärän kuvan retkiluistelusta. Järvi oli jäätynyt sinä talvena, ehkä kymmenen vuotta sitten, ilman lumen hiutalettakaan. Se oli peili, jonka läpi näkyi pohjaakin. Laitoin siellä uudet retkiluistimeni jalkaan. Tuuli oli myötäinen, kun luistelimme etelästä pohjoisrannalle. Se oli silkkaa juhlaa, helppoa kuin mikä. Mutta vastatuuli ja matka takaisin olikin jo ihan muuta. Ja sitten tuli tavallisia talvia, lunta jäällä, vastatuulta, epätasaista jäätä. Ihan toinen laji. 

 

Nyt on Bodomilla uudistettu rantapuistikkoa ja uusi kahvila on auki joka päivä. Lounaita ja jätskiä. 

 

Meidän parveke - lasittamaton siksi kesäisin kukkainen - jossa terassi aukeaa aina maaliskuussa.

Siellä oli lautasantenni. Katselin joskus Berlusconi-kanavia kunnes sain tarpeeksi siitä, että aina tulee laatikkoleikkiä ja siitä, että ymmärsin liian vähän. Kerran näin dubatun italiankielisen version yhdestä suosikkielokuvastani 'Hyvät, pahat ja rumat'. Siinä on niin vähän repliikkejä, että ymmärsin. Rosvo tähtää kylvyssä olevaa Clint Eastwoodia ja selittää samalla mitä on tekemässä. Clint vetää nopeammin ja sanoo 'Quando si spara, non si parla'. Kun ampuu, ei pidä puhua. Sama Clint muuten, jonka sukulaiseni Jussi näki Tallinnan TV:ssä viroksi dubattuna poistumassa saluunasta: 'Kus on mun hopoti?' lausahti lännen kovin pyssymies.

Meidän talo. Taloyhtiössä on hyvin varusteltu grillikatos. Yhdessä portaassa asuu harrastajakalastaja, joka valmistaa siellä kalansaalista. Äijäenergiaa riittää talkoisiin ja korjauksiin. Talon miehet kävivät porukalla jopa Viipurissa. Kakarat potkivat palloa, äijät parantavat maailmaa.

Kosovolainen mies muutti pois. Tapasin hänet sittemmin kirjastossa, virkailijana. Vieläkö pihaparlamentti kokoontuu, hän kysyi. Pihassa on monta 'varatalomiestä'. Esko oli heistä toimeliain. Kun lumi satoi pihalle, hän oli siellä ensimmäisenä kolaamassa. Hänen ympärilleen kasvoi aina rinki kavereita. Esko muutti Salon seudulle mökkinsä lähettyville, sulostuttamaan uusien naapureidensa elämää. Anja perkaa talon kukkaistutuksia, mutta harkitsee Hämeenlinnaan muuttoa.  Pihassa on hyvä meininki. Täällä tepasteli myös aikoinaan läheinen eläin: Dora mäyräkoira, vuosina 1990-2005. Maallinen tomumajansa sijaitsee Turun saaristossa tammen alla. 
 

Espoo on laaja: Etelässä Tapiolasta Kivenlahteen ulottuu hieno rantaraitti, jossa kauniit huvilat katsovat merelle ja korkeat hongat erottavat tien puutarhoista. Onneksi rantaraitilla kaikki saavat nauttia meren välkkeestä. Pohjois-Espoossa on Nuuksion hieno kansallispuisto. Kirsikaksi tähän Espoo-kakkuun: Nuuksio toukokuun alussa 2014.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia

Dear Life. Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2013, 319 s

Päällys Markko Taina

Alice Munron täyteläiset novellit ovat pieniä elokuvia. Tai kuin villasukat paleleville varpaille, lasi punaviiniä ja juustoa. Virkistäviä, lohduttavia ja rentouttavia. Novelli on taloudellinen tarinan kertomisen muoto. Tyhjäkäynnille ei ole tilaa, ei pitkästymisen vaaraa joka saattaa hiipiä vastaan tuhtia romaania lukiessa. Sillä tavoin kuin Alice Munro kirjoittaa, novelli on myös akvarelli, se näyttää kevyeltä mutta jokainen siveltimen veto on kohdallaan ja mietitty. Akvarellimaista on myös tietty udunomaisuus, kaikkea ei keritä auki ja selitetä, lauseet jättävät purtavaa, monia merkityksiä.

Tarinat tapahtuvat kirjailijan kotiseudulla Kanadan pikkukaupungeissa, maaseudulla ja Vancouverissa tai Torontossa. Ajassa risteillään toisen maailmansodan ajoista 60 ja 70-luvuille. Usein on kyse satunnaisista kohtaamisista, joista tulee merkittäviä, suunnitelmista joita tehdään turhaan, koska elämän virta vie uuteen uomaan. Pikapano junassa onkin enemmän. Suuri intohimo ei ollutkaan totta. Uusikin käänne, vaikka ei olekaan toivottu vie eteenpäin, siitä selvitään.

Novellissa Juna on Jackson, joka palaa sodasta kassi mukanaan mutta heittäytyy junasta ennen pääteasemaa ja jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Entinen sotilas kotiutuu minne tahansa, missä saa rauhassa korjata kattoa ja laittaa paikkoja kuntoon. Hän kohtaa pellolla pienen jerseylehmän, jonka nimi on Margaret Rose ja sen omistajan Bellen, jonka lahoavaa taloa Jackson jää kunnostamaan. Bellen hän vie myöhemmin Torontoon hoidettavaksi ja jää samalla matkalla talonmieheksi läheiseen taloon. Sieltä hän poistuu vuosien päästä kun tunnistaa seinän takaa keskustelusta nuoruuden rakastettunsa äänen. Menneisyydessä on nuori rakkaus, joka jää suuren sodan ja väärinymmärrysten jalkoihin. Aamulla hän jäi junasta Kapuskasingissa. Hän haistoi sahat ja rohkaistui vedettyään sisäänsä raikasta ilmaa. Työtä. Sahojen kaupungissa oli varmasti tarjolla työtä.

Vangitseva tunnelma on kertomuksessa Järvi näköetäisyydellä, jossa iäkäs Nancy päättää etsiä uuden erikoislääkärinsä osoitteen pikkukaupungin ulkopuolella, ja ajaa seudulle jo edellisenä iltana. Hän epäilee muistinsa alkaneen pettää ja on siksi varannut ajan. Hän ei vain muista lääkärin nimeä. Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla on tapana silloin kun ei ole enää hätää. Hän tapaa seudulla ihmisiä, joiden kanssa keskustelee. Ja unohtaa taas, miksi etsi lääkäriä. Sen sijaan, että Nancy nolostuisi, koska on kysynyt saamatta vastausta, hän tuntee vapautta, rauhaa keskustelun lomassa. Muistisairaan Nancyn kasvava hätä ja epätoivo ympäröivästä kaaoksesta ja sen herättämä paniikki on kouriintuntuvaa.

Kymmenen novellin jälkeen kirjassa on Finaali-otsikon jälkeen neljä omaelämäkerrallista kertomusta: Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat jotka kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne sisältävät muistoja lapsuuden kokemuksista. Äidistä, joka mielellään pukeutui hienommin kuin häneltä odotettiin. Silmä kuvaa sitä vaihetta, kun lapsi ei enää hyväksy äidin kokemusta omakseen ja löytää oman erillisyytensä. Se tapahtuu epäsovinnaisen apulaisen Sadien seurassa. Silmä on Sadien ja siihen Alice joutuu äidin käskystä katsomaan kun Sadie lepää arkussa. Hän näkee silmän värähtävän. Vasta vuosien jälkeen hän epäilee muistoaan, ja ikävöi lapsen uskoa. Yössä kirjailija muistelee lapsuuden aikaa, jolloin toipilaana kärsi unettomuudesta öisin. Yön pimeys loihti murhaavia tunteita pikkusiskoa kohtaan. Munro kirjoittaa, että nykyisin hänelle olisi varattu aika psykiatrilta, mutta hänen isänsä – joka oli yöllä tupakoimassa kuistilla – sanoi jassoo. Ihmisten päähän pälkähtää joskus tuollaisia ajatuksia. - - - Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.

Hans Magnus Enzensberger: Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät

 

Savukeidas Kustannus 2013, 85 s
Suom. Suomentajaseminaari/Turun Yliopisto
Im Irrgarten der Intelligenz. Ein Idiotenführer
Schreckens Männer: Versuch über den radikalen Verlierer

Hans Magnus Enzensberger - ja isäni

Kirjoittaja on saksalainen kirjailija, runoilija ja esseisti. Kun luin arvion tästä kirjasta, lämmin läikähdys kävi sydämessä, sillä tämä nimi oli yksi niistä, jotka muistan isäni laajasta kirjastosta. Hans Fallada oli toinen. Sitten oli vielä Hans Eklund, mutta se ei kuulu tähän. Isäni oli kirjojen todellinen heavy user, hän luki aina ja kaikkialla. Hänellä oli taskussaan veitsellä terotettu lyijykynän pätkä, jolla hän teki alleviivauksiaan ja huutomerkkejä marginaaleihin. Hän harrasti kieliä, kansainvälistä politiikkaa ja kylmän sodan aikana erityisesti kirjoja vakoojista. Tai fiktiivisiä vakoilijoita, kuten Ian Flemingin James Bond. Eläkevuosinaan vanhempani - jotka olivat kuin yhteenkasvanut puu - kävivät aina yhdessä ruokaostoksilla. Äitini parkkeerasi isäni kahvilaan kirjansa kanssa siksi aikaa kun kävi hoitamassa ostokset. Sitten he kantoivat ostokset yhdessä kotiin.
.

Asiaan. Tässä kirjasessa on kaksi esseetä, joista ensimmäinen, älykkyyden määritelmää ja mittaamista koskeva, tuli minulle yllätyksenä, koska arvion perusteella kiinnostuin vain toisesta, joka koskee terrorismia ja näköjään kokonaan unohdin tämän toisen. Mitä olisi pääteltävä tämän kirjoittajan älystä tai muistista!

Älykkyyden sokkeloissa. Johdatus idiotiaan -esseessä tämä aikansa kriittinen tarkastelija ja humanisti pureutuu siihen väärinkäytökseen, jota harjoitetaan kun itsensä älykkäiksi nimeämät asettuvat mittaamaan, määrittämään ja asettamaan arvojärjestykseen lajitovereitaan. Hän käy läpi älykkyyden keskusteluhistoriaa ja  professori Hans Jürgen Eysenckin - kylläpä näitä Hanseja riittää - laatimaa älykkyystestiä, joka on edelleen laajalti käytössä. Se testi ja vaaditut ÄO-lukemat ovat pohjana älykkäiden kerhon Mensan jäsenyydelle. Hauskasti hän pohdiskelee, miksi ei ihmisiä kuitenkaan enempää kiinnosta mainitun kerhon jäsenyys ja päättelee syyksi terveen epäluulon, jota esimerkiksi klassikkoteoksessa Kunnon sotamies Švejk kuvaillaan. Siinä henkilö epäilee älykkyyttään testattavan, tekeytyy tyhmäksi ja sabotoi näin yritystä. Kun älykkyyttä alettiin mitata, siitä sukellettiin nopeasti vaarallisemmille vesille, alettiin tutkia perinnöllisyyttä, rotuja, luokitella toisia toisia alemmiksi, syntyi ajatuksia toisten lisääntymisen rajoittamisesta eli rodunjalostuksesta. Paitsi kriitikoitaan vastaan, älykkäät mittaajat riitelevät myös keskenään. Mittausteollisuus kukoistaa, Yhdysvalloissa järjestetään vuosittain yli 500 miljoonaa älykkyystestiä lasten ja aikuisten kiusaksi. Kirjoittaa päätyy esseessään lopputulemaan, että emme vain ole yksinkertaisesti tarpeeksi älykkäitä tietämään mitä älykkyys on. 

Kauhunkylväjät. Kirjoitus radikaalista häviäjästä tutkii 'radikaalia häviäjää' - koulusurmaajaa tai itsemurhapommittajaa. Essee on ilmestynyt vuonna 2006, viisi vuotta New Yorkin pommi-iskun jälkeen. Perusteellisesti Enzensberger pohtii arabimaiden asemaa historiassa ja nyt. Islamistit ovat hänen näkemyksensä mukaan johdonmukainen seuraus arabien ja muslimimaiden itse itselleen vuosisatojen aikana rakentamasta ansasta. Se ansa on Koraaniin pohjautuva kieltojen ja rajoitusten kulttuuri, joka on pysäyttänyt kaiken kehityksen ja pitää puolet väestöstä eli naiset vailla ihmisoikeuksia. Kaikki nykyajan teknologia on saatavissa noissa maissa, mutta se tuodaan sinne, ja maksetaan öljyllä. Kirjoittajan mukaan arabikulttuurissa on vanhastaan halveksittu kaikkea länsimaista. Katkeruus, viha ja keinottomuus kasvavat siitä, että rikkaista öljyvaroista huolimatta ollaan täysin riippuvaisia länsimaisesta teknologiasta kun taas oma sivilisaatio näyttäytyy takapajuisena.  Amerikka on Suuri Saatana, mutta islamistit käyttävät internettiä, googlea, facebookia, twitteriä. Arabimaissa sen sijaan alettiin jo 1400-luvulla sabotoida painokoneiden käyttöönottoa. Vallanpitäjien sortoa on täydentänyt parhaiden tiedemiesten maastapako, aivovuoto jota verrataan Saksassa tapahtuneeseen juutalaisen eliitin karkottamiseen. 

Enzensbergerin mukaan 'häviäjyys' kärjistyy siksi, että se on arabimaissa niin rajussa ristiriidassa omakuvan kanssa. Eikö korkeampi voima luvannutkin arabimuslimeille ylivertaisuuden kaikkiin muihin yhteiskuntiin nähden? Tämä uskontoon pohjaava ylivallan ajatus törmää silmiinpistävään heikkouteen ja johtaa narsistiseen loukkaukseen, joka vaatii hyvitystä. Nykyään on vain yksi ainoa väkivaltaan valmis liike, joka kykenee toimimaan globaalilla tasolla. Se on islamismi. Tapansa toimia se on ottanut 60- ja 70-lukujen äärivasemmistolaiselta terrorismilta; ilmeet, elekieli ja vaatetus. Välineetkin ovat lännestä, räjähteistä satelliittipuhelimiin, lentokoneista televisiokameroihin.

Essee ei ole optimistinen. Kirjoittaja viittaa liberaalissa Alankomaissa koettuihin konflikteihin kun on yritetty käydä 'dialogia' vihamielisten maahanmuuttajien kanssa. Se on vain edistänyt oikeistopopulististen puolueiden nousua ja väkivallan eskaloitumista. Uskonto on terroristien antama selitys, mutta he eivät kuitenkaan ole lähtöisin tiukan uskonnollisista miljöistä. al Qaidan tunnetuista kannattajista suurin osa on koulutettuja ylä- tai keskiluokan edustajia.

Terrori ei ainoastaan ole vahingoittanut islamin arvostusta vaan myös olennaisesti huonontanut tukijoidensa elinoloja ympäri maailmaa, mutta tämä häiritsee islamisteja yhtä vähän kuin Saksan perikato aikanaan kansallissosialisteja.

Kun arabimuslimit tappavat toisia muslimeja sisäisissä konflikteissa, länsimaissa näyttäytynyt herkkähipiäisyys on poissa. Fatwoja ei siellä langeteta.

Radikaalien häviäjien iskut ovat pysyvä taustariski, kuten jokapäiväinen liikennekuolema, johon olemme jo tottuneet. Tämän uhan kanssa fossiilisista polttoaineista riippuvaisen ja jatkuvasti uusia häviäjiä synnyttävän maailman yhteisön on nyt vain elettävä.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

Siltala 2014, 314 s
Suom. Juhani Lindholm Brief Interviews with Hideous Men  
Graafinen suunnittelu Ilkka Kärkkäinen

Jälleen yksi esimerkki rajalinjojen huokoisuudesta - ja muita novelleja

Luin joitakin kuukausia sitten David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää. Siitä innostuneena tartuin tähän, onko tämä nyt sitten novellikokoelma, vaikka ei se ihan senkään otsikon alle istu. Rajat paukkuvat ja romuttuvat joka suuntaan tämän kirjailijan kyydissä. Tämä on tiheää tekstiä, joka poukkoilee - nimensä mukaisesti - kuvitelluista haastatteluista perinteisempiin novelleihin. Haastattelu-novelleille on ominaista vain vastaajan äänen kuuluminen. Kysymykset ovat näkymättömiä: välikkeenä vain K. Tyypit jotka kirjoituksissa ohi vilistävät ovat masentuneita, tuskaisia, epävarmoja, karskeja ällöttävyyteen asti. Kyse on usein rakkaudesta, sen loputtomasta kaipuusta. Miesten puhetta naisista, kovaa kilpailua suosiosta, syviin syövereihin vaipumista, epäluuloa, vääriä tulkintoja, vallanhalua.

Masentuneen henkilön niin terävää lähikuvaa, että siitä lukeminen melkein kiduttaa. Itsemurhan tehnyt kirjailija tuntee alueen, terapeutit ja lääkkeet. Satirisoi terapeuttien kieltä: Masentuneen henkilön terapeutti, jonka edustama koulukunta hylkäsi transferenssin eli tunteensiirron terapiamenetelmänä ja karttoi sen takia tietoisesti vastakkainasettelua, velvollisuuksien korostamista ja kaikkea normatiivista -- ja suuntautui mieluummin arvovapaaseen kokeellis-biologiseen malliin sekä analogian ja narraation menetelmiin ---. Hauskaa mutta ei koskaa enää -teokseen verrattuna huumoria on vähemmän, tämä on selkeästi raskaampaa luettavaa. Silti teksti on inhorealistisessa ja ihmisiä magneettikuvauksen lailla läpivalaisevassa tavassaan vangitsevaa.

Eivät kaikki novellit ole aiheeltaan tai näkökulmaltaan synkkiä; mukana on nuoren ja rakastuneen vaimon seksin ja rakkauden mutta epäluulon täyteistä elämää ja haastattelu, jossa naistenmies kertoo näytösluontoisesti pokaamastaan hippitytöstä. Sekin kertomus yllättää.

'---henkilö jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi mysli-ihmiseksi, posthippityyppiseksi New Age-hörhöksi tai vastaavaksi - collegessa missä sosiaalisiin luokitteluihin yleensä ensimmäiseksi törmää, me sanoimme näitä tämmöisiä juuri mysli-ihmisiksi, mikä määritelmä sisälsi myslin lisäksi sandaalit, jalostamattomat luonnonkuidut, kaikenlaisen huuhaasalatiedon, emotionaalisen inkontinenssin, pitkät ja  liehuvat hiukset, äärimmilleen viedyn yhteiskunnallisen vapaamielisyyden, taloudellisen tuen vanhemmilta joita kuitenkin parjataan, paljaat jalat, hämäräperäiset vierasmaalaiset uskonnot, piittaamattomuuden hygieniasta, äitelän ja vähän teennäisen sanavaraston, koko sen ennalta arvattavan rauhaa ja rakkautta - tyylisen posthippipuheenparren joka viit-'

Novellista, jossa kuoleva isä purkaa papille elämänikäistä vihaansa poikaansa kohtaan tulee mieleen romaani Poikani Kevin. Niin armottoman arvottomana ja irrationaalisen pahana ilkimyksenä isä kuvaa jälkeläistään, joka hänelle käsittämättömästi saavuttaa sekä äitinsä että ympäröivän maailman suosion. Äidin, jota isä taas rakastaa loppuun asti, ja jonka vuoksi hän on koko elämänsä ajan inhonsa ja halveksuntansa kätkenyt. Sen salaisuuden hän haluaa kuolinvuoteellaan kertoa.

Tabuja ja teeskentelyn maailmaa Wallace tässäkin kirjassa ampuu, mutta samalla katse on niin musta, että sen näkee myös masentuneen ja - paitsi maailmaa - myös itseään inhoavan kirjailijan maisemana. Kiitos hienosta suomennoksesta!


Lukenut ja vaikuttunut myös ainakin Suketus.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Siltala 2013, 406 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Sitä Viipuria ei enää ole, josta historioitsija, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa, Teemu Keskisarja tässä kirjassa kertoo. Sinne kaihoajatkin ovat jo vuosikymmenten kuluessa käyneet vähiin. Vuoden 1918 Suomen sota alkoi Viipurista. Se oli punaisen Suomen liikennesolmu ja kansanvaltuuskunnan hallintokeskus sodan ajan,  vuoden 1918 tammikuusta huhtikuun loppuun, jolloin valkoiset valloittivat kaupungin kolmelta suunnalta ja punaiset antautuivat. Tästä sodasta kirja kertoo yksityiskohtaisesti sodan rintamien vaiheita läpikäyden, samalla sotaan osallistuvien ihmisten kohtaloita armottomissa taisteluissa ja eloonjäämiskamppailuissa kuvaten.

Lukion historian opetuksessa 60-luvun lopulla 1900-luvun historia jäi edellisten vuosisatojen jalkoihin, ainakin meidän antiikista innostuneen opettajamme luokassa. Sittemmin tästä ajasta vahvimmat kuvitukset ovat Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta, romaanina ja elokuvana. En ole lukenut aikaisempia historiateoksia tästä sodasta, mutta näyttää että 1970-luvulla syntyneella historioitsijalla on hyvät edellytykset neutraaliin suhtautumistapaan, vaikka tästä sodasta on puhuttu - kansalais/vapaus/sisällissodan/punakapinan lisäksi - myös 'veljessotana'. Veli veljeä vastaan oli kuitenkin harvinaista.

Keskisarja kirjoittaa niin vetävästi, että rauhaa rakastava, sotaa kammoava lukijakin voi herpaantumatta käydä läpi tämän sodan ja ajanjakson historian. Niin vastenmielistä kuin onkin samalla muistaa, että sotia syttyy koko ajan, eikä edes kaukana. Tämäkin sota kulki mieletöntä ja väistämätöntä tuhon tietään, kuolemaa kylväen, katkeruutta ja koston kierrettä synnyttäen.

Vuonna 1918 sodan osapuolina olivat Suomen köyhälistöä, punaisia eli punakaartia edustaneen kansanvaltuuskunnan armeija ja Suomen senaatin, hallituksen armeija eli valkoiset. Punakaarti sai tukea Leninin Venäjällä valtaan päässeiltä bolshevikeiltä ja Suomen hallitus Saksalta ja ruotsalaisilta vapaaehtoisilta. Ammattimainen, kouluttautunut upseeristo, vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset, jääkärit ja maalaispataljoonat Vaasasta ja Kajaanista kohtasivat sekalaisen armeijan, joka koostui kaupunkien työläisistä ja köyhälistöstä.  Mutta illalla punaiset huomasivat olevansa perillä vain sysipimeässä metsässä ja viimaisilla pelloilla. ---Päivä tuntui täysin tarkoituksettomalta hien ja veren hukalta. Majapaikoissa heräsi kysymys: kuka saatana tämän oli käskenyt? --- Oli oikeastaan ihme, että jonkinmoinen punainen sotavoima pysyi kasassa monta kuukautta. Määrältään armeijat olivat tasavahvuisia. Sodan alussa valkoiset hallitsivat Keski- ja Pohjois-Suomea, punaiset Etelä-Suomea.  Sodan vaatimat asetäydennykset tulivat valkoisille suojeluskunnille keisarillisesta Saksasta ja punaisille rautatiekuljetuksina Venäjältä.

Tammikuu 1918 oli historian ensimmäinen hetki jossa tuhannet suomalaiset halusivat sotaa, sytyttivät sitä ja hyppäsivät liekkeihin. Maalaispataljoonaan ja punaisten rautetieretkikuntiin ei pakotettu tai edes palkattu ainoatakaan miestä.

Keskisarja on avustajineen käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, asiakirjoja ja sen ajan sanomalehtiä sekä kuvalähteitä. Näiden ja hienon kirjoitustyylin kautta historia muuttuu eläväksi eikä siitä lukeminen muodostu - aiheesta huolimatta - kohtuuttoman raskaaksi. Ajan etäännyttävä vaikutus toimii niin, että kirjoittaja silmäilee kaukaa molempia osapuolia kuin tinasotilaitaan ja samalla havainnoi heidän inhimillisiä toimintatapojaan huumorilla. Näitä havaintoja löytyy sekä valkoisten upseereiden keskinäisestä kilpailusta, kaunasta ja huonosta kemiasta kuin punaisten puolella tyypeistä, joiden olemassaolon ehtona oli köyhästä lapsuudesta saakka opittu oveluus.

Paitsi sodan kulkua, kirja kuvaa tietenkin sen aikaa ja tapoja: Ensimmäistä kertaa käytössä oli piikkilankaa, jota Suomen karjatalous ei vielä tuntenut. - - - Ahvolan taistelujen varhaisvaiheessa punaiset tuntuivat aina aloittavan aamuyhdeksältä ja lopettavan kello 17. Toimeliaisuus kesti kahdeksan tuntia niin kuin työpäivä, jonka puolesta oli hiljakkoin lakkoiltu. Valkoiset tottuivat ja tyytyivät samaan rytmiin toviksi.

Sekä punaiset että valkoiset enimmäkseen rämpivät talvisen sotansa. Suksia ei saatu riittävästi, vaikka hiihtäminen oli niitä harvoja taitoja joita kaikilla suomalaisilla siihen aikaan oli. Sinä talvena lunta riitti Etelä-Suomessakin.

Molemmilla osapuolilla oli omat sisäiset vaikeutensa. Punaisilla oleellista oli, ettei vapautta janoava köyhälistö halunnut enää käskyttäjiä, ei edes silloin kun johtajia tarvittiin. Punapäälliköt eivät voineet ylpistyä kurittomien miestensä tapattajiksi, koska rintamademokratia tappoi henkilökohtaisen kunnianhimon ylilyönnit. Venäläisistä ei ollut niin hyviksi tukijoiksi kuin oli odotettu. He kävivät nostamassa pestirahan Viipurissa ja palasivat seuraavalla junalla Pietariin. Viipurin venäläisistä moni oli myös bolshevikkien vastustajia. Kelvottomimpia venäläisiä apureitaan punaiset teloittivat. Valkoisten upseereiden keskinäinen kilpailu aiheutti miestappioita. Mannerheim närkästyi tottelemattomuudesta, kun rintamalla toimivat upseerit Sihvo ja Löfström toimivat omapäisesti. Sodan melskeissä hallinta katosi monista syistä: Omat ampuivat huonosti puettuja valkoisia, kaksitoista resupekkaa kuoli omien luodeista punikeiksi luultuina.

Viinaa kului sekä sota- että kotirintamalla. Viipurissa  toimi 24 h ravintola Ariston rintama. Sinne kaivattiin ja siellä käytiin lomalla. Kanta-asiakkaat istuskelivat pari pistoolia ja sapelia vyöllään sekä kiikari ja karttalaukku kaulallaan. Koreimmat asukokonaisudet muistuttivat joulukuusta. - -
Ariston kanta-asiakkaat eivät rynnänneet viimeiseenkään taistoon. Ravintola pysyi 'taajaan miehitettynä' 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka kranaatit runnoivat ympäristöä ja julkisivua. 
Myös valkoisten puolella oli suurkuluttajia. Mm. eversti Löfströmin alaisena toimi Axel Rappe, joka oli enimmän ajan humalassa tai sammunut.

Kun valkoiset sotajoukot huhtikuun lopussa 1918 pääsivät Viipuriin kolmelta eri suunnalta hyökkäävän rintaman avulla, kirjassa kuvataan kaupungin tilannetta näin:

Vanhanaikaiset tykit kumahtelivat kuin syvinä bassoina. Isot kerrostalot toistivat pamaukset satakertaisena kaikuna. Kranaatteja posahteli vesipatsaiksi meressä. Rakennukset vavahtelivat kuin tuhkakupit, rautaportit helisivät lehmänkelloina. Kaukaa katsottuna loimotus ja savupatsaat sulautuivat...

Keskisarja on tutkinut paljon lähteitä sen selvittämiseksi, kuka valkoisten komentajista käski tai salli teloittaa 200 venäläistä Viipurissa 29 huhtikuuta, kaupungin valloituksen jälkeen. Selvää käskyä ei löydy, mutta hän päätyy siihen että rotuvainon toimeenpani armeija, esimiesten puuttumatta ja syynä oli 'Ainakin talven 1918 propaganda ja sortokausilla juurtuneet ajatustottumukset ryssien viheliäisyydestä'. Uhrit eivät nimittäiin olleet bolshevikkejä vaan kaupungissa asuneita virkamiehiä, valkoisten tukijoita, ja mukana oli myös muita ulkomaalaisia. Mannerheim joutui tätä tapahtumaa jälkeenpäin virallisesti pahoittelemaan.

Viimeinen luku kertoo turkulaisen sanomalehtimies Gunnar Mörnin murheellisesta kohtalosta. Hän oli idealistinen ja tunteikas Arbetet-lehden toimittaja, pienen perheen isä, joka tuli Viipuriin sodan lopulla eikä missään vaiheessa tarttunut aseeseen. Kahden turkulaistoverinsa kanssa hän yritti pakoa Viipurista veneillä saaresta toiseen, mutta jäi kiinni. Hänet toimitettiin Viipurista Tammisaareen, joka oli silloisista vankileireistä kovin. Hän ei onnistunut enää kirjoittamaan niin tehokasta armahdusanomusta, että sillä olisi mitätöinyt sotaa edeltävät kirjoituksensa. Hänet teloitettiin 'kiihottamisesta' Suomenlinnan vankileirillä 6. syyskuuta 1918.

Palasin Sorrentosta

Koti-Suomen kevääseen tarvittaisiin vauhtia. Tässä mallia Sorrenton niemimaan keväisistä puista ja kukista. Epävakaa pohjoinen ilmavirtaus pyöri Italiankin saapasta pitkin koko viikon ajan. Ei auttanut vaikka paavi julisti edelliset paavit pyhiksi, ja Sorrentossa vietettiin vappupäivän iltana karnevaalijuhlia. Luulimme ensin siellä vietettävän hyvin näyttävää vappua: kukkakuvioisia värivaloja vanhoilla kujilla, maistiaisia, yöllisiä konsertteja, performansseja - mutta ei, se olikin Festa di San Giuseppe Artigiano!

Onneksi Sorrentossa on lyhyellä etäisyydellä vaikka mitä nähtävää: Napoli, Pompei, Vesuvius, Ercolano, Capri, Ischia ja koko ihana Amalfin rannikko, Costa Amalfitana.                                               
 

Pompein muurin vierellä unikot hehkuivat uuden vihreässä metsikössä

Amalfi

Hotellin lähin kissa. Lisää löytyi läheiseltä aukiolta, pysäköityjen autojen päältä ja alta.
 Capri: Axel Munthen San Michelen - Huvila meren rannalla - maisemissa Anacaprilla:

 

Sorrento on täynnä kuningatar Victorian aikaisia palatseja, nyttemmin museoita ja hotelleja. Tässä piazzan reunalla Hotel Tramontano, jossa on asustellut aikamoinen liuta maailmankirjallisuden kuuluisuuksia, mm. Goethe, Byron, Scott, Shelley, Lamartine, Musset, Keats ja Leopardi.

Artisokkaa ja  sitruunaa. Un bicchiere di limoncello, per favore.