På besök hos Prins Eugen på Waldemarsudde

ja muita näkymiä Tukholmasta 

 

Ei Tukholmakaan ole hehkeimmillään tammikuisessa loskakelissä, kuten ei lähtösatamamme Helsinkikään. Samaa pohjoismaista leutoa talvea eletään.

Tämä laiva taisi joskus ammoisina aikoina 60-luvulla kulkea Turun ja Tukholman väliä. Nyt jos turkulainen vapaaneuvos ja -neuvoksetar haluavat matkustaa laivalla Tukholmaan lomalle, on mentävä Helsingin kautta. Ellei sitten halua herätä klo 5 aamulla siivoojan tuloon ja tuijottaa pimeää kaupunkia kolmisen tuntia tähän aikaan vuodesta. Se aikataulu on tarjolla Turusta lähtevälle lomalaiselle.

Birger Jarl on still going strong, näköjään hyvässä maalissa ja hommissa edelleen.



Tekisi mieli kutsua Espoon viherpalvelu opintoretkelle Tukholmaan. Näkisivät miten vanhoja puita hoidetaan. Ne saavat kasvaa portin ympärillekin. Espoossa viherpalvelu osasi kaataa puut. Vieläkin olen katkera niistä komeista hopeapajuista, jotka yli kymmenen vuotta sulostuttivat minun ja monen tilhiparven elämää muuten niin ankeassa Espoon keskuksessa ja jotka 'viherpalvelu' sitten kaatoi. 

Prins Eugens Waldemarsudde on suosikkipaikkojani turistina Tukholmassa.

Meillä oli tähtäimessä Matissen oppilaiden taidenäyttely, mutta yhtä hyvää taidetta on koko matka sinne Strandvägenin upeiden vanhojen talojen ohi, joiden kattoja koristavat toinen toistaan komeammat hatut ja myssyt, kruunut ja krumeluurit. Abba-museokin on näköjään noussut tuohon museorypäkseen, joka Djurgårdenin alkupäätä hallitsee.

Kyllä taiteilijan värit ovat kuin käsiala, inspiroitua voi, mutta jokaisella on omansa. Museossa oli vain tämä Matissen työ, ja kyllähän se erottui.

Sigrid Hjerténin maalaus 'Ateljéinteriör' vuodelta 1916 kuvaa naistaiteilijan rooleja. Hänet itsensä nähdään sekä sohvalla takana, ikävystyneenä kahden miespuolisen taiteilijakollegansa välissä - joista toinen hänen puolisonsa Isaac Grünewald - ja etualalla vapaana taitelijana toisen taiteilijan kanssa. Hänen poikansa ryömii esiin kulmassa. Näyttää että äiti ei saisi olla noin.

Matisse-vaikutteista keramiikkaakin näytteillä.

Ollapa prinssi - tai prinsessa -  joka osaa myös maalata, kuten Prins Eugen. Tässä hänen gallerian viereisessä isossa päärakennuksessa olevia töitään. Ei mitään huolta elatuksesta tällä taiteilijalla, sen sijaan vapaus maalata. Ihan hyvin osasi Prins Eugen. Nämäkin vähän cézannemaisia maisemia.

 

Maalattuaan Prins Eugen varmaankin nautti kahvit ja aperitiivit tässä kauniissa salongissa, josta on hieno näkymä Waldemarsvikenille. Ja jos daamit ja herrat olivat ikävystyttäviä, niin hän saattoi taas vetäytyä ateljeen puolelle.

Pakko oli tämän taidepläjäyksen jälkeen patikoida Östermalmin kaupunginosaan, haistelemaan porvariston hillittyä charmia ja muistelemaan vanhoja. Nybrogatanilla asuin kahtena kesänä 1970 ja -71. Olin töissä Stockholms Hamnissa, ja asuin vanhan talon sisäpihan puoleisessa huoneistossa. Täällä aloittelin aikuisen elämääni. Se tarkoitti sitä, että ensi töikseni herättyäni sytytin tupakan merkkiä Prince, sekin. Urani huipulla, kun satamakapteenin sihteeri oli lomalla, luin nauhalle Tukholman merenpinnan korkeustietoja. Puhelinnumeroon saivat sitten tietoa tarvitsevat soittaa. Soitin itse monta kertaa. En saanut mitään selvää. Seuraavana kesänä kirjoitin kirjoituskoneella bussiaikatauluja Storstockholms Lokaltrafikin konttorissa. Siitä ei ole vielä 100 vuotta vaikka luulisi. Seuranani oli kaksi latvialaista naista, jotka tappelivat taukoamatta, latviaksi, mikä olikin kannaltani hyvä juttu.

Östermalmstorgetin halli on runsaudensarvi.

Suomalaiset laivaturistit suuntaavat usein takaisin laivoille Gamla stanin kautta. Tässä on minulle muistorikas osoite, Gåsgränd. Täällä sijaitsi 60-luvun lopulla Daddy's Club, ensimmäinen diskoteekki, missä olen veivannut bodiani. Olinkin aika tuhdissa kunnossa 18-vuotiaana - olin kova leipomaan, ja söin suurimman osan leipomuksistani itse - joten se teki kyllä hyvää. Ei se siihen jäänyt, sen jälkeen ostin myös ensimmäisen levyni. Ei LP, vaan sinkku: Rolling Stonesin Jumping Jack Flash. It's a gas gas gas.

Merellä mainingit vyöryivät lounaasta ja yöllä, ennen Maarianhaminaa, laiva tuntui sukeltavan alas mäkeä ja nousevan taas ylös. Välillä törmättiin isompaan aaltoon, laiva tutisi ja tärisi. Heräsin siihen pimeässä yöllä. Ei auttanut, että jostain kuului naisen kikatusta. Minä ajattelin Estoniaa ja Titanicia ja sitä kuinka kylmää vesi on nyt. Ja Kyllikki Villaa, joka kirjoitteli lokikirjojaan rahtilaivoilla yli valtamerten seilaten, vaikka myrsky heitteli pientä naista pitkin hytin seiniä. Aikamoinen täti.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

WSOY 2014, 269 s

'Ne jotka saavat sinut uskomaan absurditeetteja, saavat sinut tekemään hirmutekoja. Voltaire.'

Isäni työskenteli aikanaan koko työuransa vankilanopettajana Turun Lääninvankilassa. Hän oli valmistunut maisteriksi Turun yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Minusta tuntui, että hän poti alemmuuskompleksia, tai ainakaan ei ollut kovin ylpeä tästä työstä. Moni opiskelukaveri päätyi poliitikoksi, esimerkiksi eräs Mauno Koivisto. Voi tämä olla vääräkin tulkinta, tai ei ainakaan koko totuus. Anteeksi isä. Father forgive me, kuten Pet Shop Boys laulaa suosikkikappaleessani It's a Sin. Tosin siinä taitaa olla kyse katolisesta rippi-isästä.

Vankilan sisällä näkee monia asioita yhteiskunnan tilasta. Semmoinenkin sanonta on, että yhteiskunnan sivistyksen näkee siitä, kuinka se pitää huolta heikoimmistaan. Vankilanopettaja vastaa vankien opetuksesta ja sivistämisestä. Isäni oli kirjojen suurkuluttaja, ja hän vastasi myös vankilan kirjahankinnoista. Minusta vaikutti, että hänen työetuihinsa kuului myös itseä kiinnostavien kirjojen hankinta. Turun Lääninvankila sijaitsi Kakolanmäellä, maineikkaan Kakolan naapurissa, joka lopetti toimintansa vuonna 2007. Sen tyhjät huoneet kalteri-ikkunoineen odottavat päätöstä kaupungilta. Jättimäinen kivirakennus hienolla sijainnilla on kovan kiistelyn kohde. Samalla mäellä sijaitseva entinen vankimielisairaala sen sijaan on saanut ostajat ja suunnitelmat palvelutalosta.

 

Kakola, 2014 syksyllä

Psykiatrinen vankisairaala vastaa koko Suomen vangeista ja toimii edelleen Turussa. Sen vastaavana ylilääkärinä toimii Hannu Lauerma, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti. Tämä kirja on kirjoituskokoelma monista Lauerman alaan liittyvistä ilmiöistä ja yhteiskunnallisen keskustelun aiheista, väkivallasta, rikollisuudesta, rangaistuskäytännöistä ja vankeinhoidon kehityksestä, mutta myös nettikeskustelujen anonyymeistä 'asiantuntijoista' ja erityisen kipakoita puheenvuoroja uskomushoidoista. Hyvän kääntöpuoli esiintyy näissä ihmisten kärsimyksillä rahastamisena, asiantuntijana toimimisena vailla vaadittavia tietoja ja katteettomien lupausten antamisena, potilaiden terveyden ja hengenkin vaarantamisena. Lauerma kirjoittaa sujuvasti, mukaansatempaavasti ja vakuuttavasti. Hän ampuu alas myytin toisensa perään, miekkailee sekä anonyymien että nimeltä mainittujen, omasta näkökulmastaan väärien profeettojen kanssa. Väitteitään hän perustelee pitkän työkokemuksen lisäksi numeerisilla tilastotiedoilla. Enimmäkseen nyökyttelin, että noinhan se on, niinkuin silloin kun lukee sanomalehden mielipidepalstalta kirjoituksen, josta näkyy vahva asiantuntijuus ja taito ilmaista se. Asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä kirja ole populistinen – sen sijaan populistinkin puhe kuoritaan siinä oikein herkullisesti – ja siksikin se on harmaita aivosoluja stimuloivaa luettavaa.

Nettikeskustelujen anonyymit asiantuntijat esiintyvät useassa kirjoituksessa. Yleisellä tasolla Lauerma on huolestunut myös ilmiön eriarvoistavasta vaikutuksesta. Työelämästä ja koulutuksesta syrjäytyneet käyttävät niitä pääasiallisena tietolähteenään ja ovat vaarassa hukkua niiden harhaiseen, manipuloivaan ja paranoidiseen syöveriin.

Psykiatrian ja terveydenhoidon alalla Lauerma näkee riskejä oikeiden asiantuntijoiden ostettavuudesta. Rahalla voi ostaa myös apurahojen kautta. Toinen viidakko, jonka katveissa piileskelee paljon päivänvaloa kaihtavaa rahastajaa, on ammattinimikkeet. Ihminen on ovela lakia kiertäessään: psykoterapeutti on lailla suojattu nimike, sen sijaan terapeutti joka antaa psykoterapiaa ei ole. Hypnoosia käytetään Suomessa helpommin väärin kuin esimerkiksi Ruotsissa, koska käyttöä ei ole rajattu terveydenhuollon ammattilaisille. Asiakkaiden hyväksikäyttötapauksia on tullut julkisuuteenkin.

Muistan joskus lapsena miettineeni ohimennen, miksi vankilassa tarvitaan opettajaa. Jos sitä joskus isälleni ihmettelin, en enää muista mitä sain vastaukseksi, vai oliko vastaus ikäiselleni liian teoreettinen. Eikö vankila nyt ole sitä varten, että pahat saadaan pidetyksi poissa hyvien keskeltä ja samalla rangaistaan eli kostetaan - vaikka tätä ei Lauerman mielestä virallisesti myönnetäkään - tehdystä pahasta? Vangeilla on nykyään olot kuin hyvässä hotellissa, sanotaan. Ylellisyys koostuu suihkusta ja televisiosta, vastaa Lauerma. Rangaistus on mukana, mutta pääpaino on hoidolla, sillä että rikoksentekijä yritetään saada uudelleen yhteiskunnan osallistuvaksi jäseneksi.

Päihderiippuvaisten lisäksi vangeissa on muuta väestöä isompi osa mielenterveydeltään horjuvia, jotka hyötyvät hoidosta. Yleisen turvallisuuden, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta ei ole samantekevää, tullaanko vankilasta tuoreen HIV-tartunnan tai hoidolle vastustuskykyisen tuberkuloosin kanssa ja henkisesti entistäkin murtuneempina vai sen verran autettuina, että vähemmän itsetuhoinen ja muille vähemmän tuhoisa elämä ja jopa veronmaksajan rooli ovat mahdollisia.

Suomen vankeinhoito on kirjan mukaan korkealla tasolla, sen hyödyt ovat todistettavat sekä vangeille että muulle väestölle ja se on kansainvälisesti kustannustehokasta. Vaikka vankien joukossa on pieni ryhmä, joihin voi vaikuttaa vain pelottein ja eristämällä, se ei saa estää suuremman joukon kuntouttamista.

Myytti suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta saa Lauerman käsittelyssä ennen kaikkea geneettisen selityksen: Suomen väkivaltatilastoja nostaa Itä- ja Pohjois-Suomen miesten kakkostyypin alkoholismi, jossa on väkivaltaa selittäviä aineenvaihdunnan ominaispiirteitä. Onko se itäsuomalainen lupsakkuus sitten näillä piilossa, ihmettelen minä. Minulla on Itä-Suomen ihmisistä vain hyviä kokemuksia (4 vuotta siellä asuneena). Minun kokemukseni mukaan puheet itäsuomalaisten lämpimyydestä verrattuna länsisuomalaisten varautuneisuuteen ovat totta. Mutta alkoholismi on ilmeisesti se tekijä. Maailmanlaajuisesti Suomi sijoittuu keskikastiin. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Latinalainen Amerikka sijoittuvat edelle, ja eniten Euroopassa tapahtuu väkivaltarikoksia Venäjällä.

Monessa yhteydessä Lauerma puolustaa tiedettä uskomushoitoja vastaan, sen itseään epäileviä, toistoa ja todistettavuutta vaativia menetelmiä. Sen kunniakasta historiaa hänen mielestään uhkaa nykyään enenevä kaupallisuus.

Hän painottaa myös, että ns. luontaistuotteita valmistavat samat yhtiöt kuin lääkkeitäkin ja nämä tuoteryhmät ovat yrityksille hyvin houkuttelevia olemattomien tuotekehityskustannusten vuoksi ja siksi, ettei terveysvaikutteista vaadita näyttöä.

Yksi lensi yli käenpesän, Milos Formanin elokuva on 60-luvun maineikkaimpia elokuvia, sekä ohjauksen että Jack Nicholsonin näyttelijäsuorituksen takia. Me katsojat vapisimme kauhusta, kun näimme avuttoman Nicholsonin sänkyyn sidottuna lamauttavien sähköshokkien kourissa. Elokuva kuulemma pelotti järjiltään kokonaisen sukupolven, sillä oikein käytettynä menetelmä on hyvä hoitomuoto, jota nykyään tehdään anestesiassa. Tämän saman kauhun hoitomenetelmästä saattoi eräs uudempikin elokuva herättää , nimittäin Arto Halosen elokuva Prinsessa. Hyvä elokuva sekin ja kertoo vanhemmasta mielisairaanhoidon historian jaksosta.

Omakohtaisia muistoja 60-luvun nuoruudesta tulvi mieleeni luvusta 'Tulipunaista ja sinimustaa', jossa Lauerma käsittelee poliittista väkivaltaa Suomessa eli sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia ääriliikkeitä: 1930-luvun äärioikeistolaista IKL:ää ja 1960/70-lukujen äärivasemmistolaisia, taistolaisia. Hän katsoo, että Suomessa hyvin toisenlainen kehitys oli 1930-luvulla lähellä, kun Lapuan liike vaati sisällissodan 'saattamista loppuun'. Toisaalta hän pohtii, olisiko koko taistolaisliike syntynyt ilman perkaamatta jäänyttä oikeisto- ja kansallisradikalismin vaikutusta. Lapuan liikkeen väkivalta yltyi murhiin asti, kun taas taistolaisten häpeällisimmistä tapauksista muistetaan Matti Rossin unkarilaisen kirjailijan ilmiantotapaus. Taistolaisuuden ajan nuorena muistan kyllä hyvin sen tosikkomaisuuden, joka liikettä leimasi. Kyllä porukka muistutti lahkolaisia armottomuudessaan ja hurmoksessaan. Minun perheeni oli ns. porvarillinen humanistiperhe, eli paha kirosana taistolaisten lauluissa. Meillä oli parhaan kaverini kanssa vasemmistosympatioita ja vappuna piipahdimme kerran katsomassa Turun opiskelijavasemmiston vappujuhlissa, olisiko ollut 1968 tai niillä main. Peruutimme hyvässä järjestyksessä jonkun ajan päästä ulos. Sisällä oli nimittäin ilmitappelu, marxilaisten ja revisionistien välillä, vai olivatko trotskilaisia vai maolaisia, whatever. Tämä on onaniaa, huusi nuori ja hyvin humalainen mies, ennen kuin suljimme oven. Emme testanneet niitä juhlia sen koommin.

David Mitchell: Jacob de Zoetin Tuhat Syksyä

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet

Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä

Kannen puupiirros Utagawa Hiroshige

Ulkoasu Riikka Majanen

Sammakko, 2014, 560 s

Seikkailua, jännitystä, romantiikkaa. Tarinan kertomisen riemua. Historiallinen romaani Hollannin ja Englannin siirtomaavallan ajoilta, kertomus vanhoista fregateista, japanilaisista rituaaleista, merenkulkijoista, herroista ja orjista, samuraisotureista ja akoluuteista, hartaista uskovaisista, uskonnon suojissa tehdyistä rikoksista, kieroista ja vilpittömistä, valtapeleistä ja juonittelusta - ja salaisesta rakkaudesta. Ohessa tarjotaan kosolti historiallista faktaa, ruokia, eläimiä, kasveja, tapoja ja myyttejä. Romaani on vailla rakenteellista kikkailua; tämä tarina vetää ja kantaa omillaan loppuun asti kuin juureen leivottu ruisleipä. Jos kaipaat pakoa arjesta, talvesta, tästä ajasta ja paikasta, tässä on se romaani, jonka siivillä se on mahdollista - ja myös väistämätöntä. Historia kytkeytyy silti katkeamatta nykypäivään, eivätkä ihmisen intohimot ole erilaisia 1700/1800-luvun vaihteessa kuin nyt.  Siitä kertoo yhtä lailla Sinuhe Egyptiläinen kuin tämä parin sadan vuoden takaista aikaa kuvaava romaani.

David Mitchell on tämän ajan kirjailija (s. 1969). Vaikka hän on kirjoittanut menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenten klassikkoteosten vertaisen teoksen, hänen sankarinsa, päähenkilönsä eivät ole kuninkaita, keisareita tai samuraita, vaan tilintarkastaja, ylivalvojan apulaisia, virkailijoita ja tulkkeja, joiden käsissä on poliittisten neuvottelujen ja juonitteluiden avaimet. Myöskään emme näe hyviksinä länsimaiden edustajia ja pahiksina japanilaisia vieraan kulttuurin edustajia, vaan monenkirjavaa yrittäjää tai moraaliltaan jalompaa tyyppiä löytyy kaikilta suunnilta.

Hollantilainen nuorimies Jacob de Zoet, domburgilainen, saapuu vuonna 1799 Japanin Nagasakin edustalla olevalle Dejiman saarelle, jossa sijaitsee Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian asema. Hänen tavoitteenaan on vaurastua täällä kauppakomppanian virkalijana muutaman vuoden ajan ja saavuttaa täten kotona odottavan Anna-kihlattunsa varakkaan suvun hyväksyntä. Nuorimies on hurskasta pappissukua, idealistinen ja rehellinen, liiankin. Dejima, suljetun Japanin edustalle keinotekoisesti rakennettu saari, on näet varsinainen käärmeenpesä, jossa vääristelty kirjanpito on osa vallassa olevien huolellisesti ylläpidettyä säännöstöä, kirjoittamatonta mutta juurtunutta. Jacob saa nopeasti huomata, että hänen lainkuuliainen ja turhantarkka työtapansa ei ole toivottua. Kauppakomppanian vastavalitulla johtajalla, varajohtajalla, virkailijoilla ja työläisillä on kaikilla oma nokkimisjärjestyksensä eikä rehellisyydellä saavuta muuta kuin vihollisia. Vain valistuksen ajan opit sisäistänyt tohtori Lucas Marinus lääketieteineen ja puutarhanhoitoineen on vapaa juonittelusta, samoin hänen koulutettavanaan oleva kätilö Orito Aibagawa, nuori aloitteleva tiedenainen. Oriton kasvot, vaikka osittain palossa vammautuneet, saavat Jacobin piirtämään ne viuhkaan ja tuntemaan syyllisyyttä kotona odottavan Annan takia. Kulttuurin, lain ja omatuntonsa kieltämästä rakkaudesta tulee Jacobin oma salaisuus, samoin kuin on hänen salakuljettamansa psalttari. Japani on tänä Edo-kaudeksi nimettynä aikana tiukasti suljettu maa, vieraiden uskontojen tekstit ovat kiellettyjen listalla.

Kirjassa luvut päivätään vaihtelevasti joko gregoriaanista kalenteria tai japanilaista kuukalenteria (tuhat syksyä siitä) seuraten sen mukaan, ollaanko hollantilaisten majapaikassa, englantilaisessa fregatissa tai Shiranui-vuoren pyhätössä, Japanin maaperällä. Dejiman asema toimii näköalapaikkana sekä merelle, josta englantilainen fregatti ja sen kapteeni John Penhaligon purjehtii brittiläisen imperiumin etuja puolustamaan että Japaniin, jossa feodaalinen yhteiskunta säätelee paitsi omien kansalaistensa myös kilpailevien Hollannin ja Englannin valtapyrkimyksiä.

Alussa viivytään kauan Jacobin yksityiskohtaisten kirjanpitotarkastusten parissa ja tarina on jo tikahtua runsaaseen paikallishallinnon henkilömäärään; johtajat, varajohtajat, orjat ja tulkit omine historioineen, rötöksineen ja juonitteluineen vilisevät. Uutta johtajaa valitaan ja entinen tuomitaan samoista rikoksista, joihin uusi ryhtyy samalla päättäväisyydellä. Tässä kohtaa ei pidä väsyä. Kun Jacob näkee Dejiman portin sulkeutuvan edessään, hän ymmärtää myöhästyneensä. Orito katoaa pimeyden ytimeen, joka kätkeytyy Shiranui-vuoren lumisen huipun taakse. Siellä pyhätön lordi apotti Enomoto hallitsee omaa valtakuntaansa, munkkien ja hyväksikäytettyjen, alistettujen naisten laumaa. Se pidetään nuhteessa oopiumilla, väärillä lupauksilla ja uskonnon harjoituksella.

Kuinka uusin sisaremme voi tänä iltana? Mestari Suzakusta saa mielikuvan miehestä, joka on pysyvästi naurun partaalla, mutta sitä naurua ei koskaan tule. Vaikutelma on pahaenteinen.

Alkaa taistelu vapauden puolesta, vääriä apotteja vastaan. Sitä ei käydä sapeleilla päivänvalossa, vaan oveluudella. Enomotolla on vastassaan sitkeä ja työteliäs Jacob, ja muurien sisällä yhtä kova peluri, kätilö Orito, joka alkaa sylkeä päivittäistä Lohtuannostaan hamppukankaisen vaatteensa hihoihin. Eikä Jacob ole ainoa, joka haaveilee Oritosta.

Samanaikaisesti merellä avautuu toinen rintama: englantilaisten fregatti HMS Phoebus lähestyy Dejimaa tarkoituksena vaihtaa japanilaisten kauppakumppani ja lopettaa voitokkaasti hollantilaisten valtakausi. Fregattia johtaa pahan kihdin vaivaama kapteeni John Penhaligon, joka yrittää pitää kirjavataustaista miehistöään kurissa ja nuhteessa … pyydä Jonesia tarjoilemaan niitä kanoja, jotka eivät muni enää. Minulla ei ole tilaa laiskottelijoille laivallani, ei edes höyhenpeitteisille.

Englannin merivoimat tykkeineen ovat uhkaava vastustaja hollantilais-japanilaiselle yhteistyölle, jonka puolesta hyveellinen sankari Jacob on valmis antamaan henkensä. Kysymys on ajoituksesta ja välissä uiskentelevien tuulenhaistajien sijoittelusta. Jacobin tukena ja ystävänä myrskyissä seisoo valistuksen airut, tohtori Marinus.

Mikroskoopit ja teleskoopit syntyvät tieteestä; niiden käyttö miesten, ja missä sallittua, naisten, käsissä synnyttää lisää tiedettä, ja luomisen salaisudet purkautuvat tavoilla, joista ei aiemmin uskallettu edes uneksia. Näin tiede laajenee, syvenee ja levittää itseään – ja sen keksimällä kirjapainolla sen itiöt ja siemenet saattavat itää jopa tämän eristäytyneen keisarikunnan sisällä.

Kuten Suketus ja MarikaOksa, olin vaikuttunut. Kääntäjille kiitos, iso urakka. Kieli on taitavaa, siinä on murteita, tyylejä, tasoja. Joitakin pieniä kömmähdyksiä sieltä bongasin, joista HS:n Pertti Avolakin mainitsi arviossaan Historiallinen romaani ja paljon enemmän.

Dialogit keskeytyvät samanaikaisten ajatusten ja ympäristön kuvailuun:

'Joten...' Ogawa ottaa siemauksen teestään vältellen edelleen Jacobin katsetta. 'Miksi herra de Zoet antaa?' Tämä on pahempaa kuin keskusteleminen Oriton kanssa puutarhassa, Jacob ajattelee. 'Koska', virkailija viuhtoo, 'no syy miksi haluan antaa hänelle lahjan, tarkoitan, sen halun lähde, mikä motivoi naruista pitelijää on tavallaan kuten tohtori Marinus saattaisi asian ilmaista, toisin sanoen... yksi suurista arvaamattomista kysymyksistä.' Mitä kehittymätöntä sekasotkua, Ogawan ilme vastaa, te oikein paasaatte? Jacob riisuu silmälasinsa, katsoo ulos ja näkee koiran kohottavan jalkaansa.

Elokuvissa: 

Mike Leigh: Mr Turner

UK, 2014

J.M.W. Turner: Sotalaiva Temerairen viimeinen matka, 1839. Wikipedia

Luulin Turneria myöhäisemmäksi taiteilijaksi, koska hänet on liitetty muihin valon mestareihin eli impressionisteihin ja näyttää aikaansa modernimmalta, mutta hän oli näköjään heitä edeltävää sukupolvea, kuoli jo 1800-luvun puolivälissä, suunnilleen niihin aikoihin kun impressionismin suuntaus sai alkunsa. Turner ei ollut mikään nälkätaiteilija, vaan jo eläessään tunnustusta ja arvostusta nauttinut kuuluisuus.

Loistava Timothy Spall Turnerin roolissa on jo ehditty monesti palkita, sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Englantilaisiin voi aina luottaa näyttelijävalinnoissa, ihmiset ovat lihaa ja verta, ryppyjä ja vatsoja, ei valkaistuja hymyjä tai bodattuja kroppia siellä, minne ne eivät kuulu. Timothy Spall Turnerina on omituisia ääniä päästelevä, mumiseva, örisevä, röhkivä, kömpelö ja ruma mies, koko ajan taidettaan tekemässä, tuottelias taitelija. William Turner nuoruuden kuvassaan on huomattavasti komeampi, mutta elokuvassa hän on jo vanhenemassa.

Turner matkustelee merellä ja maalla, palaa kotiin Hollannista Lontooseen, matkustaa laivalla Englannin rannikon pikkukaupunkeihin. Kotona hänellä on apunaan vanha isänsä ja apulainen, Turneriin pyyteettömästi rakastunut taloudenhoitaja Hannah, molemmat kokonaan omistautuneita kuuluisan taiteilijan palvelemiseen. Dorothy Atkinson taloudenhoitajana tekee myös loistavan roolin; hänen spanielimainen katseensa seuraa ohi viuhtovaa taiteilijaa, ottaa selvää isännän örinästä ja vaitiolosta, hänen nautintonsa hetki on se kun isäntä äkkiarvaamatta kaipaa seksiä kirjahyllyn edessä. Hannahin katse seuraa housujaan kiskovaa taiteilijaa, joka saman tien poistuu huoneesta. Turnerin entinen rakastettu käy kerjäämässä rahaa itselleen ja tyttärille, joita Turner ei koskaan tunnusta. Turnerin vapaa rakkaus edustaa hänen nuoruutensa ja syntymäpaikkansa (Covent Gardenin kortteleissa) elämää; aika oli muuttumassa, ankaran säädyllinen viktoriaaninen aika oli vasta alkamassa.

Rahaa häneltä kerjäävät muutkin. Kuninkaalliseen taideakatemiaan on pyrkimässä monia taitelijoita. Turnerin asema on vakaa, vaikka häntä kuvataan käytökseltään anarkistisena muiden silinteripäisten hovitaiteilijoiden rinnalla. Taiteilijat parantelevat töitään, jotka on jo ripustettu näyttelyyn katsottavaksi. Turnerin naapurissa kollega viimeistelee laajaa työtä, ja siinä olevaa runsaslukuista joukkoa sotilaita karmiininpunaisissa asuissa. Turner tuijottaa sitä ja omaa työtään. Jonkun ajan päästä hän palaa vetämään omaan sinisävyiseen merimaalaukseensa räikeän punaisen läikän. Kollega päättelee loukkaantuneena Turnerin pitävän häntä pilkkanaan. Kova meteli ja katsojien siunailu hiljenee, kun Turner viimeistelee siitä poijun.

Mainiota ajan 'taidepuhetta' kuullaan paikallisen ylimystön kutsuilla, jossa John Ruskinin omahyväinen ja kaunopuheinen poika puhuu suohon Turnerin kilpailijan suututtaen muut vieraat, paitsi äitinsä. Turner itsekään ei ole vaikuttunut, kyselee kummasta puhuja pitää enemmän munuais- vai lihapiirakasta.

Maisemat Turnerin maalauksissa ovat peräisin Englannin rannikolta ja Lontoosta. Me mietimme, olisiko osa elokuvassa nähtyjä maisemia peräisin Cornwallin rannikolta, jossa kävimme neljä vuotta sitten, Mevagisseyn pienessä rantakaupungissa, ja Dartmooren nummilta Devonissa.

Mevagissey

Tosin Margate, josta Turnerin viimeinen rakastettu Mrs Booth löytyi, on vastakkaisella, Englannin itärannikolla. Mrs Booth oli Turnerin viimeinen rakkaus, ja suhde kuvataan harmonisena ja onnellisena. Taloudenhoitaja Hannah on yksin kissan kanssa, ja psoriasis on ärtynyt hyvin pahaksi. Hänen hylätty olemuksensa on sydäntä särkevää katsottavaa.  

Mike Leigh teki komean elokuvan Englannin kuuluisimmasta taiteilijasta, valohämyn taitajasta. Huolellista epookkikuvausta, taiteilijan maisemia samalla paletilla kauniisti kuvattuna, ilman kuivakkaa jokaisen vaiheen läpikäyntiä tai puhki selittämistä, huumorilla mainiosti ryydittäen.

 

Dartmoor Devonissa. Elokuu 2010.

Taru Vuontisjärvi: Nyhtänkölijä

 Sammakko 2014, 304 s

Ulkoasu Riikka Majanen

Sodankylä, pyssykylä, 1980-luvulla. Täällä juodaan kossua aamupalalla, kaljaa janoon, kossua päivällisellä ja yöpalalla myös. Metsurin ammatti on siirtymässä historiaan, metsäkoneet veivät työt, juna vie etelään ne nuoret, jotka saavat kamppeensa pakattua.

Jorma, peräkammarin poika, tuikkaa aamulla insuliinia suoneen. Jorma ei ehdi petistä nousta, ennen kun ottaa ensimmäiset hörpyt viinapullosta. Miettii samalla pitäisikö hakea puita pesään, hakea jollekin kurssille että sais töitä, tai uskaltaisko lopulta ottaa haulikon ja kävellä metsään tekemään loppu kaikesta. Elinaikaa on annettu 10 vuotta eikä hän ehkä jaksa sitäkään. Ja mitä se Virvekin hänestä haluaa, kun hän ei jaksa sen ininää. Jorma ei saa tehtyä päätöstä yhdestäkään vaihtoehdosta ennen kun on jo päissään. Työttömyyskorvauksen ohella lisätienestiä tulee viinanmyynnistä. Veikko-isä haaveilee metsätöistä. Niitä odottaessa päivät kuluvat hetekalla ja kantakievarissa, isäntä nousee vain topakan emännän laittamaan ruokapöytään. Samassa sameassa ringissä pyörii Hanna, entinen punkkari, työtön yksinhuoltaja, miesten veroinen viinan ottaja, käytännöllinen ja taiteellinen käsistään, äkkipikainen tempperamentiltaan. Hanna ja Jorma eivät oikein tiedä mitä ovat toisilleen, mutta sammumisen kynnyksellä saattaa jotain toiveita tulla ilmaistua. Muita paikallisia naamoja ovat Rausku, kaunis ja sujuvaläppäinen kauppamies, toisen jalkansa metsään sammuttuaan jäädyttänyt Keepe, Pekka, Ari ja Jorman setä Heikki, jonka juopottelun määrä on jo karkottanut kylän anteliaimmatkin nakut. Se ei haittaa, sillä Heikille kelpaa sikakin.

Illalla alkaa kylällä pilluralli. Nuoret miehet iskevät tirskuvia nakkuja, ja sitten mennään porukalla ryyppäämään ja naimaan. Meno näyttää samalta kuin Kalervo Palsan Kittilän yössä. Vanhat miehet näyttävät esimerkkiä, eikä nuorista ole sitä muuttamaan. Kaveruus kestää vipit ja hillittömät ryypiskelyt, jotka päättyvät saunaan ja jonkun raivokohtaukseen; huonekalut lentävät pirtistä pihalle – silloin kun emäntä sattuu olemaan poissa. Seuraavana päivänä parannetaan krapula ja jatketaan.

Levoton Rausku on ainoa porukasta, joka päättää menestyä ja hyppää etelän junaan, päämääränä helppo raha huumebisneksessä. Kylälle tömähtää nakkujen joukkoon pari nuorta opiskelijakimmaa Helsingistä, tekevät tutkimusta työttömyydestä. Näyttävän Kaijan kaveri Virve, epävarma hiirulainen, innostuu Jormasta vaikka tämä ei tee mitään innostaakseen. Jorma ihmettelee tykönään miksi, puhaltelee vain solkenaan käärimästään sätkästä renkaita, neliöitä tai naisenkuvia. Virve kysyy, mitä hän harrastaa. Kysymys on Jormalle kiinaa.

Etelä ja kalsea Helsinki ei houkuta. Pohjoisen miehet joutuvat vastentahtoisesti käymään pääkaupungissa, kuka huumebisneksen, kuka lääkäriasioilla. Helsinki-kuva on kliseinen: se on betonia, tylyjä pakkotahtisia ihmisiä, räntäsadetta. Kirjailija tuntee paremmin oman maisemansa: Sodankylän talvessa yötaivas kimmeltää kylmästi, ja kesällä valo sekoittaa ihmisen pään. Juopot, Datsunit, mustat poron kimpaleet talojen katoilla pimeässä talvessa ja muu rekvisiitta, se on kaikki aitoa tavaraa.

Luulisi, että tämän viinanhouruisen ja näköalattoman porukan touhuja seuratessa masentaisi. Mutta ei. Anteeksipyytelemättömässä elämäntavassa on jotain bukowskimaista. Mies ei osaansa suurentele; vittumaista mutta meidän näköistä elämää. Etäällä taustalla vilahtaa keskiluokkaistakin, monipuolisemmalla ravinnolla elävää pohjoissuomalaista. Pikku hiljaa alkaa kasvaa odotus, toive, jättäisikö Jorma sittenkin jonain aamuna korkin avaamatta. Muutoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Sitä ei tule, se ei tule edes mieleen - ja se on uskottavaa. Täydellisiin mutta haihtuviin savurenkaisiin se jää. Sen enempiä hän ei usko saavuttavansa.

Taru Vuontisjärvi on lahjakas kirjoittaja, tämä on hänen esikoisteoksensa. Ylitsevuotavan viinan sekaan mausteita antaa Jorman ja Virven orastava suhde, erilaisten maailmojen satunnainen kohtaaminen, ja jännärin aineksia on Rauskun kovassa pelissä hesalaisten huumekauppiaiden kanssa. Tämä rupinen porukka Lapin ankarassa talvessa raivostuttaa, ällistyttää ja riemastuttaa. Äijien vuolaat dialogit paikallismurteella ovat silkkaa herkkua:

Oho, mitäs se Veikko täälä oven tukkeena makkoilee? Jokhan sulta jäätyy kalu tällä pyryllä.

Juha Hurme: Hullu

Teos 2012, 249 s

Korjattu versio 31.12.: Minäkertoja ei ole = kirjailija.
Lueskelin eilen löytämiäni lehtiarvosteluja. Huomaan tehneeni oikaisun siinä, kun kerron kirjasta Juha Hurmeen muistelmana. Vaikka pohjaakin kokemukseen, kirja on fiktiota, romaani, joten päähenkilö ei ole Juha Hurme vaan kertoja.

Saako nauraa sille, kun ihminen menee psykoosiin, joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle, tapaa siellä kaltaisiaan ja kertoo kokemuksistaan? Pahalta näyttää, mutta nauroin monet kerrat. Voisin jopa käyttää tästä kirjasta  sanaa 'voimaannuttava', vaikka sana herättääkin minussa lievää pahoinvointia.

Psykoosi ja harhat eivät ole leikillisiä tiloja, varsinkaan pysyvinä tiloina, mutta noissa rajatiloissa ovat monet luovat ihmiset käyneet ja kyllä sieltä katsoen näkee monia asioita toisin, monen ns. normaalin asian voi kyseenalaistaa, pitää järjettömänä, ja täydestä syystä. Sitä tässä tehdään ja päähenkilön matkalla kohti tukevampaa maankamaraa Hurme filosofoi ja pohdiskelee elämää, rohkeasti, ymmärtävästi, ennakkoluulottomasti ja hauskasti – sekä kirjoittaa selkokielisesti kirkasta lausetta. Kirjan hullu hakee itseään ja paikkaansa ja löytää sen kirjoittajana ja teatterin tekijänä, myös suljetulla osastolla.

Juha Hurme on paimiolaissyntyinen – varsinaissuomalainen murre ja historia näkyy ja kuuluu - teatterimies, käsikirjoittaja ja kirjailija. Minäkertoja tuntee eräänä päivänä Helsingissä, että Se on tulossa. Se on tehnyt itseään tiettäväksi jo jonkun aikaa. Hulluus. Sydän hakkaa kahtasataa, ympärillä alkaa hajota ja parvekkeen kaide on liian matala. Hän tietää keltaisen talon, jonka ovinappia voi painaa. Näin on sisällä Auroran psykiatrisessa sairaalassa. - Kirja on fiktiota, mutta pohjaa koettuun. Tämän esimerkin valossa muuten Auroran kynnys näyttää matalalta. Tästä on polemiikkia viime aikoina näkynyt, kun psykiatrinen päivystys on Helsingissä päätetty järjestää uudelleen ja lopettaa Aurorassa.

Keltaisesta talosta kertoja päätyy nopeasti harmaaseen, suljetulle osastolle.

Marmoriportaisiin oli kulunut askelten painaumat. Tästä oli kuljetettu paljon porukkaa alas.

Harmaassa talossa päähenkilö jonottaa kontrollin lääkitystä muiden mukana, kelaa elämänsä naisia, äitiä, siskoa, rakastettuja ja tytärtä, lukee ja analysoi Raamattua, vertailee Uuden testamentin evankeliumikertomuksia, ja alkaa hahmotella luonnoksia uusista läheisistään. Ja palaa katsomaan kuvia lapsuuden kesistä. Naapuripetissä majailee Jysky, kuin suoraan elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän, Nicholsonin inkkarikaveri, kiiltävänmustine letteineen. Mutta tässä käenpesässä ei  pesänhoitajien sadismi ole pääosassa, päinvastoin Auroran henkilökunta näyttäytyy neutraaleina, kaiken nähneinä ja asiallisina.

Alun epäluulon jälkeen potilaat Puupponen, Jysky ja kertoja aloittavat bändiyhteistyön, jossa päähenkilölle valikoituu luontevasti ensi työksi englanninkielisen rocklyriikan käännöstyö. Vain orja tai vanki voi tietää, mitä on vapaus. Ja vain rakkautta vailla oleva, mitä on rakkaus. Siksi reggae ja blues ja muu musta musa on niin ylivoimaista. Kirjoittamisesta löytyy päähenkilölle suunta hillitä kaikkialle karkaavia ajatuksia ja saada itselle samalla oma työtila tyhjästä, keskittymällä siihen, vaikka oma elämä näyttäytyykin epäselvempänä kuin Maiju Lassilan. Seuraava projekti on nimittäin kertomus Maiju Lassilasta alias Irmari Rantamalasta, ja muitakin nimiä on.

Kertomus pätkäisee kirjassa sairaalakokemusten kuvauksen, samoin kuin lopussa kertojan näytelmäprojekti osaston asukkaiden kanssa. Paras osio on nimenomaan tämä sekä tarkkanäköinen, arvostava että hauska kohtalotovereiden ja omien ajatusten kuvaus.

Haluatko sä täältä jo pois?

Ei minulla ole kiire. En ole vielä valmis.

Milloin sä olet valmis?

Sitten, kun olen oppinut rakastamaan koko sydämestäni vaimoni uutta miestä.

Omaa sairastumistaan tutkiessaan kertoja löytää painavia syitä kristinuskosta ja uskonnon opetuksen aivopesusta. Ihmiset uskovat jumaliin, koska eivät uskalla kantaa vastuuta elämästään, teoistaan, kohtaloistaan ja kuolemastaan. Ja koska pelkäävät kuolemaa niin kauhean paljon.

Loppuosan kirjasta muodostaa erillinen näytelmäesitys, jonka päähenkilö kirjoittaa osaston Uuden Vuoden juhliin. Siinä koe-eläin, amputoitu hiiri julistaa Suomen Turussa mielenrauhan. Osaston potilailla on kullakin roolinsa lukijoina. Päähenkilönä on J.J. Wecksell, Daniel Hjortin luoja, Lapinlahden sairaalaan päätynyt runoilija. Tässä J.J. Wecksellin patsaan puheenvuoro J.J. Wecksellille.

Minä ja minunlaiseni pidämme tätä maata pystyssä silloin kun sinä ja sinunlaisesi kaadutte, sekoatte ja lahoatte. Minä olen sinun tuotantosi kestävä osa. Minä olen Utvalda Dikter, valikoitujen runojesi suppea laitos. Minä olen keskivertoporvarin erektoitunut idea ja kolminkertainen eläköön-huuto. Minä edustan tasoa ja pysyvyyttä tööt tööt, kuolemattomuutta töttöröö, enkä siedä häilyvää liikkuvaa kasvavaa muuttuvaa elämää, sen versoja haaroja himoja iloja oikkuja erehdyksiä sykäyksiä lankeemuksia bakteereita soluja tumia sikiöitä virtaa verta virtaamista. 'Elämäss´ on likapyykin hajua; vain patsaassa on kauneuden tajua.' (Patsas innostuu liikaa ja meinaa kellahtaa kumoon.- - -)

Voiko tuota paremmin kuvata patsaan pönötystä. - Aina ei ole selvää, kuka on hullu ja kuka 'normaali'. Taiteilija tässäkin potkiskelee tiukkoja rajoja kauemmas, että kaikilla olisi helpompi hengittää. Kuten taiteilijat aina ovat tehneet.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Siltala 2014, 175 s 

Essee kuulostaa korvissani akateemisen kuivakiskoiselta, hienostelevalta, tosikkomaiselta kirjoitukselta, jota kirjallisuuden ammattilaiset kirjoittelevat lähinnä toisilleen, loputtomasti saivarrellen, keskenään miekkaillen ja välillä selkään puukottaen. Ei taviksille. Aika tyhmä ennakkoluulo itse asiassa, koska olen näköjään lukenut blogiaikanani (runsaan vuoden) kaksi esseiksi luokiteltua kirjaa, Hans Magnus Enzensbergerin Älykkyyden sokkeloissa ja Kauhunkylväjät ja David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää täällä. Molemmat hyviä lukukokemuksia.

Nyt siis kolmas esseekokoelma luettu – ja mitä ilotulitusta tämä olikaan! Lopetin klo 1 yöllä, ja olo oli samalla tavalla virkistynyt kuin talven jälkeen kun ensimmäistä kertaa on pulahtanut vielä jäisen kylmässä meressä.

Antti Arnkil on erinomainen opas tälle monipuoliselle turneelle taiteen maailmaan. Taide käsitettynä laveasti kuin pitääkin. Missään kohtaa en lue omahyväistä sivistyksellä itsensä ylentämistä. Sen sijaan moottorina on älyllinen uteliaisuus ja tarjolla olevista taiteen antimista nauttiminen ja tämän nautinnan laajentaminen lukijalle. Esseissä Arnkil jakaa kokemuksiaan lukemastaan kirjallisuudesta, nähdyistä elokuvista, musiikista, ja lisäksi mukana on kaksi henkilökohtaiseen elämään liittyvää lukua. Niiden aiheina on ystävyys ja menetys sekä lapsuusmuistoja.

En ole lukenut Paavo Rintalaa mutta Arnkilin ensimmäisestä esseestä, joka käsittelee Paavo Rintalan kertomusta Maatyömies ja kuu minulle tulee mieleen Pentti Haanpää. Kertomuksessa Rintala pohtii kirjailijan merkitystä verrattuna maatyömiehen jättämään kynnöksen jälkeen. Optimistinen Arnkil ei jaa pessimistisen Juha Seppälän – joka myös on kirjoittanut samasta kertomuksesta - näkemystä 'jäätyneestä kynnöksestä, ihmisen avuttomasta raapaisusta maan pinnalla'. Kirjoitettu voi etäännyttää meidät aistitusta, mutta se voi myös juurruttaa meitä siihen, kokemuksen multaan. Kirjoittaminen on yhteyden etsimistä.

Ymmärrän nyt, että en ole ymmärtänyt ollenkaan Hannu Raittilan hienoutta. Tämä selvisi esseessä 'Helvetin kuvia Hannu Raittilan teoksissa'. Vika on täällä päässä, koska tapa millä Arnkil avaa Raittilan Canal Granden tai Pamisoksen purkauksen, osoittaa että teokset ovat täynnä jännitystä ja taidokasta juonen rakentelua. Mutta hän onkin kustannustoimittaja, joka itse kirjoittaa vetävää tekstiä kun sen sijaan minulle Raittila on raskaan insinööriproosan taitaja, anteeksi vaan – kaksi kesken jäänyttä yritystä. Valitettavasti en näe Raittilaa lukiessani edes sitä huumoria, jota niissä selvästi on – kun sen oikein oivaltaa. Raittila on kuulemma hämännyt lukijansa luulemaan, että keskeistä niissä on miesten käyttämä tekniikka, vaikka pohjimmiltaan kyse on asioiden mielen kysymisestä. Uskon sen, olen hämäyksen viaton uhri.

Kiinnostava on esseen 'Esim. Keskellä kaiken' pohdinta runoudesta ja minuuden käsitteestä, lähtökohtana Jouko Tyyrin essee Parnassossa, vuodelta 1966, jossa Jouko Tyyri julistaa uuden yhteisöllisen minuuden runoudessa syrjäyttäneen Koskenniemen yksinäisen kokijan, eristetyn minuuden. Tämän päivän esseisti tarjoilee Tyyrille koskenniemeläisen minuuden uusin maustein: yksin keskellä kaiken, näyttöruutujen äärellä, esitysten yleisönä ja tuottajana. Uuden kansalaisen tehtävänä on katsoa elämää ruudulta, muokata itseään tykättäväksi, kommunikoida jokainen oikkunsa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin.

Joitakin vuosia sitten YLE-Teema esitti sarjan 'Elokuvan kätketty kieli', jossa supertähdeksi nimetty slovenialainen filosofi Slavoj Žižek analysoi jäljittelemättömällä ja vangitsevalla tavallaan elokuvahistorian merkkiteoksia. Arnkilin esseet muutamasta hänelle merkityksellisestä elokuvasta eivät jää jälkeen niistä. Elokuvat ovat Zaida Bergrothin 'Skavabölen pojat', Juha Koirasen 'Partanen' ja Lars von Trierin 'Melancholia'.

Lisäksi esseessä 'In girum imus nocte et consumimur igni' (Pyörimme yössä ja meitä syö tuli) Arnkil paljastaa istuneensa kaksi päivää elokuvateatteri Orionissa katsomassa Guy Debordin koko tuotannon. En ole tietenkään kuullut koko nimeä sivistymättömyyttäni, mutta sen sijaan Godardin kyllä. Ilmenee että Guy Debord on ns. situationistien guru ja totaalinen nihilisti (oma tulkintani), joka kumoaa kaikki analyysit elokuvistaan, sekä ylistävät että vihamieliset ja että Godard otti vaikutteita tältä. Debordin esikoiselokuvassa ei ole ensimmäistäkään kuvaa, ainoastaan valkoista, ja mustaa ja jonkin verran repliikkejä.--- Puheen toistojen ja taukojen käyttö perityy Debordilta suoraan Godardille. Joka tapauksessa Debord on lahjomaton yhteiskuntakriitikko ja fundamentalisti, vähän kuin Godardin palvojat, minusta vaikuttaa. Arnkil toteaa koko tuotannon nähtyään pitävän niitä sittenkin enemmän taiteena kuin yhteiskunnallisena elokuvana. Situationistit eivät olisi sitä hyväksyneet, mutta Arnkil ei voi muuta kuin näyttää heille keskisormea. Minä puolestani peukutan tätä kommenttia.

Lars von Trierin Melancholia aukenee kirjan sivuilla niin maagisella tavalla elokuvan nähneelle, että on kuin katsoisin sitä lukiessani. Tässä ei tule niinkään mieleen tulisieluinen Slavoj Žižek kuin rauhallinen ja arvostava edesmennyt Peter von Bagh. Koko elokuvan tunnelma on tarttunut kirjoitukseen, mutta samalla Arnkil höystää sitä omilla tulkinnoilla ja tiedoillaan. Se on nyt vieläkin parempi. Emotionaalinen kitka ja lopun tunnelma saivat jotkut kriitikot syyttämään Melancholiaa tosikkomaiseksi. Minusta elokuva on pohjavireeltään pikemminkin musta komedia. Itse asiassa wagneriaaniset puitteet kätkevät alleen suoranaisia slapstickin piirteitä. - - - Clairen ehdotettua, että maailmanloppu otetaan vastaan terassilla, Justine kuittaa, että miksei mieluummin vessassa.

Esseessä 1657 kertojaa Arnkil kertoo viime vuosisadan suomalaisen tietokirjallisuuden kummajaisesta: Yrjö A. Jäntin kokoamasta 24-osaisesta Suomen Sanasta, joka vaikuttaa tässä vaiheessa olevan divarien ongelmajätettä. Kuitenkin se oli aikoinaan tämän kirjallisuuden ammattilaisen, kustannusjohtajan kunnianhimoinen ja megalomaaninen haave jättää Elias Lönnrotin veroinen jälki Suomen kirjallisuuden historiaan keräämällä valtava tekstikokoelma, joka hahmottaisi kuvan isänmaasta neljältä vuosisadalta. Sarjan avulla lähdettiin etsimään suomalaisuuden oletettua kovaa ydintä, mutta lopputulos on satunnaisuuksien ja ohikiitävien vaikutelmien runsaudensarvi. Kustannusjohtaja puuhasi eläkevuosinaan vastaavaa koko planeetan proosasta, toivuttuaan edellisen työnsä aiheuttamasta uupumuksesta.

Reko Lundán oli Antti Arnkilille saman alan vaikuttaja ja asemansa jo vakiinnuttanut ohjaaja ja kirjailija, kun Arnkil aloitti uransa kustannustoimittajana. Hänestä tuli hyvä ystävä, kuin isoveli. Essee Reko on sydämeenkäyvä ystävyyden ja menetyksen kuvaus. Hautajaisissa suruun sekoittuu häpeä pukeutumismokasta. Sitä helpottaa vain ajatus Rekon räkäisestä naurusta tälle mokalle.

Tällä menolla esseistä tulee lempikirjallisuuttani. Vuoden 2014 esikoiskirjailijoita muuten. Hyvä vuosikerta.