Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Into Kustannus 2014, 159 s

Eles eram muitos cavalos, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Päivä Saõ Paulossa – short cuts

Kävin Saõ Paulossa. Tajunta virtaa suurkaupungin pulssin sykkeessä, Luiz Ruffaton lauseissa, runoproosan vyörytyksessä, joka sykkii, läähättää, hengittää, yskii.

Brasiliassa kirjoja kirjoittavat hyväosaiset, koulutetut ja varakkaat valkoiset omasta todellisuudestaan. Samaa yhteiskuntaluokkaa, joka pystyi ostamaan lippuja jalkapallon MM-kisoihin. Luiz Ruffato on poikkeus, hän tulee köyhistä oloista, lukutaidottomien vanhempien poika, joka jo 6-vuotiaana työskenteli kadulla isänsä apuna. Hänen Brasiliansa ei ole sileiden hiekkarantojen drinkkibaareja. Tausta ja kokemus maistuu, haisee ja tuntuu näissä kaupunkitarinoissa. Ruffato kirjoittaa asioista, jotka hän tietää ja on tuntenut nahoissaan; kaupungin faveloiden elämästä ja sen sattumanvaraisuudesta, sen epäoikeudenmukaisuudesta, rujoudesta, lohduttomuudesta. Se saa helposti alkunsa, ja voi sammua yhtä äkkiä, satunnaisessa poliisin rynnäkössä, huonosti pystytetyillä rakennustelineillä. Kuinka nopeasti lapsesta tulee vanha väkivaltaisessa köyhyydessä kun toivo paremmasta sammuu. Kuvat ja tarinan sirpaleet syöksyvät vastaan vailla tyhjäkäyntiä, vanhus vailla kenkiä tai kokonainen suku ahtaassa kodissa hahmotellaan muutamalla tiukalla vedolla ja se on siinä, muuta ei tarvita. Siitä välähdyksestä ikkunan kautta selviää tai voi arvailla suuria tunteita, kovia kokemuksia mutta seuraavassa kadunkulmassa/seuraavalla sivulla aukeaa uusi tarina, runo, kirje, listaus avoimista työpaikoista, puhelinvastaajan viestejä naiselle/prostituoidulle? 

Seitsemänkymmentäyksi sirpaletta Saõ Paulon elämää, viimeistä edellinen on musta neliö, ja viimeinen on dialogi jossa ohikulkijat osuvat paikalle – pitäisikö auttaa vai käykö sitten itsellekin huonosti? Tekstiä joka tarttuu ihoon niin kuin nokkonen polttaa. Päähenkilöinä köyhimmistä köyhimmät – tapa tai tule tapetuksi - kuten vanhus luvussa Kuolemaa edeltävä elämä - joka on ylimääräinen asunnossa ja jonka kuolemaa kaikki toivovat, mutta myös jokunen vihreän oksan asukas tai keskiluokkainen pariskunta kuten luvussa, jossa vaimo suoltaa monologia kiltin miehen vaietessa

Mitä nainen haluaa: --köyhyys on sinulle vain mukava tekosyy aloitekyvyttömyydelle rohkeuden puutteelle, kätket pelkuruuden ja voimattomuuden älylliseen kapinallisuuteen, ikään kuin ulkomaailma pelkäisi kuollakseen sinun suuttumustasi hah hah haa

Tämä tekijä näkee kaiken, myös maassa makaavan potkitun koiran silmän liikkeet. Välillä luetaan pätkiä horoskoopeista ja rukouksista. Tässä maassa jossa ainoa kirja jota koskaan on luettu voi olla raamattu. Siitäkin voi irrota leipä.

Pyhän Expedituksen rukous. Olen painattanut tätä rukousta tuhat kappaletta ja jakanut koko painoksen ilmaiseksi pyhää Expeditusta kohtaan kokemani kiitollisuuden osoituksena, tehdäkseni tuon suuren pyhimyksen armolahjoja tunnetuksi. Tilaa sinäkin heti oma tuhannen kappaleen eräsi... Rahtivapaasti koko Brasilian alueella.

Yksi tarina kerrotaan puhelinvastaajaan jätettyjen viestien kautta. Lucianalla on rakkaussuhde vanhempaan mieheen, ja siksi häntä paheksutaan monen soittajan toimesta: moraalista paheksuntaa ja varoituksia. Hermostunut köyhä mies joka laskee marketissa rahojen riittämistä on jo rikollinen. Hänen selityksiään ei kukaan kuuntele. Hänet myymäläetsivä nappaa ja pamputtaa, siitä saa vain mainetta. On isä ja poika. Isä jolla on tarjota pojalleen kananugetteja majoneesissa. Hän välittääkin aseita Venäjältä ja Israelista, Itävallasta ja Sveitsistä.

Kirjailija on teräväkielinen mutta hauskakin. Pierrellä on huono viinapää, joten neljä olutta alkaa olla tarpeeksi – hän muuttuu ikävystyttäväksi, alkaa pitää pitkiä puheita, kunnes vetäytyy kuoreensa kuin pallovyötiäinen ja siellä hiljaa mielessään lähettää meidät kaikki teloitettaviksi. Yhden kerrallaan.

Ruffaton myrkyllisiä totuuksia kotimaastaan on viranomaisten toimesta yritetty sensuroida, kun palkittu kirjailija on kutsuttu puhumaan ympäri maailmaa kirjamessuille. Häntä pidetään oman pesän likaajana, kun hän kertoo meille Brasilian toisenlaisesta todellisuudesta joka ei houkuttele turisteja.

Rutosti hevosia lainaa etusivullaan brasilialaista runoilijaa Cecília Meirelesia: Hevosia oli niin paljon ettei niiden nimiä värejä alkuperää kukaan enää muista. - Kirjailija ja suomentaja esiintyivät toukokuussa Maailma kylässä -festivaalissa Helsingin Kaisaniemessä. Sympaattisia ja fiksuja miehiä molemmat. Suomennos on hieno.

Kerstin Ekman: Grand final i skojarbranschen.

 Roman.

Albert Bonniers Förlag 2011, 396 s

" Ritva Sarkola on toiminut kirjojeni haamukirjoittajana", 16 rikosromaania omissa nimissään Gummeruksen kustantamana julkaissut Tuula Sariola myöntää. Haamukirjoittajan käyttäminen tarkoittaa sitä, että yksi antaa kirjalle nimensä ja kasvonsa, toinen henkilö sisällön. 
 

Tämä vuosien takainen kirjamaailmaan liittyvä uutinen tuli ensimmäisenä mieleen Kerstin Ekmanin romaanista. Siinä Lillemor Troj on parrasvaloissa, lehtihaastatteluissa näkyvä ja lopulta Ruotsin akatemian jäseneksi nouseva kirjailijanimi ja -kasvo. Varsinainen sisällön tuottaja, piilossa pysyvä kirjoittaja on Barbro Andersson, Babba. Vuosikymmeniä kestävän yhteistyön alkuna on novellikilpailu, johon Babba osallistuu Lucia-aiheisella murhamysteerillä. Hän ehdottaa Lillemorille yhteistyötä, jossa tämä esiintyy kirjoittajana, osallistuu kilpailujen palkintojenjakoon, palkkio jaettaisiin molempien kesken. Hyvin erilaiset naiset saavat molemmat hyötyä ja elää mieleistään elämää; Lillemor on sovinnainen, kunnianhimoinen, huomiosta ja ihailusta nauttiva kaunotar, Babba on homssuinen ja rento taiteilijaluonne työläistaustaisesta perheestä. Häntä eivät markkinointi, palkinnot ja peilisalit kiinnosta. Itseluottamusta kirjailija ei tarvitse, mutta kylläkin anonyymiutta sanoo Babba. Novelleista yhteistyö kasvaa toisiaan seuraaviin menestysdekkareihin ja vielä kaunokirjallisuuteen. Lillemor Troj on lopulta nimekäs kirjailija ja ovet aukeavat jopa kaikkein pyhimpään, Ruotsin akatemiaan.

Alussa kustantaja on saanut käsikirjoituksen romaanista, joka kertoo koko tämän petoksen alusta loppuun. Lillemor Troj näkee paljastumisensa hetken olevan käsillä ja onnistuu pakenemaan kustantajan luota käsikirjoitus mukanaan. Kirjassa Lillemor lukee läpi kaksoiselämäänsä tästä Babban kirjoittamasta romaanikäsikirjoituksesta. Babban menneisyyden kuvausta seuraa Lillemorin nykyhetkessä tapahtuva muistelu samasta ajanjaksosta.

Petos on jatkunut vuosikymmeniä, vaikka Lillemor on pyristellyt huonon omatuntonsa kanssa. Hän on kuitenkin kaikkien vietävissä, ensin määräilevän äitinsä, sitten uskottoman miehensä ja lopulta ovelan haamukirjoittajan. Hän on heikko maineelle ja makeisille. Kaikki sujuu Babban komennossa, hän pääsee mukaan seuraamaan 'suojattinsa' kimalle-elämää ja ammentaa siitä materiaalia. Mukaan kudotaan Lillemorin perheen, muoviveneillä rikastuneen isän ja tämän alkoholisoituneen vaimon kamppailuja paikasta auringossa Kramforssin tarkkarajaisissa seurapiireissä, terapiaa Lillemorin psyyken ylikuormittuessa kirjallisen petoksen lisäksi ahdistavasta äidistä ja onnettomista avioliitoista sekä Babban omia rentoja ja boheemeja rakkaussuhteita.

Babban kautta kirjailija käsittelee minä-muodossa ruotsalaisen yhteiskunnan muutoksia, varsinkin sosialidemokraattisen puolueen näennäisdemokraattista hallintoa joka on usein pystyynkuollutta byrokratiaa ja oman edun tavoittelua.

Huvittava yksityiskohta, joka toi minulle muistoja mieleen nuoruuden kesistä Tukholmassa oli tämä: Hon hade samarbetat med en kvinnogrupp som hade rötter i KFML utan r och Länsteatern och skrivit manus till ett bygdespel om en sågverksstrejk på 1870-talet. (KFML on Kommunistiska Förbundet Marxist-Leninisterna. Siitä erkani ryhmä KFML r jossa r = revolutionära eli maolaiset, Ruotsin taistolaisia vastaava ryhmä 1970-luvulla. Gnistan -nimistä lehteä möivät Sergels torgetilla partaiset nuoret miehet ja laihat naiset pitkine villatakkeineen, Marxin Pääoma kainalossa.) Lillemor oli kirjoittanut dogmaattisen kirjoitelman ajan hengessä. Mutta sitä, eikä muitakaan Lillemorin omia kirjoituksia, haamukirjoittaja ei suostu käyttämään.

Lillemorin toisen avioliiton kautta pohditaan nuorten kasvatusta. Avioliiton mukana tulee teini-ikäinen puolirikollinen ja huumeidenkäyttäjä elätettäväksi. Ajan psykiatria tukeutui vahvisti brittiläiseen psykiatriin nimeltä Laing ja nuoren oireet olivat vain osoitus perheen sairastumisesta ja nuori oli niiden tuskien viaton kantaja.

Markkinointia ja näkyvyyttä kaihtava oikea kirjoittaja Babba ja kirjailijuuden julkisuudesta elävä Lillemor väittelevät usein kirjoittamisesta. Onko joku totta koska se on julkista? Onko meidän suhteemme valhetta, koska sitä ei ehkä ole niin helppo selittää. Tuleeko siitä valhe, että me tarvitsemme toisiamme, koska emme kerro sitä kenellekään? Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, mukailevat, parodioivat, vihjaavat. Kaikkea muuta paitsi plagioivat, sitä ei saa tehdä. Ainakaan sitä ei saa sanoa. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. (Oma käännös)

Kerstin Ekman on kirjoittanut ison kasan kirjoja, joita on myös palkittu ja hän on Ruotsin akatemian jäsen. Hän jättäytyi sen toiminnasta pois, koska akatemia ei hänen mielestään ottanut riittävän selvästi kantaa Salman Rushdien saamaa fatwaa vastaan. Rohkea teko. Hän on elänyt pitkän elämän, josta riittää ammennettavaa, poliittista historiaa, yhteiskunnan muutoksia, eikä vähimpänä kirjailijan roolin muutos yksinäisestä ja introvertista nykyajan julkkikseksi, jolle näkyvyys on elinehto. Sitä tässä myös demonstroidaan ja protestoidaan. Vaikka Ekman kirjoittaa hienosti, minusta romaanin rakenne on keinotekoinen ja se leviää liian monille sivupoluille. Se on ahminut liikaa minuun makuuni.

Kirja on suomennettu nimellä Huijareiden paraati, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen.

Annami tykkäsi, samoin Suvi Ahola Hesarista

Rakkolevän paluu

Terveisiä Turun saaristosta, Iniöstä, kylästä nimeltä Åselholm. Viime päivinä olen istuskellut lähintä varjoa etsien, märkä pyyhe harteilla ja läähättänyt kuin vanha koira. Tänä aamuna, ja jo eilen itse asiassa, lämpömittarin lukemat näyttivät jo ihan kohtuullisia 26-27 astetta edellisten 31-32 asteen jälkeen. Tästä virkistyneenä heräsin havainnoimaan ympäristöäni.

Tähän antoi aihetta muutama päivä sitten Hesarissa Itämerelle omistettu juttu. Siinä Suomenlahden itäosan asukkaat ja mökkiläiset kiittelivät meren tilaa. Eräs kalastaja jopa kertoi, ettei vesi ole ollut yhtä kirkasta sitten 60-luvun ja rakkolevä, puhtauden elävä mittari ja osoitin, oli palannut.  Samalla todettiin, että Saaristomeri on edelleen sinilevän vaivaama. Kartassa levälauttojen sijainnit oli merkitty mantereen ja Ahvenanmaan etelä- ja pohjoispuolelle. Tämä Iniön alue jää niiden väliin. Niinpä mekin olemme helteen ajan polskineet iloisesti kuin delfiinit Välimeren-lämpimässä mutta ihanan kirkkaassa vedessä. Olen ihaillut uusia rakkoleviä ja samalla lukenut leväpuurosta ihmetellen missä sitä on. Voiko olla ihanampaa kuin kuuma kesäpäivä ja puhdas merivesi, jonne voi pulahtaa kun joutsenperhe seuraa viereiseltä luodolta, kaksi valkoista ja neljä harmaata kaulaa pitkänä.

Tämä saaristomaisema on minulle samanlainen ikuinen kesämaisema kuin Tove Janssonille, tämän päivän syntymäpäiväsankarille, oli Pellinki. Täällä olen käynyt joka ikinen kesä 50-luvulta lähtien. Tänne tultiin 1950-luvulla höyrylaiva Wellamolla, joka lähti päivän mittaiselle purjehdukselle Aurajoelta.

s/s Wellamo Iniön Dalenin laiturissa, kuva Harro Koskisen kokoelmista

Maalle muutettiin moneksi viikoksi ja kymmenien pahvilaatikoiden kanssa. Takaisin tultiin elokuisena hämärtyvänä iltana, laivan alaosassa teurastamolle kuljetettavien vasikoiden mylviessä. Wellamo pysähtyi satamaansa ja samalla kallistui uhkaavasti, naiset ja lapset kiljuivat.

Äidinäitini Hilda rakennutti itselleen suvun kesämökin 1930-luvulla. Hän oli täältä päin

 lähtenyt Turkuun. Hilda oli topakka täti. 'Du lurar nog Alvar, men mej lurar du inte', hän kuulemma huuteli isännän perään kun tämä ei suostunut heti myymään mummoni haluamaa tontin paikkaa. Tänne hän sitten raahasi myös äidinisäni Emilin, vaikka tämä pelkäsi merta. 'Bloosaa, bloosaa, aina vain bloosaa', huokaili Eemeli veneessä, vaikka olikin turkulainen komisario. Paikalliset viinatrokarit pelkäsivät aikoinaan vuorostaan häntä. Isäntämies Alvar oli myöhemmin saaren kunkku, kuin hauki vedessä, oli sitten vieraana Urho Kekkonen, jonka kalastusoppaana hän näillä vesillä toimi tai tukholmalaisia rouvia, joita eksyi kesävieraaksi huviloille.

Vielä 60-luvulla saarella oli useampi maatila, lehmiä, sonneja, vasikoita, kanoja, lampaita ja hevosia. Meidän mökkimme sijaitsee kylässä, ei rannalla kuten uudemmat mökit. Aamulla saatoimme mökin ikkunasta katsoa suoraan pitkään turpaan, hevosen, joka uteliaana silmäili aamiaispöytäämme. Saaren kaikki parikymmentä hevosta laidunsivat vastapäisessä saaressa, komeana laumana rantaniityllä illan hämärtyessä, kuin villihevoset. Sonneja taas laitettiin kesäksi asumattomille saarille, jossa ne sitten villiintyivät kesän aikana. Uintiretkillä sai sitten pelätä villejä sonneja, punkkeja ja kyykäärmeitä.

Ajat muuttuivat, tilat tyhjenivät, lapset muuttivat Ruotsiin tai laivoille töihin. Tilalle tuli uusia kesä-asukkaita, mutta luodot ovat ennallaan ja meri, joka tänä kesänä on niin kaunis. Hylkeitä täällä pitäisi myös asustella, me olemme bonganneet semmoisen vain kahdesti. Linnuista pilkkasiivet ovat nykyään uhanalaisia, vielä muutama kymmen vuotta sitten niillä oli parikymmenpäisiä poikaslauttoja perässään.  Sitä menetystä korvaamaan on saapunut boheemi taiteilija, harmaahaikara, lentäjämestari joka laskeutuu puolihuolimattomasti rysähtäen mihin hyvänsä lepikkoon, kuin itseään pellehypyillä huvittaen. Yhtenä kesänä, oli varmaan hyvä myyräkesä, oli paljon pöllöjä ja illalla näimme pihassa kolmen valkoisen pöllönpoikasen lehahtavan pihakoivuissa kuin isot äänettömät perhoset.   Merikotkia pesii useita pareja lähisaarilla. Viime kesänä heräsin vertahyytävään rääkynään, kuin olisi teurastus ollut käynnissä. Kävi ilmi, että kauniilla tiiralinnulla nimeltä räyskä on vähemmän kaunis ääni. Tänä kesänä on pääskysten pesintä onnistunut hyvin. Aamulla oli ainakin 30-40 pikkunuottia langoilla nitisemässä, natisemassa, tirskumassa.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Otava, 158 s

Kannen kuva: Georges Pierre Seurat 'Petit homme au parapet (ou L'Invalide)'

Tiedemies, lääkäri, kansainvälisesti tunnettu jäkälätutkija, Helsingin yliopiston kasvitieteen professori William Nylander muutti Suomesta Pariisiin tehdäkseen jäkälätutkimuksia vapaana tutkijana ja erosi myöhemmin yliopistovirastaan palaten loppuelämäkseen Pariisiin. Hän oli ilmeisesti jo silloin äksy ja äkkiväärä mies, eikä saanut virkaa, joka hänelle omasta mielestään olisi kuulunut, mukavine virka-asuntoineen. Pariisissa hän myös kuolee vuonna 1899, ei unohdettuna, mutta köyhänä ja sairaana ja yksin.

Kristina Carlson on asettunut tämän hankalan ja itsekeskeisen miehen mielen maisemaan ja kirjoittanut fiktiivisen päiväkirjan päähenkilön elämän kahdelta viimeiseltä vuodelta. Päiväkirjamerkinnöistä hahmottuu muihin ihmisiin etupäässä viileästi tai kiukkuisesti suhtautuva oman tien kulkija. Pieniä lämmön ailahduksia kohdistuu Constance -apulaiseen kun tämä on kiikuttanut viluiseen tiedemiehen koloon täydellisen aterian bourgognella ja jälkiruoalla. Tai siskoon Eliseen Suomessa, joka lähettelee kaulahuiveja mutta ei kaivattuja villasukkia palelevalle veljelleen.

Enimmäkseen ihmiset kuitenkin aiheuttavat Williamille hankalasti kätkettävää harmia ollessaan huolissaan omalaatuisen miehen arjesta, ehdottaessaan siihen lisää viihdykettä ja ihmiskontakteja, joita jäkäliä ja kasveja, eläimiä ja hyönteisiä ihmistä korkeammalle noteeraava tiedemies ei todellakaan kaipaa. Tarjoilija Yves Duvalin ravintolassakin yrittää tulla läheisemmäksi nimeämällä Williamin käyttämän pöydän hänen kantapöydäkseen. Tarjoilija paljastuukin opiskelijaksi joka aloittelee lakiopintojaan. William häpeää omia ennakkoluulojaan kun on päätellyt tämänkin 'oppimattomaksi' ja pohdiskelee oliko nuori mies pitänyt häntä pilkkanaan. Minä en itke koskaan, mutta kun söin jälkiruokaa (Îles flottantes) melkein vuodatin kyyneleen nöyryytyksestä, kiukusta ja pettymyksestä. - - -

'Monsieur X on erittäin miellyttävä.' Minua kiukutti, kun rouva toisteli aikamme avainsanaa, koska joka ikisen piccolopojasta ja hovimestarista professoriin täytyy menestyäkseen miellyttää, mikä menee totuudellisuuden ja suorapuheisuuden edelle, ja tämä kutyymi on sama niin Helsingissä kuin Upsalassa ja Pariisissakin. Minä en ymmärrä, miten tieteessä voitaisiin edetä muulla tavalla kuin puhumalla suoraan, sillä kiertotiet pidentävät matkaa totuuteen...

Miellyttämisen halu ei todellakaan vaivaa tätä miestä, hän tuntee oman tiensä jo nuorena:

Opiskelijana join iltaisin yhden oluen lukuhuoneessa, mutta en koskaan enempää. Jotkut riidat johtuivat vain siitä, että ylioppilaat olivat ympäripäissään, mutta minua se ei koske, vaan olen aina riidellyt selvin päin.

Päiväkirjamerkinnöissä on hieno menneen ajan tunnelma, kun äksy tiedemies kuvaa päivän menyytään, pitsipuodin hupsuja neitejä, havaintojaan omnibussissa tai puistokävelyään. Tiedemies pohdiskelee maailman ahneutta oman köyhyytensä keskellä. Itse hän liottaa vanhaa leipää vedellä jatketussa viinissä, mutta toisinaan myös nauttii – vaikka vastahakoisesti kutsuttuna – täydellisistä juhla-aterioista kalkkunoineen, hyytelöineen. Välillä hän purkaa harmiaan virkanimityksistä ja muista tiedemaailman ääliömäisyyksistä. Niin paljon ärtymyksen aihetta kuin ihmiset hänelle antavatkin, sitä enemmän hän iloitsee luonnosta ja odottaa kärsimättömästi kevään ensimmäisiä krookuksia, lumikelloja ja narsisseja. Vaikka hän toteaa tiedemiehen päätelmien ehkä vanhenevan tulevaisuudessa, hän ajattelee itseään taitelijana, joka köyhän elämän jälkeen voidaan löytää ja työn arvo ymmärtää.

Kieli on kaunista, kirkasta. Silti tämän vanhan äkäisen miehen seura alkoi puuduttaa, eikä sivumäärä ainakaan ole syynä. Huomasin mielenkiinnon herpaantuvan loppua kohden, vaikka tiedemiehen elämän kuvaus on uskottavaa, yksityiskohdat ja ajankuva huolellista ja mukana on itseironiankin sävyttämää huumoria. Voi olla että tässä on säästeliäällä tyylillä pakattu mukaan ajateltavaa, joka palkitsisi vielä toisella lukemisella.

Vanha rouva Apfelbaum istui nappikaupan edessä, mutta hän ei tervehtinyt minua, koska on nykyisin lähes sokea.

Richard Rayner: Avioliitto L.A:n tapaan

Tammi 1999, 250 s

Los Angeles without a map, suomentanut Paula Kaurismäki

California dreaming

Tikkukaramellin muotoiset palmut huojuivat tuulessa. Purjeveneet keikkuivat valtameren laineilla ja aallot nuolivat pohjoisessa Santa Monican niemen kärkeä joka työntyi lahdelle päin kuin dinosauruksen kuono. Mies työnsi edessämme lumpuilla ja tyhjillä pulloilla täytettyjä ostoskärryjä. Hän kompuroi korkeakorkoisilla cowboysaappaillaan, joista vasemman kanta läjähti joka askeleella betonia vasten. Hän pyyhki rasvaisia käsiään partaansa ja mumisi: - Minä pystyn siihen, minä pystyn siihen, kyllä minä pystyn siihen. Seutu vilisi pummeja.

Richard Rayner, brittiläinen journalisti jättää vakituisen työnsä ja tyttöystävänsä Lontoossa keskittyäkseen jahtaamaan Barbaraa, jonka tapaa kreetalaisessa baarissa. Barbara on blondi kaunotar, 22 v, joka työskentelee puputyttönä LA:n viihdebisneksessä kasvatellen samalla omaa vihreää oksaansa, jolta ponnistaa parrasvaloihin.

Brittimies, joka ei omista autoa eikä ajokorttia on näillä leveysasteilla kuin mureneva tiiliskivi entisen uima-altaan pohjalla. Muun muassa uima-altaiden kunnostamisesta Richard tienaa leipänsä uudessa sekopäisessä maailmassa, jossa kaikki on mahdollista, kun olet nuori, kaunis ja rohkea tai sitten vain rikas.

Tämä oli seuraava löytöni kesämökin kirjahyllystä, niin 'epätyypillinen' että epäilen jonkun ulkopuolisen vierailijan jättäneen tämän jälkeensä. Lukukokemus oli riemastuttava. Mika Kaurismäki on kirjan etuliepeen mukaan tehnyt siitä elokuvan samanaikaisesti kuin (ilmeisesti) äitinsä työskenteli käännöksen kanssa. Elokuvasta ei minulla ole muistikuvaa, mutta kirja on vetävästi kirjoitettu eikä se pinnallisen oloisesta aiheestaan huolimatta ole ihan niin heppoinen kuin olettaisi. Kirjailija ja toimittaja asuu edelleen Los Angelesissa ja elokuvan lisäksi – jossa niinkin nimekkäitä näyttelijöitä kuin David Tennant ja Johny Depp – suomikytkentää on myös vaimon kautta.

Englantilainen on katsonut amerikkalaisen viihdebisneksen mekkaa kuin marsilainen, sellainen hän siellä onkin. Autottomuus jo tekee sellaiseksi, altistaa esim julkiselle liikenteelle, jossa voi sattua mitä tahansa: voi joutua ikävystyneiden teini-ikäisten rikollisten kiusaamaksi tai bussikuski saa tarpeekseen ja lähtee ajamaan jonnekin muualle. Surrealistinen maailma, jossa rikkaiden ja tähtien ympärillä pörrää monenmoisten onnenonkijoiden, natsisurfareiden ja mielipuolien armeija. Koskaan ei voi olla varma kuka on uppoamassa, kuka on varteenotettava nimi. Sitä kaikkea Rayner kuvaa hulvattomasti. Hän on nähnyt nuorena Los Angelesissa kuvattuja elokuvia ja niiden maailmat tulevat todeksi. Los Angeles on kuvattu häikäisevän valkoiseksi kaupungiksi päivänvalossa ja samettimaisen purppuraiseksi ja siniseksi yöllä. Kaupunki vaikutti turmeltuneelta, eksoottiselta ja vaaralliselta.

Norris on Raynerin kaveri uima-altaiden huoltohommassa eikä jätä tilaisuutta käyttämättä, jos altaan omistaja on pitkästynyt kaunotar. Silloin vikaa ei heti löydy. Voi tippua vaikka kutsu kolme päivää kestäviin seksiorgioihin. Rayner hoitaa myös robotin tointa vahakabinetin ulkopuolella. Barbara palkitsee britti-ihailijansa jääräpäisyyden, ja Richard nappaa kaunottaren tämän pelottavalta psykopaatti-poikaystävältä. Yhteinen polku ei ole kuitenkaan helppo vaikka monet ovet avautuvat nuoren ja määrätietoisen kaunottaren kimpassa. Autottomuus ja seksiongelmatkin kasaavat kiviä tielle. Tarvitaan itse Jack Nicholsonin reseptiä kiperään tilanteeseen.

Kirjassa seikkailee kirjailijan niminen mies ja kun kirjailija edelleen asuu Los Angelesissa, se sisältää oletettavasti omaelämäkerrallista ainesta mutta sitä ei enempiä selvitetä. Eikä ole tarpeen, kirja on vauhdikas ja hauska mutta kuitenkin autenttisen oloinen. Dialogia bileistä uima-altaalta:

Tyttö nauroi, mikä kuulosti pienten tiukujen helinältä. Hän sanoi: - Minä pidän Englannista. - Englanti pitää sinusta, vastasin. Pienet tiu'ut helisivät jälleen. Tyttö kysyi: - Diggaatko sinä punkia? - Jonkin verran. - Haluatko kokaa?

J.M. Coetzee: Rautakausi

Otava, 1990, 181 s

Age of Iron, suomentanut Seppo Loponen

Seuraava Coetzee löytyikin kesämökin vuosikymmenten aikana täyttyneestä kirjahyllystä mutta enpä ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Tämä on selkeämmin romaani vailla sitä elämäkerrallista tulkintamahdollisuutta kuin romaaneissa Poikavuodet ja Kesä.

Kirja on yhtä pitkää kirjettä. Leskirouva Curren, eläkkeellä oleva opettaja kirjoittaa viimeistä kirjettä tyttärelleen, joka on vuosia aiemmin jättänyt Etelä-Afrikan ja muuttanut Yhdysvaltoihin, poliittisista syistä, protestina apartheidille. Rouva on saanut lääkäriltään syöpädiagnoosin, ennusteeltaan huonon. Alkoholisoitunut hylkiö, mies nimeltä Vercueil kulkukoirineen löytyy aamulla rouvan hyvin hoidetun talon autotallin vierestä nukkumasta, pahveista kyhätyssä petipaikassaan. Vajaasorminen ja vaitonainen mies. Tästä alkaa epätyypillinen ihmissuhde, jossa nämä kaksi elämän marginaalissa eri syistä ja lähtökohdista olevat henkilöt, loppuansa lähestyvä vanha ja sivistynyt rouva ja mistään piittaamaton juoppo kulkevat tuokion rinnakkain, toisiaan tukien. Vercueil saa ja ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeen tyttärelle rouvan kuoltua.

Muita henkilöitä, joiden kautta Etelä-Afrikan brutaali todellisuus tuodaan näkyville, ovat värillinen apulainen Florence, tämän 15-vuotias poika Bheki ja pojan kaveri. Rouva Curren ja Florence ovat eri mieltä lasten kasvatuksesta, koulutuksesta. 'Mutta kuka heidät on tehnyt niin julmiksi? Valkoiset heidät niin julmiksi ovat tehneet! Niin on asia! ---He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä.' sanoo Florence. --- Rautakausi. Jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa apartheid todistaa voimansa ja käytäntönsä. Sen oikeus on mustille mielivaltaa. 'Poliisille ei mahda mitään.'

Rouva Curren pohtii ja käy läpi tyttärelleen omaa ratkaisuaan, omaa tapaansa elää tässä maassa. Tähtäsin aina kunniaan, käyttäen häpeää oppaanani. Niin kauan kuin häpesin, tiesin etten ollut langennut kunniattomuuteen.

Ihmiset helpottavat oloaan huumorilla, niitä löytyy rouva Curreninkin huomioissa milloin väärissä paikoissa irtoavista tekohampaista, milloin lähellä olevan juopon hajujen analysoinnissa. Vercueil taas on valmis pesemään kuolevan naisen alushousut, kun tällä ei itsellään riitä siihen voimia. Lähestyvä kuolema ja sen tiedon lopullisuus irrottaa normit, antaa rohkeutta kyseenalaistaa. Juoppo Vercueil raottaa jotain menneisyydestään, merimiehen tarinaa. Uskonko siihen? Totta puhuen en välitä. Ei ole valhetta, jonka sisimmässä ei olisi totuutta. On vain osattava kuunnella.

Loppua kohden kumppanukset ovat jo vierekkäin nukkumassa, koirakin mukana ja nainen kirjoittaa tyttärelleen: Varjopuolisonsa vierestä äitisi kirjoittaa. Anteeksi jos tämä kuva loukkaa sinua. On rakastettava sitä mikä on lähinnä. On rakastettava sitä mikä on käsillä, kuten koira rakastaa. Rouva V.

Taitavaa, kun romaanin keskiössä on kuolevan naisen ja juopon yhteinen katkokävely väkivaltaisessa maassa, eikä se silti ole lukuelämyksenä synkkä eikä raskas vaan filosofinen ja vahva.

J.M. Coetzee: Poikavuodet. Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 1999, 248 s

Boyhood. Scenes from Provincial Life. Suomentanut Seppo Loponen

Blogi ja minä olemme muuttaneet Espoosta Turkusse. Kirjoittamisen lisäksi lukemiseen ja kirjastokäynteihin tuli tauko. Mukana kulki kuitenkin tämä Espoon paikallisen divarin, Pikku Jonen hyllystä sopivasti löytynyt teos. Käyn näköjään läpi kirjailijan tuotantoa ei-kronologisesti. Kiitos Marjatta Mentula sinulle, että pääsin ennakkokäsityksestäni, nopeasti tehdystä päätelmästä, ettei kirjailija minua miellyttäisi. Tämä viehättävä, suloinen ja tarkkanäköinen lapsuusmuistelo todisti ('Kesän' jälkeen) kuinka väärässä olinkaan.

Oikeastaan on oma mielenkiintonsa siinäkin, että luin tuon myöhäisemmän romaanin Kesä ensin. Vaikka se onkin romaani, eikä elämäkerta, silti tämä tapa katsoa elämää ja maailmaa Etelä-Afrikassa tuntui tutulta. Samojen silmien kautta katsotaan lapsuuden ihmissuhteita, Etelä-Afrikan kovaa yhteiskuntaa, perheen sisäisiä voimia ja suhteita. Sama mies joka Kesässä kokee itsensä suhteessa naisiin erilaiseksi, sivustakatsojaksi, halusi jo poikana olla 'normaali'.

'Epänormaalin' leiman poika näkee tulevan jo perheestä: isä on asianajaja, joka on joutunut lopettamaan työnsä Kapkaupungissa. Hän viihtyy baareissa, joissa haluaa tehdä vaikutuksen kierroksia tarjoamalla. Isä menettää virkansa Kapkaupungissa hallitsevan puolueen vaihtuessa, ja perhe päätyy pieneen Worcesterin kaupunkiin, jossa poika aloittaa katolisessa koulussa. Katolisuus perustuu pojan omaan ilmoitukseen. Sillä hän pääsee tarjolla olevista kouluista mieluisampaan, vaikka samalla joutuukin juutalaisten ohella vähemmistöön. Hän ei halua joutua 'junttien' afrikaanereiden joukkoon, vaan haluaa kuulua englanninkieliseen parempaan väkeen. Hän on kiltti lammas koulussa, mutta kotona hän on kiivasluonteinen itsevaltias. Hän odottaisi isän antavan selkään – kuten on tapana normaaleissa perheissä - mutta hän ei ole koskaan saanut selkäänsä, ja hän häpeää sitä syvästi. Hän ei voi puhua kepeistä samaan luontevaan, tietäväiseen tapaan kuin nämä miehet. Isä on heikko ja alkoholisoitunut. Äiti kannattelee perhettä, mutta on poikaansa 'liian' kiintynyt: Äidillä ei ole ylpeyttä. Tai toisin sanottuna: äiti tekisi mitä tahansa hänen hyväkseen. Poika toivoo, että äiti olisi normaali. Jos äiti olisi normaali, hänkin voisi olla normaali. Poika loistaa koulussa, se on hänen menetelmänsä menestyä 'epänormaalista' kodistaan huolimatta. Teeskentelyä on katolisuus ja kohtaamiset koulussa apartheidin vinouttamassa maailmassa. Teeskentely on taakka. Kenenkään muun ei tarvitse kantaa vastaavaa, ei edes veljen, joka on enintään hänen hermostunut, nynny jäljitelmänsä. Hän jopa epäilee, että veli saattaa pohjimmiltaan olla normaali.

Poika potee syyllisyyttä ja häpeää perhesuhteista. Äidistä joka rakastaa liikaa, josta hänen on ennen pitkää irtauduttava vaikka kovin sanoin. Isästä, joka salaa juopottelunsa mutta ei pääse siitä. Häpeää ja ristiriitaa aiheuttaa ympäristö yhtä lailla:

Värilliset ryysyläislapset seuraavat hänen syntymäpäiväkutsujaan ja jäätelön syöntiä Globe cafén ikkunaruudun takana: Hän ei näe lasten kasvoilla häivääkään siitä vihasta, jonka hän myöntää ystävineen ansaitsevansa, koska heillä on niin paljon rahaa eikä näillä lapsilla ole penniäkään. Päinvastoin, he ovat kuin lapset sirkuksessa, nauttivat näystä täysin siemauksin, täydellisesti keskittyneinä, jättämättä mitään väliin.

Pojalla on salaisuuksia. Mieltymys venäläisiin on yksi niistä, sillä venäläisillä oli paremmat panssarivaunut kuin amerikkalaisilla. Se on hyvin tuomittava mieltymys. ('You came this far and you had to have supper with Russians', tuhahti meidän safarioppaamme kymmenen vuotta sitten kun Etelä-Afrikan matkallamme illallisseurana oli venäläisiä avaruustutkijoita. Taivas oli musta ja söimme illallista tuhansien tähtien tuikkiessa yläpuolella.) Mitä hyvänsä hän haluaakin, mistä hyvänsä hän pitääkin, se on ennen pitkää salattava. Hän alkaa nähdä itsensä hämähäkiksi, joka asustaa maakolossa luukun alla. Hämähäkin on aina kipitettävä takaisin koloonsa ja suljettava luukku jälkeensä, pidettävä maailma loitolla, mentävä piiloon.

Kirja on helppolukuinen, pitää virkeänä mm. yllättävien, poliittisesti epäkorrektien tunnustusten ja armottoman valonsa takia. Paikallisvärinsä se saa Afrikan eukalyptuspuista ja hiekasta, valkoisista, värillisistä ja mustista, mutta samalla se kantaa koko ajan mukanaan yleisinhimillistä pohdintaa, viisaan ja omaperäisen ajattelijan näkemyksiä.

Teuraaksi vietävistä lampaista, joita poika haluaisi varoittaa tulevasta : Mutta sitten hän näkee niiden keltaisissa silmissä vilahduksen jostakin, joka vaientaa hänet: alistuneisuuden, ennakkotiedon ei vain siitä mitä lampaille tapahtuu Rosin käsissä vajan takana, vaan mikä niitä odottaa pitkän, janoisen ajomatkan jälkeen Kapkaupungissa. Ne tietävät sen pikkupiirtoa myöten, ja silti ne alistuvat. Ne ovat arvioineet hinnan ja suostuvat maksamaan sen – hinnan siitä että saavat olla maan päällä, hinnan siitä että saavat olla elossa.

Seppo Loponen on suomentanut romaanin kauniisti.