Matkalla mukana: Juha Seppälän Matka aurinkoon

Jo ennen kuin olin kunnolla perillä matkallani aurinkoon, oli Juha Seppälän Matka aurinkoon luettu. Seppälä ei ole mikään setä aurinkoinen, mutta lauseet säkenöivät timanttisesti. Minulle hyvin sopivia, koska jos lause on liian pitkä, saatan unohtaa alun ennen kuin pääsen loppuun. Romaanin päällyksen kuva on seinämaalaus haukanhahmoisesta muinaisegyptiläisestä Horus-jumalasta, Egyptin Thebasta. Liittyykö se sitten päähenkilöön, 81-vuotiaaseen Irmaan, kirjallisuuden emerita professoriin, en tiedä. Minusta nuo eri suuntiin uiskentelevat kalat, jotka kuvasin viime viikolla Fuengirolan rannassa kuvaavat yhtä hyvin romaanin sisältöä.
Sinä et koskettanut minua, vaikka olit minussa.

Siinä ihmiset, saman suvun naiset ja miehet, lapset ja lapsenlapset kulkevat toistensa ohi, elävät yhdessä olematta yhdessä, ovat mykkiä ja jos puhuvat, niin toistensa ohitse.

'Maalaisyliopiston' professori Irma ja käytännöllinen automies Heikki eivät pitkän avioliittonsa aikana löydä yhteistä säveltä. Kirja ei etene juonellisena kertomuksena, vaan Irman, tyttären ja tyttärentyttären kautta kuvataan perheen historiaa ja ihmisten suhteita. Teemoja ovat kohtaamattomuuden lisäksi erisäätyisyys eli erilainen koulutustaso, yliopistomaailma, seksuaalisuus ja vanheneminen. Häntä ei vietäisi Fun Cityyn, palvelutaloon, ja sanottaisi että täällä on erinomaiset oltavat, oma televisio, jääkaappi ja kahvinkeitin. Jo keskiajalla kidutuksen ensimmäinen aste oli kidutusvälineiden esittely.

Kirjailijan alter ego, Irma tarkastelee terävällä katseella mediaa, toimittajia, somea - ja kirjabloggareita, tupperwarekutsulaisia, jotka aluksi häkeltyivät, sitten humaltuivat vallastaan. Tarantellat. Onton avioliiton perinne jatkuu seuraavassa polvessa eikä lapsenlapsi Carita kestä seurata äitinsä Hannelen pettämispeliä. Seppälän naiset ovat vahvoja, kun taas miehet ovat vätysmäisiä ja säälittäviä nyhveröitä.  Proffan poika Aapo toteuttaa kirjallisia ambitioitaan netin kautta, mutta ei pääse kustantamoihin saakka. Hänestäkään ei tule jäämään mitään jälkeen, kuten ei Irmankaan biografioista. Niin paljon kuin hän onnistuukin näkemään huolellisesti jäsenneltyjä kaaria muiden elämässä, omasta ei sitä kuvaa synny. Aapon kautta Irmalle tulee näkyväksi ihmisen osa tässä markkinatalouden vaiheessa; tämä on jatkuvasti rahaton mutta pakotettu jatkuvaan ostamiseen.

Vaikka Juha Seppälän keskushahmot tässä ovat naisia, kovin naisellisia he eivät ole. Armoton katse valaisee ympäröivää maailmaa; päämäärätöntä hoipertelua on elämämme, enemmän sattuman sanelemaa kuin omissa käsissämme. Kuka kulloinkin on äänessä, ei heti selviä. Suhteet ja kahden tyttären kahdesta äidistä tekemät havainnot liimautuvat yhteen irrallisista palasista.

Kaikkia tapahtumien käänteitä ei avata: Irma ja Carita lentävät yhdessä Malesiaan, ja mitä siellä on tapahtunut - se mysteeri peittyy osittain aurinkousvaan, mutta naisten tässä on taas hoidettava mies viimeiselle matkalleen.

. 

 Tai sitten pitäisi lukea kirja uudelleen. Tiiviillä lauseella voi olla pettävän helppo luettavuus, se voi silti sisältää enemmän kuin hätäinen lukija ensilukemalla nappaa. Mutta kyllä Seppälää aina mielikseen lukee, vaikka tulisi siinä sivussa haukutuksikin - tämmöisenä vaatimattomana tupperwarekutsulaisena!

Juha Seppälä: Matka aurinkoon
WSOY 2014, 259 s

Rosa Liksom: BamaLama

WSOY 1993, 167 s


BamaLama BamaLama BamaLoo

Tutustumiseni Rosa Liksomiin alkoi vasta Finlandia-palkitusta Hytti Nro 6:sta. Siihen mennessä olin hänen kirjojaan joskus selaillut enkä kiinnostunut, meänkielikin taisi vieraannuttaa siinä vaiheessa. Kuuntelin häntä Turun kirjamessuilla viime syksynä. Hänen rinnallaan muut tuppaavat vaikuttamaan pölyttyneiltä ja jähmeiltä, sellaista elämäniloa ja tekemisen meininkiä hänessä on. Café Adjutantissa Tamminiemessä oli pari vuotta sitten näyttely Liksomin hauskoista maalauksista, aiheena tietenkin Kekkonen. Liksom on monitaituri.

Sivun tai kahden mittaiset tiivistetyt stoorit kulkevat vauhdilla halki maisemien Helsingin Pasilasta Lapin perukoille, Tukholmaan, Pietariin ja Floridaan autokaupoille. Surrealistisia mielenmaisemia, realistisia maisemia pohjoisesta ja camp-huumoria.Tarinat eivät pysy missään aisoissa, ne loiskuvat, paukkuvat ja räjähtelevät yli kaikkien rajojen.

Perheenisä miettii elämäänsä suihkulähteen reunalla Nevan rannalla, mutta se on vain hetken rauha. Seuraava isä laittaa jo rauhansa häiritsijän, vaimonsa sekoittaneen vauvan pesusoikossa Mooseksen lailla virran mukana kulkemaan. Karun groteskit tarinat kertovat nisteistä ja juopoista, pankkirosvoista, pyromaanista, monet väkivaltaisista perhesuhteista. Monologeina tai kerrottuna. Stadin slangilla tai meänkielellä. Kannibaaliksi heittäytynyt Lapin mies ei pidä omaa syömistään sen kummallisempana kuin porojen teurastus. Kannanotto lihansyöntiin sekin! Erikoisosasto Helsingin Pasilassa koostuu joukosta homoja, jotka suihkuhuoneessa panevat toisiaan, arvioivat toistensa kampauksia, riehuvat ja melskaavat. Porukan ainoa hetero on osaston vanha ja väsynyt pomo, joka ei saa suunvuoroa eikä arvostusta. Poliisit ovat muutenkin hyvin edustettuina kertomuksissa. Eräskin makealle perso poliisi ei malta toimittaa vangitun nistin vaimon leipomia pullia eteenpäin, vaan nauttii ne yksi toisensa jälkeen ja viettää sitten elämänsä hauskimman iltapäivän ja on tyytyväinen löydettyään täten, sattumalta, huumeiden huumaavuuden.

Mikään ei ole Liksomille pyhää, ei ainakaan normiperhe, bisnesmies, poliisi eivätkä jeesustelijat. Kertomuksista tulee toisinaan mieleen espanjalaisen elokuvaohjaajan Pedro Almodovarin elokuvat. Tai Quentin Tarantino ja Coenin veljekset. Rujoja ja raakoja, elämäänsä tyytyväisiä nilkkejä riittää. Lopulta tarinoiden nihilistinen räkänokkariemu ja moraalittomien, tyhmien tappajien kavalkadi alkaa toistaa itseään. Poliisien pilkka homoina haisee eltaantuneelta. Satiirista alkaa kulua terä jos sitä olikaan.

Rosa Liksom osaa hyvin kertomuksen rytmiikan, nopeat draaman käänteet ja tunnelman tiivistyksen. Välillä ränttätänttä taukoaa ja pohjoisen luonnon viulut soittavat sinfoniaa. Kaiken riehunnan ja viinalla läträämisen ohella on myös auvoisia ja humoristisia pätkiä, kuten kertomus palleropariskunnasta:

Mie ja minun ukko olhaan semmosia palleroita. Oikein pyöreitä ja pehmeitä. Met puhuma semmosta pallerokieltä ja syömä palleroita ruokaa. - - - Mutta eletty elämä on pyörittänyt meistä tämmösiä pyöryliäisiä. Son niin hyä ko maathaan sängyssä ja mahat vain koskettaa toisiaan, nämä meän ymmyriäiset mahat.

Taitaa siihenkin pallomaiseen lihaan iskeytyä piikki. Voi uskoa, että kirja onnistui ilmestyessään provosoimaan ja keräämään kiukustuneita kommentteja. Kokeiliko Rosa Liksom mitä kaikkea voi kirjoittaa ja mitä siitä seuraa ihan vaan piruuttaan?  Kyllä hän on kypsynyt vanhetessaan kuin hyvä viini.

Hasta la vista, lähden Epsanjaan köhimään. Toivottavasti sitkeä flunssani tokenee etelän ilmastossa.

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

Life & Times of Michael K, 1983
Suomentanut Seppo Loponen
Kolmas painos, Otava 2003, 188 s

Aikaa riittää kaikkeen

Että romaanin päähenkilö Michael on musta, siitä ei kirjassa ole mainintaa. Kansikuva kertoo sen, sekä alkuperäisteoksen että suomennoksen. Ei niin että sitä tarvittaisiin asian selventämiseksi; kertomus on eräs monista Coetzeen apartheidin ja rotusorron vastaisista teoksista. Jo ensimmäisillä riveillä kerrotaan Michael K:n saamat pelikortit tähän elämään: hän syntyy halkiohuulisena vauvana, joka ei osaa imeä ja jota on vaikea syöttää. Hänen koulunsa keskeytyy 'hidasälyisyyden' vuoksi, jonka jälkeen äiti ottaa hänet mukaansa töihin. Äiti siivoaa työkseen, ja työnantajaperhe on antanut hänelle käyttöön vanhan varastohuoneen vailla ilmanvaihtoa tai sähköä. Se on hyväntahtoista. Poika Michael on toiminut kaupungin puutarhurina, mutta lopetti jouduttuaan työmatkalla pahoinpidellyksi.

Kapkaupunki, Signal hilliltä

Äidin työ keskeytyy sairauteen, johon sairaalassa ei kuitenkaan löydy parannusta. Michael hakee äitinsä pois. Äiti itkee helpotuksesta, sairaalakokemukset olivat huonoja. Apartheidin Etelä-Afrikassa rikokseksi riittää mustana syntyminen.  Yhdessä äitinsä kanssa suljetussa ja tukahduttavassa huoneessa, Michael ymmärtää syntymisensä ja elämänsä tarkoituksen, se on äidin hoitaminen. Kapkaupungissa puhkeaa levottomuuksia, vandaalit ryöstelevät taloja, sisällissota riehuu. Michael päättää toteuttaa äitinsä toiveen palata synnyinseudulle, Prince Albertiin, josta molemmilla on elämänsä parhaat muistot. Matkaan tarvitaan paikkavaraus junaan sekä matkustuslupa. Byrokraattinen mielivalta kukoistaa, matkustuslupaa ei ilmesty, ja talosta paenneiden valkoisten postilaatikkokin on lukossa. Hidasälyiseksi Michael tekee nopean päätöksen. He lähtevät salaa. Sairas äiti pakataan vällyjen alle Michaelin jäterakennusmateriaalista rakentamaan kärryyn ja alkaa vaellus jalan kohti haaveiden seutua.

Etelä-Afrikan savannilla, impalat aamunkoitteessa

Matka on täynnä vastoinkäymisiä, jotka Michael ottaa luonnollisina. Sekä ihmisten huono kohtelu että rankkasade, joka kastelee äidin ja pojan, on samaa. Siksi ainoa päämäärä voi olla salainen paikka, josta kukaan ei tiedä, jossa häntä ei nähdä niin että hän saa rauhassa elää elämäänsä. Sellainen löytyy, hylätty afrikaaneritila. Sieltä löytyy kaikki mitä hän tarvitsee, kurpitsan ja melonin siemeniä, vanha pumppu, villiintyneitä vuohia, maata äidin tuhkalle. Ei Michael tarvitse kuin tämän verran vapautta, että hän alkaa elää ja kasvaa, kuin istuttamansa hedelmät. Sekin on liikaa, sitä ei hänelle suoda. Entisen omistajan armeijasta karannut pojanpoika, sotilaat, kapinalliset vuorilta, kukin vuorollaan tunkeutuu tilalle ja tekee Michaelin elämästä siellä mahdottoman.  Hän on vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään sopimaton osa, hänen motiivejaan tivataan, häntä ei uskota. Työ- ja sopeuttamisleiri ja sen hierarkinen mielivalta odottaa. Michael ei ole kapinallinen, hän tekee kaiken mitä häneltä odotetaan. Ainoa mitä hän ei pysty tekemään on syöminen vankeudessa.

Tunnelma kirjassa on ensin masentavan murheellinen, mutta nousee eldoradon löydyttyä. Michaelin jokapäiväinen puuhastelu viljelyksillään, piilopaikan rakentelu, kastelujärjestelmän toiminta 'omalla' tilalla on kuvattu yksityiskohtaisesti ja tarkasti kuin Henry Thoreaun klassikossa Elämää metsässä. Kurpitsat ja melonit kypsyvät, toisinaan taas on syötävä juuria ja toukkia muurahaispesästä. Michael K:lla aikaa riittäisi kaikkeen, jos hän vain saisi olla. Mutta ei. Jotenkin hänen kaikkeen sopeutuvainen asenteensa silti lievittää murheellista tunnelmaa, vaikka vastoinkäymisissä ei ole mitään kohtuutta.

Michaelin näkökulma vaihtuu loppupuolella vankileirin lääkäriin, joka yrittää saada selvää luurangoksi laihtuneesta potilaastaan ja purkaa tämän mietteitä, kuin lukijalle niitä selvittääkseen. En ole varma, oliko se tarpeen.

Viimeisellä pakomatkallaan Michael kuvittelee itselleen seuralaiseksi toisen ulkonaliikkumiskieltoa uhmaavan ukkelin, joka jos valittaisi

'Mistäs vesi otetaan?' niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.

Coetzee kirjoittaa taas niin upeasti. Vaikka kuvaakin päähänpotkitun, köyhän ja nälkiintyneen miehen taistelua oikeudesta omaan elämään, kirjassa samoin kuin Michaelissa on jotain hyvin määrätietoista ja vahvaa. Michael K:n elämä voitti Booker-palkinnon vuonna 1983.

False Bay

Simon's Town

Kuvat Etelä-Afrikan matkaltamme vuonna 2002.

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu

Berlin Noir III
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Atena 2014, 343 s

Kaksoisagenttien vilinää kylmän sodan aamunkoitossa

Nimeni on Müller, Heinrich Müller. Ei vaan siis tohtori Moltke. Toinen maailmansota on loppunut, Berliini vuonna 1947 on raunioina ja jaettu voittajien hallitsemiin vyöhykkeisiin. Kuumasta sodasta on siirrytty kylmään: tiedustelupalvelut sekä lännen että idän puolella värväävät entisiä natseja agenteiksi, milloin eivät vangitse näitä sotarikoksista tuomittavaksi. Juutalaiset etsivät samoja sotarikollisia oikeuden eteen vietäväksi. Natsit vaihdattavat hampaansakin, henkilötietojensa lisäksi, jotta välttyisivät pahimmalta ja löytäisivät uuden uran tai tien ulos maasta.

Berliiniä suorempi tie ulos amerikkalaisten, ranskalaisten ja venäläisten valvonnan alta löytyy Wienistä.  Sen lisäksi 'totuus on, että ne miehet, ne natsit, viihtyvät tässä maassa. Heidän olonsa tekee kotoisaksi viisi vuosisataa jatkunut juutalaisviha.'  Sinne vie myös yksityisetsivä Bernie Guntherin tehtävä, johon venäläinen tiedustelu-upseeri hänet palkkaa. Entisellä poliisilla on oma menneisyytensä SS-joukoissa, mutta hän on tarinan sankari, joten hän on haistanut mädän ajoissa ja pyristellyt irti natsikaaderistosta. Ei niin puhtaita jauhoja pussissa ole Emil Beckerillä, entisellä työtoverilla, joka on Wienissä joutunut syytteeseen murhasta. Todennäköisen sotarikollisuuden lisäksi Becker häärää kaikkialla kukoistavan mustan pörssin afääreissä, mutta hänen syyllisyytensä uuteen murhaan on epäselvää ja siihen selvitystyöhön Gunther värvätään. Bernie Gunther ottaa tehtävän vastaan mielellään, työstä maksetaan ja Berliini on muutenkin ahdistava: vaimo on alkanut hoitaa työtään amerikkalaisten suosimassa ravintolassa turhan aktiivisesti, ylitöitä on. Avioliitto alkaa muistuttaa kaupungin näkymiä.

Kaikkien agenttien isä, James Bond, tulee mieleen näistä kylmän sodan alkuvaiheista vaikka sijoittuukin myöhäisempään aikaan: viholliset ovat samoja, aina yhtä inhottavat iivanat. Mutta amerikkalaiset eivät kyllä ymmärrä sakujakaan. Sakut eivät arvosta amerikkalaisia, eikä kukaan ranskalaisia, noita hienostelijoita. Siinä missä James Bond häärii kiiltävissä luksusravintoloissa teknisine vempaimineen, Bernie Gunther ja kollegat liikkuvat maisemassa, joka vielä savuaa sodan jälkeen: Berliinissä asutaan taloissa, joista yläkerrokset on pommitettu pois, ihmiset näkevät nälkää, mustan pörssin kauppa paikkaa puutteita, naiset kauppaavat itseään tai sitten eivät, mutta sitä epäillään silti. Ja kun murhataan, niin sitten oven alta ujutetaan tarjottimella sinihappokiteitä.

Olen huono dekkarien lukija, ja viimeiset lukemani agenttitarinat ovat todellakin Ian Flemingin James Bondit kuusikymmentäluvulla. Muistan ne sarjakuvamaisina, kuten niistä tehdyt elokuvat. Philip Kerrin romaani on autenttisempi; savuava, hajalle pommitettu Berliini ja sodan jälkeinen Wien heräävät eloon toisella tavalla. Samoin mukana on mielenkiintoisia havaintoja ajan ihmisistä.

'Wieniläiset ovat kuin arkkitehtuuri', hän sanoi tarkastellessaan ulkoasuaan ikkunan kuvajaisesta. 'Pelkkää julkisivua. Kaikki kiinnostava näyttää olevan heissä pinnassa. Sisältä he ovat aivan toisenlaisia. Sellaisten ihmisten kanssa voisin tosiaan tehdä yhteistyötä. He ovat synnynnäisiä vakoilijoita.

Osansa saavat kaikki osapuolet, tosin venäläisten kokovartaloparjaus on jo aika sarjakuvamaista; venäläinen ja kommunisti on riittävä yhdistelmä äärimmäisen pahuuden tiivistymäksi. Monenlaisia käänteitä ja yllättäviä puolenvaihtoja tapahtuu vakoilijateemaisessa romaanissa. Yksinkertaisemmalla lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä, ja solmut selviävät myöhään. Tämä on ehkä syy, miksi en pidä dekkareista; en pidä kasautuvien kysymysmerkkien sotkusta pikkupäässäni. Philip Kerrin dekkari/agenttitarina on kuitenkin hyvin kirjoitettu, ja sen lukeminen pahan flunssan kourissa sohvalla oli kyllä oikein viihdyttävää, ajoittaisesta väkivallasta huolimattakin. Dialogi on uskottavaa ja Bernie Gunterin huumori hyvin brittiläistä. Kollega tulee sairaalaan tapaamaan murjottua sankaria, jonka käsi on paketissa ojennettuna: hemmetti te sakut saatte jopa murtuneen käden näyttämään isänmaalliselta. Aika hauskaa että skotlantilainen kirjoittaa päähenkilöksi saksalaisen yksityisetsivän.

Kiitän Kirsiä että löysin kirjan.

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Savukeidas 2011, 201 s
Suomentanut, valikoinut ja jälkisanat laatinut Mika Rassi

Myydään pontikkaa. Vaadin pidätystä.

Mika Rassin valikoima Mihail Bulgakovin lyhytproosaa on erinomaisesti suomennettu.Tiesin Bulgakovin taiturimaiseksi kertojaksi ja kielenkäyttäjäksi, mutta myös Mika Rassin suomen kieli lentää yhtä korkealla ja tavoittaa sen ainutlaatuisen tunnelman, joka on näissä kertomuksissa. Tunnelma on sama absurdin surrealismin, komiikan ja mustan huumorin keitos, joka on Bulgakovin klassikossa Mestari ja Margarita - suomennettu ikävällä nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Luin tuon romaanin vasta muutama vuosi sitten, vaikka olin törmännyt siihen kirjastossa vuosikymmenten ajan. Olin aina jotenkin vältellyt sitä. Syytän tuota suomenkielistä nimeä. Mutta siis Mika Rassin suomentamaa: Alhaalla minua odotti riemu, sillä ei niin nepiä ettei jotain hyvääkin...(NEP = Uusi talouspolitiikka jonka Lenin aloitti 1920-luvulla.)

Mika Rassi kertoo jälkisanoissaan, että kertomusten kokoava linja on omaelämäkerrallisuus. Se kulkee Bulgakovin ensimmäiseen ammattiin kytkeytyvistä lääkäritarinoista ja Venäjän sisällissodan ajan Ukrainan kuvauksista 1920-luvun alun Moskovan arkeen ja juhlaan. Jälkisanoissa tuli niin paljon valaistusta ja taustaa näihin villisti tulittaviin kertomuksiin, että olisin toivonut löytäneeni ne - ja lukeneeni ne - alkusanoina.

Nimikertomus Morfiini kertoo nuoren lääkärin ensimmäisestä työpaikasta syrjäseudulla ankarana talvena 1916/17. Lääkäri saa siirron Pietarin lähelle, sivistyksen pariin - pölyisessä vitriinissä erottui himmeästi punaisia kermaleivoksia rautalevyillä - - - kojussa kaupattiin eilisiä moskovalaisia lehtiä, joihin kätkeytyi järisyttäviä uutisia, Moskovan junat ujelsivat lähellä kutsuvasti - mutta kuulee entisen opiskelututtunsa, lääkäri Poljakovin perineen hänen virkansa. Varsinainen tarina kuoriutuu Poljakovin päiväkirjan sivuilta, kun vihko traagisten tapahtumien kautta tulee kertojan käsiin. Onneton rakkaus, ankara talvi yksinäisellä syrjäseudulla ajaa lääkärin morfiinin käyttäjäksi. Hän varastaa lopulta parantolan varastosta morfiinia, koska avain törrötti kaapin lukossa. Sen jälkeen hän pohtii, olisiko murtanut kaapin muuten. Olisi. Morfinistin päiväkirja on kuin hitaasti sirpaloituva peili, jonka palaset putoavat yksi toisensa perään. Tieto mistä kaiken mustaava vaikutus lähtee, ei riitä sitä pysäyttämään.

Tähti-ihottuma kertoo enemmän varsinaisesta lääkärintyöstä, ja tarkemmin ajan suuresta vitsauksesta: syfiliksestä. Ja samalla lääkärin taistelusta tietämättömyyttä vastaan, koska: Ah, minä varmistuin siitä, että täällä syfilis oli juuri siksi niin kammottava, koska se ei ollut kammottava.

Näiden suhteellisen realistisesti kerrottujen novellien jälkeen kierrokset kasvavat Ukrainan kansalaissotaa 1910-luvulla kuvaavissa novelleissa Olen tappanut, Rynnäkkö ja Punainen kruunu.
Sodan kaaos ja mielipuolisuus paiskataan tekstissä päin naamaa niin kuin oikeastikin tapahtuu. Myrskyssä uppoavien ihmisten taustalla bolsevikit ja valkoiset sotivat, juutalaisia vainotaan ja mieli pimenee, koska se on terve reaktio mielipuoliseen maailmaan.

Tajunnanvirtamaisten, unenomaisten, painajaismaisten sotakuvausten jälkeen seuraa mustan huumorin ryydittämiä kuvauksia Moskovan arjesta 1920-luvulla novelleissa Pontikkajärvi, Päivä elämästämme, Kohtauksia Moskovasta, Neljäkymmentä neljääkymmentä, Elämän malja ja Syfilisjuhla. Nämä ovat aiheistaan huolimatta - viina, viina ja viina, byrokraattinen hallinto, kähmintä, oman edun tavoittelu sekä syfilis - niin groteskin hauskoja satiireja, että niitä luin hämmästyksestä mykistyneenä ja silmät muljahdellen, kun ei noissa näyissä ollut pysyä mukana.

- Myydään pontikkaa. Vaadin pidätystä.
- Ettet nyt sotke? häneltä kysyttiin nyrpeästi siellä missä pitääkin - Tietojemme mukaan meidän korttelissamme ei ole pontikkaa.
- Eikö? Vasili Ivanovitsh naurahti katkerasti. - Vallanpa on oikein merkillistä puhetta.
- Kas kun ei ole. Ja kuinka sinä vaikutat noin raittiilta, jos teillä on pontikkaa? Mene nukkumaan itsesi selväksi. Huomenna teet ilmoituksen siitä kenellä on pontikkaa. 

Jens Andersen: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren.

Tanskalaisen Jens Andersenin elämäkerta Astrid Lindgrenistä on tämän pitkän elämän kautta koko viime vuosisadan kulttuurihistoriaa. Astrid Lindgren kuoli vuonna 2002 94-vuotiaana.

Etsimättä tästä kirjailijaelämästä tulee mieleen Tove Jansson, jonka syntymän satavuotispäivää vietettiin viime vuonna. Astrid Lindgrenillä ei ollut Tove Janssonin dilemmaa kuvataiteilijuuden ja kirjailijuuden välillä. Molemmilla oli maailmanlaajuinen kirjeenvaihto hoidettavana kuuluisuuden myötä, mutta Astrid näyttää olleen parempi organisoimaan työnsä; hänellä oli sihteeri kun Tove uupui omansa kanssa yksin. Astrid Lindgren oli myös poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen, varsinkin vanhoilla päivillään kun kirjallinen tuotanto alkoi olla valmis. Molemmat kuuluivat selkeästi aikansa edelläkävijöihin, rohkeina ja ennakkoluulottomina naisina he raivasivat tietä naisten ja lasten oikeuksille. Astrid Lindgrenin ensimmäinen koetinkivi oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, Tove Janssonilla identiteetti seksuaalisessa vähemmistössä – molemmat asiat sata vuotta sitten ja vielä pitkään, tuomittuja ja häpeällisenä pidettyjä.

Astrid Ericsson syntyi Etelä-Ruotsin Vimmerbyssä vuonna 1907  perheeseen, jonka isä oli kirkkoherra ja äiti hoiti tilaa, puutarhaa, kotia. Lapsia oli neljä.  Perhe oli yhteisössään kunnioitettu. Kotona äiti piti kuria ja järjestystä, isä oli erittäin lapsirakas ja Astridille äitiä läheisempi. Äiti oli Astridin mielestä kuitenkin isää älykkäämpi ja harrasti runoutta ja kirjallisuutta, kun sille aikaa oli. Lapsuus luonnonläheisellä maaseudulla jäi ikuisesti Astridin sydämen maisemaksi ja sieltä kuvat siirtyivät maailmalle levinneisiin lastenkirjoihin. 

Astrid oli lahjakas oppilas jo koulussa. Hän sai ensimmäisen työpaikkansa toimittajaharjoittelijana paikallislehdessä Wimmerby Tidning, jonka päätoimittaja ja omistaja Reinhold Blomberg oli huomannut hänen kirjoittajan lahjansa. Hän ei sitten saanut silmiään irti nuoresta tytöstä, vaikka olikin 30 vuotta vanhempi, vaan rakastui tähän. Tunne ei ollut molemminpuolinen, mutta Astrid oli 19-vuotias ja imarreltu kun huomasi valtansa tähän paikkakunnan tärkeään mieheen. Siihen aikaan naimattoman naisen raskaus pienellä paikkakunnalla oli herkullinen juoruilun aihe, siitäkin huolimatta, että päätoimittaja oli eroamassa ja halusi perustaa perheen Astridin kanssa. Astridin vanhemmat, varsinkin äiti, oli pettynyt mutta he tukivat tytärtään. Hän jätti työnsä, muutti Tukholmaan, ja synnytti Larsin Kööpenhaminassa, jossa laki salli synnyttämisen ilman että isän henkilöllisyyttä kysyttiin. Reinhold Blomberg piiritti edelleen Astridia, oli mustasukkainen tämän itsenäiselle elämälle ja yritti saada tästä uutta vaimoa ja äitiä monipäiselle lapsikatraalleen – sekä taisteli samalla entisen vaimonsa elatusapuvaateita vastaan oikeudessa. Astrid teki haaveista lopun, muutti Tukholmaan ja jätti lapsensa kasvattiäidille Kööpenhaminaan.

Vaikka Lasse-pojan kasvattikoti oli hyvä ja rakastava, Astrid Lindgren oli ratkaisusta masentunut kävellessään yksin sunnuntai-aamuisin Tukholman tyhjiä katuja. Hän poti loppuelämänsä huonoa omatuntoa ja itsesyytöksiä Lassen varhaislapsuudesta, kun näki läheltä lapsen hylkäämisen pelon ja epäili sen vaikuttaneen Lassen vaikeuksiin myöhemmin elämässä. Hän oli kuitenkin lapsestaan ylpeä ja kävi myös kotiseudullaan näyttämässä sen. Juorukellot vaikenivat pikku hiljaa, kun huomasivat että juorujen kohdetta ne eivät saaneet häpeämään. Sillä paras tapa saada ihmiset lopettamaan puheensa on se, että avoimesti näyttää että he ovat epäilyissään oikeassa. Ei ole häpeä saada lapsi, se on ilo ja kunnia.

Astrid kävi Tukholmassa sihteerikoulun, tapasi Sture Lindgrenin, meni naimisiin ja sai tyttären, Karinin ja otti luokseen poikansa, jolle hän oli tässä vaiheessa nimeltään Lasse-mamma. Tänä aikana hän jo kirjoitti novelleja lehtiin. Sodan aikana hän teki 'törkyhommaa' (snuskjobb) eli tarkasti valtion turvallisuuspalvelussa (Allmänna Säkerhetstjänsten) kirjeitä.
Vuonna 1945 ilmestyi sitten läpimurtoteos Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump) ja hän nosti sitä kautta jo kitumassa olleen kustantamon Rabén & Sjögren jaloilleen ja jätti kilpailevan jättiläisen, Bonnierin nuolemaan näppejään. Samalla hän siirtyi myös osa-aikaiseksi kustannustoimittajaksi samaiseen kustantamoon.

Peppi Pitkätossu vastasi sodan näännyttämän maailman nälkään. Jouluna 1945 enemmän kuin koskaan aiemmin ruotsalaiset lapsiperheet halusivat unohtaa sodan ja sen sijaan nauttia elämästä, saada nauraa. Peppi Pitkätossu kohtasi ilmestyessään suuren suosion lisäksi kritiikkiä. Oli vaikutusvaltaisia puheenvuoroja sen anarkian turmiollisuudesta ja kasvatuksellisesta vaikutuksesta. Mutta ne hukkuivat yhtä painaviin vasta-argumentteihin, joissa puollettiin kirjan nimenomaan vahvistavan lapsia ja toimivan varaventtiilinä lapsille, joista on tullut estyneitä yleisen tuomitsevan ja rankaisevan kasvatustavan johdosta. Astrid ei itse osallistunut aktiivisesti jälkipyykkiin vaan antoi asiantuntijoiden miekkailla keskenään. Kirjat ja niiden menestys puhuivat puolestaan. Hän oli itse lukenut Bertrand Russellia ja omaksunut näkemyksen, että opettavaiset osiot lasten saduissa ja kertomuksissa eivät olleet vain turhia vaan myös väheksyvät lapsen omaa ajattelukykyä. Se oli yksi kulmakuvista Astrid Lindgrenin kirjailijuudessa.

Astrid Lindgrenin elämän suurin rakkaus olivat lapset ja hänen omat lapsuuden muistonsa. Hän piti aina lasten puolta ja suri nähdessään lasten kasvatusta lähipuistossaan, Vasaparkenissa, kun hänen omat lapsensa olivat pieniä. Hän näki kuinka vanhemmat kohtelivat lapsia töykeästi, alistivat, eivät kuunnelleet näitä ja 'kasvattivat' riitelemällä ja jopa lyömällä. Hän tunsi halua kapinoida lasten puolesta, ja sitä hän teki kirjoillaan.

Astridilla oli aina paljon ihmisiä ympärillään, koska hänellä oli sisaruksia, ystävättäriä (jopa häneen rakastunut saksalainen ystävätär), mies, lapsia, työtovereita ja lopulta tuhansia ihmisiä, jotka kirjoittivat hänelle. Yksinäisyys oli se jota hän kaipasi eniten ja josta hän nautti. Avioliitto Sturen kanssa oli aluksi onnellinen, vaikka hän kertoikin pitävänsä miehestään paljon, mutta ei ollut rakastunut tähän. Vaikuttaa kuin hänellä aviomieheensäkin olisi ollut äidillinen suhde. Miehellä oli avioliiton aikana suhde toisen naisen kanssa, joka aiheutti Astridille tuskaa ja huolta, mutta kirjoittaminen antoi hänelle niin paljon sisältöä, että hän ei ollut varsinaisesti onneton silloinkaan. Aviomies palasi takaisin, mutta kärsi loppuelämänsä alkoholismista – ja luultavasti perhe vielä enemmän. Miehen kuolema vähän yli viisikymppisenä maksakirroosiin oli Astridille helpotus. Jos haluaa olla onnellinen, sen pitää tulla itsestä ei toisesta ihmisestä. Lapsena, vanhempana ja vanhuksina meidän kaikkien pitää oppia olemaan yksin.

Astrid Lindgren joutui kiivaaseen polemiikkiin kuoleman ja murheen käsittelystä lastenkirjoissa kirjoitettuaan kirjan Veljeni Leijonamieli. Tämäkin oli hänelle johdonmukaista: Lapsia ei tarvinnut suojata kuoleman ajatukselta, he eivät pelkää sitä, he pelkäävät hylkäämistä, yksin jäämistä. Et voi estää surun lintuja lentämästä pääsi yli mutta voit estää niitä tekemästä pesää hiuksiisi.

Seitsemänkymmenluvun loppupuolella Astrid Lindgren aktivoitui yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tässä vaiheessa hän oli vaurastunut kirjoillaan ja sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa, Olof Palmen pääministeriaikana raskaasti verotettu. Hänen satunsa Pomperipossa i Monismanien julkaistiin Expressenissä. Siinä hän kertoo lastenkirjailijasta, jonka veroprosentti on 102. Valtiovarainministeri Gunnar Sträng oli pitkäaikaisena ministerinä turhan ylimielinen ja väitti kirjailijan laskeneen väärin. Astrid ehdotti että he vaihtaisivat hommia, koska ministeri osaa satuilla mutta ei laskea. Luku oli oikea. Sosiaalidemokraatit hävisivät ensimmäiset vaalinsa vuosikymmeniin. Astrid Lindgren katsoi itse olleensa sosiaalidemokraatti, mutta nyt vain demokraatti koska sosiaalidemokraateista oli tullut sosiaalibyrokraatteja. Myöhemmin Astrid Lindgren otti kantaa eläinten oikean hoidon ja ympäristönsuojelun puolesta ja vastusti ydinvoimaa.

Kirjassa on myös maininta tästä Kahlil Gibranin runosta, joka oli Astrid Lindgrenille tärkeä ja johon hän täysin yhtyi. Tätä kuultiin meillä paljon 1970-luvulla Kristiina Halkolan laulamana.

Kahlil Gibran, Profeetta, 1923:

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.


Jens Andersen: Denna dagen, ett liv
En biografi över Astrid Lindgren
Översättning Urban Andersson

Norstedts 2014, 432 s

Philip Teir: Vinterkriget. En äktenskapsroman

Kun romaanin kannessa lukee Talvisota. Avioliittoromaani, huomasin olettavani kirjailijan noin 50-60-vuotiaaksi. Philip Teir on syntynyt vuonna 1980 ja toimii kansiliepeen mukaan nykyään Hufvudstadsbladetin kulttuuripäällikkönä. (Seuraavaksi muistin, että vuosikymmeniä sitten vaikutti Grels Teir -niminen poliitikko, RKP. Suomenruotsalaisia molemmat. Ehkäpä sukua, kun nimi ei kuulosta kovin yleiseltä.) Luulisi, että noin nuori mies ei kirjoittaisi uskottavaa avioliittoromaania, mutta se osoittautui silkaksi ennakkoluuloksi. Tai mikä se avioliittoromaani nyt sitten on, minusta tämä on ennemminkin nykyaikainen perhepotretti. Sen nimenä voisi olla myös 'Suhteita' mutta Maria Jotuni käytti jo sen. Yhtä ajattomiahan nämä ovat, tai ajankohtaisia, nämä suhteet. On Talvisota-nimikin jo käytetty, mutta tässä se on näppärässä uusiokäytössä. Tämä on kirjailijan esikoisromaani.

Max ja Katriina Paul ovat Helsingin Töölössä asuva pariskunta, jonka kaksi aikuista tytärtä ovat jo omilla teillään. Max on sosiologian professori Helsingin yliopistossa, nuoruudessaan 60-luvulla 'seksi'professorinakin julkisuudessa tunnetuksi tullut, seksielämän tutkimustensa kautta. Nehän olivatkin yksi 60-luvun vapauden ilmentymiä. Katriina on HUS:in organisaatiossa hallintopuolella esimiesasemassa toimiva määrätietoinen ja määräileva nainen. Pariskunnan avioliitto on kestänyt vuosikymmeniä, molemmilla on omat uransa, eikä toisen ominaisuuksissa ole enää mitään kovin kiehtovaa, tai ainakaan yllättävää. Ainakaan vaimon näkökulmasta, mies näyttää sittenkin armeliaammalta vaimon suuntaan. Pariskunnan vanhempi tytär Helen on opettaja ja perheenäiti ja nuorempi Eva aloittelee taideopintoja Lontoossa.

Tämä asetelma näyttää ensin aika kliseiseltä ja tuo mieleen joitakin TV-sarjoja, esimerkiksi ruotsalaisen Molanderin perheen. Perhedraama kasvaa kuitenkin TV-kulisseista eläväksi henkilöidensä kautta ja siitä tulee uskottava kuva vanhemman ja nuoremman sukupolven pohdiskeluista, suhteista ja valinnoista; vauraan helsinkiläisen perheen nykyajasta.

Kuusikymmenvuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Max on jo kauan kirjoittanut tutkielmaa sata vuotta sitten vaikuttaneesta sosiologista Edvard Westermarckista, eräästä avioliittotutkimuksen pioneereista. Kustantaja alkaa patistaa häntä saamaan sen julkaisukuntoon. Avuksi tulee Maxin entinen oppilas, nuori, nätti ja määrätietoinen Laura, joka tekee hänestä merkkipäivähaastattelun lehteen. Kun sitten vaimo häipyy Filippiineille valmistelemaan paikallisten sairaanhoitajien värväämistä Suomen sairaanhoitajatilannetta avittamaan, suhteet alkavat lämmetä ennalta arvattavaan suuntaan. Nuorempi sukupolvi on entistä kansainvälisempi ja Eva-tytär on jo Lontoossa läheisissä suhteissa taideopettajansa kanssa, joka nauttii naisten miehen maineesta ja täyttää ympäristönsä odotuksia.

Kukin perheen jäsenistä tulee valaistuksi toistensa kautta vuorollaan. Vastakkain ovat käytännöllinen vaimo, joka alitajuisesti tuntuu päättäneen avioerosta ja omaisuuden jaosta ennen kuin on ensimmäistä repliikkiään asiasta lausunut, ja tutkijamies, joka vasta yrittää selvitä hämmennyksestään nuoren naisen ihailun sädekehässä, eikä ole mitään mistään päättänyt. Taiteilijatytär on suhteittensa alkutaipaleella, löytämässä omaa tietään taidegurun houkuttelevassa mutta riskaabelissa sylissä. Toinen tytär on nuorena perheenäitinä arkensa pyörityksessä eikä halua toistaa äitinsä koskaan täyttymättömien tavoitteiden mallia. Kuusikymmenvuotias valmistelee merkkipäivähaastattelua varten listaa uransa saavutuksista, mutta toteaa samalla, että ne hetket, jotka jättävät elämäämme suurimman jäljen ovat usein niitä, joista emme koskaan puhu, koska ne olivat epäonnistumisia: avioeroja, lapsia joihin olemme menettäneet yhteyden, piinallisia väärinkäsityksiä.

Monenlaisia teemoja maailmanmenosta on upotettu tähän salonkikomediaan ja toisaalta perhedraamaan: vanheneminen, rakkaus, avioliitto, sukupolvien suhteet, globalisaatio ja kapitalismin kritiikki, taide. Maxin äidin kautta vielä vanhusten hoito ja vielä miesten ystävyyskin: Helen järjestää työtoverin orastavalle romanssille mahdollisuuden mutta siitä kehkeytyykin suunnitelman vastaisesti kahden miehen ystävyyssuhde.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, pohdiskeluihin sisältyy aimo annos filosofisia elämänviisauksia. Osa henkilöhahmoista pulpahtaa esiin äkillisesti eivätkä kovin paljon syvene, jolloin tulee mieleen että tämä olisi voinut olla novellikokoelmakin, mutta perhekuviolla tarinat sitten punoutuvat romaaniksi. Tunnelma on niin suomenruotsalainen kun vielä lopuksi vietetään häitä aurinkoisen alkukesän valossa. Ja kyllähän tästä ihan kelpo TV-sarjakin tulisi; minisarja vaihtelevin päähenkilöin eri osissa. Filmiryhmän kamera kävisi Helsingin Töölössä, Käpylässä ja Kaivopuiston suunnassa, Pohjanmaalla, Tukholman risteilyllä, Lontoossa ja Manilan periferiassa kortteliravintolan inkiväärikanaa kuvaamassa.

Lukenut ja tykännyt myös Suketus.

Philip Teir: Vinterkriget. En äktenskapsroman

Schildts & Söderströms 2013, 327 s

Päällys Sanna Mander