Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Korkkasin ensimmäisen Oatesini. Maku on vahva, pitkä ja viipyilevä. Joyce Carol Oates on noita nimiä, joita on tullut vuosien varrella kirjaston hyllyjen välissä selailtua, mutta jostain syystä en ole häntä tullut lukeneeksi. Hänen Marilyn Monroen inspiroimaa Blondiaan olen nähnyt paljon luetun ja kehutun.

Oates kirjoittaa paksuja kirjoja, sellainen on Haudankaivajan tytärkin, lähes 700-sivuinen. Mutta mikä taito kertoa! Kuinka odottamatta hän osaakaan iskeä kertomukseen äkillisiä säröjä, antaa aavistaa kutkuttavia salaisuuksia, tuoda mukaan moniulotteisia, ristiriitaisia henkilöhahmoja, luonnostella maisemansa kevyesti nostamalla sieltä tunnistettavia yksityiskohtia - ja kirjoittaa vetävää dialogia. Oatesin kerronta on realistisen proosan juhlaa, se on älykästä, moniulotteista, psykologisesti tarkkaan tutkittua ja huolellisesti kypsyteltyä.

Luenko koko ajan samasta aiheesta, siirtolaisuudesta, pakolaisuudesta? Se taitaa olla ihmisille arkea kaikkina aikoina, eri syistä. Ainakin tänä vuonna lukemani Shamsie, Clement ja Levy kertovat ihmisistä matkalla toiseen paikkaan; väkivallan, kodittomuuden, pelon takia liikkeellä. Niin tulevan haudankaivajankin perhe, Schwartit, jotka lähtivät natsi-Saksaa pakoon ja rantautuivat New Yorkin osavaltion läntisimpään osaan vuonna 1936. Laivalla syntyy tytär, Rebecca, päähenkilö tässä kertomuksessa. Romaani alkaa tosin mystisellä kehyskertomuksella, parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtuvalla kohtaamisella, jossa tuntematon mies seuraa Rebeccaa erehtyessään luulemaan häntä Hazel Jones-nimiseksi tytöksi.

Jacob Schwart ja vaimonsa Anna sekä heidän kolme lastaan asettautuvat New Yorkin osavaltion Chautauquan laaksoon, jossa isä saa ottaa vastaan työn Milburnin hautausmaan haudankaivajana. Tämä osa kertoo riipaisevasti siitä pitkästä jäljestä, jonka perheen hyvinvoinnin romahdus jättää myös seuraavaan sukupolveen. Sivistyneestä porvarisperheestä tulee arvottomuuden ja vihan tunteita kasvavaa köyhälistöä. Yhteys uuteen maailmaan on vaikea, alkaen kieliongelmista; toiset ovat niitä, vihollisia. Lapset oppivat isältään vihan ja häpeän, äidiltään pelon. Vanhemmat kadottavat yhteyden toisiinsa ja lapsiinsa. Tuo koti Amerikassa tulee muistuttamaan suomalaista Ryysyrannan Joosepin kotia. Lapsille viha tuo voimaa kapinoida ja lähteä, vanhemmat se mädättää niille sijoilleen. Lukijallekin tekee hyvää jättää taakse tuo kurja haudankaivajan mökki, sen verran mudan peitossa siinä rämpii.

Rebeccan myöhemmät vaiheet sopivat saumattomasti siihen lapsuuteen, jonka haudankaivajan kivinen murju romahtaneine haaveineen on tarjonnut.

"Sinun rotusi, Rebecca. Te olette kulkureita."
"Rotu? Mikä rotu?" "Se rotu, johon sinä synnyit."
Se oli niin odottamatonta, ettei Rebecca tajunnut ollenkaan, mistä nyt puhuttiin. Hänen silmänsä, raskasluomiset ja savusta kirvelevät, rävähtivät auki.
"Samaa rotua minä olen kuin sinäkin. Samaa perhanan rotua kuin kuka vain."

Mikä on nuori, rakkautta vailla varttunut nainen vastustamaan vaarallista ja salaperäistä miestä, joka tihkuu testosteronia, voimaa ja saavutettua asemaa - vaikka sitten olutpanimon myyntimiehenä? Olisiko tässä uuden elämän ainekset? Oatesin Haudankaivajan tytär ehtii moneen, tragedian uhka väijyy kovia kokenutta Rebeccaa, identiteettiäänkin vaihtanutta, hän on sittemmin Hazel. Sillä Rebecca/Hazel pakenee selvitäkseen elämässä, saadakseen elää. Käänteitä riittää ja siinä onkin ehkä pieni miinus Oatesin romaanissa: olisiko vähemmän sittenkin enemmän? Loppuosa on jo kuin toista romaania kaikkine tapahtumineen ja uusine henkilöineen - niin tupaten täynnä se on. En voi olla ihailematta Oatesin taitoa rakentaa uusissakin tilanteissa, uusistakin ihmisistä yllätyksellisiä, moniulotteisia, uskottavia kohtaloita.

Romaanin lopussa käydään kirjeenvaihtoa, jossa Rebecca löytää kadottamansa sukulaisen, sen Freydan, jonka perheen oli määrä saapua haudankaivajan perheen vieraiksi kotoa Saksasta, mutta joka käännytettiin takaisin ennen satamaan saapumista. Sieltä poimin tämän lauseen:

Sano sinäkin itsellesi: "Yhtään päivää jonka elän, ei ollut tarkoitus tulla" ja siitä löytyy onni.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
The Gravedigger's Daughter, suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2009, 678 s

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ajatus Sofokleen Antigone-tragedian sijoittamisesta nykyaikaan on inspiroinut romaanin Joka veljeään vihaa kirjoittajaa, kirjailija Kamila Shamsieta. Suomennoksen raamatullinen nimi viittaa samanhenkisesti  historian myyttisiin teksteihin. Romaanin alkuperäinen nimi on yksinkertaisesti Home Fire.

Ei tarvitse pelätä, että olisi syntynyt väkisin puserrettu rakennelma antiikin amfiteatterin pölyisille raunioille. Päinvastoin, romaani on elävästi kerrottu yhteiskunnallinen draama, joka iskee rohkeasti maailman tiukimpiin kipukohtiin, tässäkin ajassa: keitä olemme ja mihin kuulumme, kun maailman myrskyt, sodat ja valtataistelut, ennakkoluulot ja uskonnot, politiikka, terrorismi ja sen pelko repivät ihmisiä eri suuntiin. Ja kuinka pitkälle rakkaus kantaa, kun kuilut avautuvat lähellä. Isoja kysymyksiä, jotka Shamsie pilkkoo vetävän kertomuksen muotoon, pudottaa valinnat katseen korkeudelle ja vaihtaa näkökulmaa kokonaisuuden pysyessä jäntevästi koossa, yhä jännittävämmäksi kirittävään loppuun saakka.

Palkitun (Women's Prize for Fiction 2018) romaanin keskushenkilöt ovat brittiläistyneen pakistanilaistaustaisen Pashan perheen kolme aikuista lasta. Perheen äiti on kuollut ja isä kadonnut jo vuosia aiemmin radikaalin jihadismin tielle. Vanhin tytär Isma on nuoremmille, 19-vuotiaille kaksosille Aneekalle ja Parvaizille äidin roolissa. Nuoret asuvat Lontoossa Wembleyn kaupunginosassa, vanhan tätinsä naapurustossa.

Kuinka paljon islamin uskonnollisessa radikalisoitumisessa on kyse miehen roolin muuttumisesta? Tätä patriarkaalisen valta-aseman heikkenemistä ja siitä lähteviä valintoja Joka veljeään vihaa heijastaa Pashan perheen kohtaloissa. Isma lähtee romaanin alussa kodistaan yli Atlantin Massachusettsiin tekemään väitöskirjaa - ja jo lähtö kertoo muureista, joihin tällä taustalla törmää joka askeleella. Pidättekö itseänne brittiläisenä? Minä olen brittiläinen. Aneeka aloittaa yliopisto-opinnot oikeustieteellisessä, mutta hänen kaksosveljensä Parvaiz jää asetelmien muuttuessa yllätettynä tyhjän päälle. Vaikka perheen isästä ei kellään ole muistikuvaa, hänen marttyyrikuolemansa Guantánamossa ja jihadistinimensä Abu Parvaiz tehdään pojalle tiettäväksi, samoin isän myöhemmät urotyöt. Taitavasti romaani kuvaa nuorenmiehen mielen hämmennystä ja tyhjyyttä, joka vain odottaa sisältöä, hänen ajelehtimistaan ja isähahmon kaipuutaan.

Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli - tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä aikoina toveripiirissä henkeä yllä.

Parvaiz katoaa Aneekan chatistä, ja sisko epäilee syyksi uutta tyttöystävää. Seireenin kutsu tulee ihan muualta. Karamat Lone, sisäministeri ja tämän poika Eamon tuovat romaaniin toisen ulottuvuuden: pakistanilaistaustainen konservatiivi poliitikko kertoo tarinaa poliittisesta pyrkyryydestä ja joustavasta moraalista. Sisäministeri tasapainottelee brittien ylistyksen ja omien petturi-syytösten ohuella miekanterällä. Eamonista, varakkaan perheen pojasta tulee opiskelijana Aneekan ja Isman tuttavuus, joka ravistelee tunteita. Niiden motiiveista ei kukaan, lukijakaan aina voi olla varma.

Kamila Shamsie rakentaa ihailtavan monivivahteista kertomusta räjähdysherkistä aineksista. Dialogi vetää, kieli on notkeaa, suomennos seuraa sujuvana. Mukaan tulee vielä mediankin kuva tapahtumista ja se kaikki kuulostaa hyvin tutulta. Sekin avaa lukijalle, mitä kaikkia mahdollisia maailmoja tämän tapainen tapahtumien ketju voi kätkeä, aika kliseisen uutisoinnin takana. Antiikin perustus ei ole tarpeen, mutta siellä se on. Hyvä tietää, sivistävää - kun en nyt Sofokleeseen enkä Antigoneen tragediaan ole perehtynyt.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
Home Fire, 2017, suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018, 302 s

Parempi maailma

Puuhakas mutta suunniteltu - paremmin kuin hallituksen - soteprojekti lähipiirissäni on kutistanut lukemiseni viime viikkoina minimiin. Sitä on vielä edesauttanut se, että reissukaveriksi valitsemani tietoteos ei sittenkään vetänyt sanomalehteä tai radion kuuntelua paremmin. Hans Roslingin Faktojen maailma. Asiat ovat paremmin kuin luulet on ollut kirjakauppojen ja kirjastojen listoilla viime vuodesta alkaen ja meillekin se joulun myötä hyllyyn ilmestyi.

Faktojen maailma on ruotsalaisen kansainvälisen terveydenhuollon professorin Hans Roslingin yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa kokoama teos maailman hyvinvoinnin nykytilasta, joka siis kirjan alaotsikon mukaisesti on paremmassa jamassa kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Kirjoittajat ovat perustaneet Gapminder-säätiön, joka työskentelee faktoihin perustuvan maailmankuvan puolesta tietämättömyyttä vastaan. Negatiivisemman käsityksen alkujuuret ovat monessa, mm uutisten dramaturgiassa; vain huonot uutiset päätyvät uutisiksi, mutta myös länsimaissa käytetyssä vertailukohdassa, joka ei ole päivittynyt 60-luvusta. Meillä on virheellinen käsitys kehityksestä muualla, ns kehittyvissä maissa. Se on ollut huomattavasti parempaa.

Joitain poimintoja. Melkein kaikki maailman lapset rokotetaan eli melkein kaikki nykyään elävät ihmiset saavat edes jotain nykyaikaista perusterveydenhoitoa. Maailman jako kahtia on suuri harhakäsitys, koska keskiluokka on vallitseva yhteiskunnan osa maailmassa, myös köyhimmissä maissa. Ihmiskunnasta 85 % on jo siinä tilastollisessa laatikossa, jota oli 60-luvulla tapana kutsua kehittyviksi maiksi. Moni harhakäsitys syntyy tilastojen liian jyrkästä tulkinnasta, jossa nähdään vain kuilut mutta ei päällekkäisyyksiä. Äärimmäinen köyhyys on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana vähentynyt nopeammin kuin koskaan ennen. Käsityksessä maailman väkivaltaisuudesta pätee sama kuin mitä meilläkin on uutisoitu rikollisuudesta: ihmisten pelot ja tunne väkivallasta ovat kasvaneet, vaikka tilastot osoittavat väkivallan vähentyneen. Luonnononnettomuuksien uhrimäärä on laskenut huimasti.

Rosling & co ovat siis oikean tiedon ja positiivisen kurssin korjauksen asialla. Tässä linkki Gapminder -sivustolle, jossa voi testata omia käsityksiään ja lukea lisää aiheesta. Luettuani  vajaan puolet teoksesta minusta näyttää, että ilmaston ja ympäristön tilan muutos on räikeä poikkeus tähän parantuneeseen maailman tilaan. Eli ihminen kulkee pitkin lisääntyvän hyvinvoinnin polkua, mutta sama ei koske maapalloa, ei sen muita eläjiä, meriä tai metsiä.

Sivulla 73 kerrotaan tilastojen muodossa 16 huonoa asiaa, jotka ovat häviämässä, esimerkiksi lapsina kuolleet eli alle 5-vuotiaiden kuolleisuus, kuolemanrangaistus, lapsityövoima ja viimeisenä nälkä. Sivuilla 75-76 luetellaan vastaavasti 16 hyvää asiaa, jotka yleistyvät, esim naisten äänioikeus, lukutaito ja lasten parantuminen syövästä. Mutta mukana tässä paraatissa on myös tilasto Uhanalaiset eläinlajit, joiden määrä osoittaa huikeaa kasvua vuoden 1959 34:stä 2010-luvun 87.967:een. Hyvä kehitys?

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Päässäni kajahti kansallislaulun lailla: I have a hard time missing you baby, with my pistol in your mouth. Just roll your pretty eyes if you intend to stay.

Yhdysvalloissa on takapajuloita lähellä äveriäitä lomaparatiiseja, kuten Floridassa, Sunshine Statessa. Sinne syrjäkylille, kaatopaikan katveeseen, pienen alligaattoreita kuhisevan joen lähettyville Jennifer Clement vie lukijan romaanissaan Rakkaudesta aseisiin. Asuntovaunualue kasvaa ja tyhjenee ihmisistä sattumanvaraisten tapahtumien seurauksena. Margotille ja hänen tyttärelleen Pearlille on riittänyt jo viisitoista vuotta paikoilleen ruohottunut Mercury Topaz, automaattivaihteinen auto. Pearl on romaanin näkijä ja kokija.

Balettitanssija Margot Fonteyniltä nimensä saanut nainen on teiniraskauden jälkeen karannut varakkaasta kodistaan mukanaan vain tarkoin valittu aarteisto Limoges-posliinilautasista isoäidin hääpukuun. Mutta siitä mistä ei tiedä, sitä ei osaa kaivata, kuten Pearl, joka on autossa aina asunut. Käynyt sieltä koulua parhaan kaverinsa April Mayn kanssa, totellut tämän yllytysleikkejä ja seurannut ase- ja muita bisneksiä sivusta. Äitiä ei tarvitse totella, hän ei komentele, hän unelmoi ja soittaa mielikuvituspianoaan. Ja kyllä hän pelkääkin, lapsen huostaanottoa.

Uneksiminen on halpaa. Se ei maksa mitään. Unissa ei tarvitse maksaa laskuja eikä vuokraa. Unissa voi ostaa talon ja saada vastarakkautta.

Äiti on hellä nainen, kuppi sokeria, joka vetää puoleensa mätiä miehiä. Heitä riittää. Pastori Rex keksii autokaistarukoukset, uukkarirukoukset ja lopulta Anna aseesi Jumalalle -hankkeen. Mutta vasta kun kirkkoon saapastelee laulavalla äänellä puhuva Eli - piru mieheksi -  äiti putoaa polvilleen, eikä Pearlille jää enää useinkaan tilaa Mercuryn takapenkillä.

Lähes yhteiskunnan ulkopuolella elävän yhdyskunnan kuvauksesta tuli mieleen hieno elokuva Winter's Bone, joka sijoittuu Missourin syrjäseuduille. Tässäkin nuori tyttö joutuu tekemään isoja valintoja varhain, näkemään ja kuulemaan väkivaltaa, kun aseita on kodissa - eli joka vaunussa - enemmän kuin astioita. Aseet luetellaan merkkejä myöten, kun ne salakuljetetaan Greyhound-bussin matkatavaraosastoon. Laukauksen äänestä ei voi tietää, tapahtuiko murha, vai ampuiko joku alligaattorin. Mutta kuten USA:n aselaeista tiedetään, kaikilla on aseeseensa oikeus ja liipasinherkkyys kasvaa sitä myötä eikä koskaan vähene. Siitä kertoo Pearlin ja Margotinkin tarina.

Matkan varrelle kertyy ruumiita eikä motiiveista ole puutetta. En ollut kuullut Selena Quintanilla-Pérezistä, amerikkalaismeksikolaisesta laulajattaresta, jonka haudalle Pearl ja meksikolainen vaununaapuri Córazon tekevät pyhiinvaellusmatkan. (Selenan ampui rahasotkujen vuoksi hänen ihailijakerhonsa vetäjä, kertoi Wikipedia.)

Myöhemmin romaanissa kohdataan yksin jääneitä lapsia, ns ampumatapauksia, joita sosiaalityöntekijä käy työstään väsyneenä ja ylen kyllästyneenä heittämässä uusiin osoitteisiin, kuin postin lähetyksiä. Yhteiskunnan instituutiot irvistelevät liitoksissaan, mutta ihmisten kesken voi lämpöä löytyä yllättävien seinien takaa.

Kuulin Jennifer Clementiä Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Hän on sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja, sympaattinen esiintyjä ja tämän perusteella myös vaikuttava ja yhteiskunnallisesti kantaa ottava kirjailijana. Toteavat lauseet istuvat nuoren tytön suuhun. Lapsi kasvaa karussa maaperässä, mutta osoittaa myös äidin ja ystävän rakkausrokotuksen voimaa pahaa vastaan. Clementin kerronta on harmonisen kaunista kuin kesäinen kukkaniitty, vaikka aihe on jotain ihan muuta.

Loppuratkaisusta voi  aavistaa, ettei mikään tule muuttumaan näillä seuduilla. Aseet siirtyvät uusiin käsiin, veri ja ruoste haisee takakonteissa. Vaikka rajan takana siintää Meksiko ja auringonvalo. Rakkaus Meksikoon tuli esille Jennifer Clementin puheenvuorossa kirjamessuilla. Aserakkaus kukoistaa vahvana rajan molemmin puolin.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Gun Love, 2018, suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2018, 279 s

Sabine Forsblom: Betinka

Holecheckille meneminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Hän on nuori ja hyvännäköinen, ja se siinä onkin pahinta. Onneksi hänellä sentään on huvittava nimi, mikä tekee hänen ajattelemisestaan hieman helpompaa. Tšekkoslovakian jääkiekkomaajoukkueen maalivahdin nimi nimittäin on Holeček, ja tämä gynekologi, joka kyllä oikeastaan on nimeltään Holmberg, vahtii hänkin eräänlaista maalia ja on siitä hyvästä saanut varsin osuvan lempinimen.

Ajauduin aluksi Betinkan kanssa väärille seuduille. En tuntenut kirjailijaa enkä tullut nimeä tutkineeksi, vaan kuvittelin että ollaan Ruotsissa, 1970-luvulla. Kun puhuttiin Elannon kasseista, päättelin närkästyksen ja omahyväisen oivalluksen välitilassa, että suomentaja on kääntänyt sikäläisen osuusliike Konsumin Elannoksi. Olin jo niin pitkällä omissa nuoruusmuisteluissa, että ihmettelin Marlboron polttamista. Ei, kyllä Ruotsissa silloin poltettiin Princeä. No joo, piti sittemmin tuulettaa nuo jutut päästä: Betinka sijoittuu ruotsinkieliseen Porvooseen ja Sabine Forsblom on suomenruotsalainen esikoiskirjailija. Mutta 70-luvun nuoruus- ja yhteiskuntakuvauksesta on puhe.

Päähenkilö on 15 v Betinka ja hänen on myös kertojan ääni ja tyyli, ronskin teinin. Kamppailu suosiosta ja Hänestä, joka sattuu olemaan parhaan kaverin ja sielun sisarenkin tähtäimessä, se vaatii kovuutta, tarvittaessa likaisia keinoja. Näkyä tai kuolla tänä iltana. Näillä markkinoilla duunariperheen tytär pääsee Luciaksi, jopa kovaa bailaava Guntta, kunhan kaverit ovat mukana juonessa. Muutoin ei, sillä hierarkia on selvä jo aikuiselämään tutustumisvaiheessa. Etusijalla ovat rikkaat ja kauniit, kuten Susanna, sitten tosi paheelliset Daltonin veljekset, kaiken kokeneet, ja pohjalla avustajat, kuljettajat, suosikkien liepeillä palveluksia tarjoavat.

Oli tyttöjä jotka olivat menneet sänkyyn parin tai korkeintaan kolmen pojan kanssa, mutta heitä nimitettiin koko loppuelämän ajan huoriksi, eikä heillä ollut toivoakaan päästä hyviin naimisiin. Ja samaan aikaan varsinaiset patjat seilasivat kesämökin pienvenesatamaan huulillaan leveä, valkoinen hymy.

Kun taas: Huora-Lolan. Että hän oli tullut takaisin lyötäväksi, niin kuin koirat ja väkivallan uhrit tekevät.

Kaikilla on kiire olla toista kokeneempi, coolimpi ja paheellisempi. Ykkösasia on seksikokemus, se on kaikilla mielessä, mutta tyttöjen on se tässä kamppailussa peitettävä. Ulos pitää näkyä vain välinpitämättömyyttä. Haaveet Marc Bolanin intohimoisesta syleilystä saattavat bileiden väsyneissä aamuyön tunnelmissa vaihtua väärän tyypin vastenmieliseen kähmintään, mutta tärkeintä on se mitä siitäkin jälkikäteen saa kerrottua. Että miten mahtavaa olikaan olla aikuisen miehen kanssa.

Betinka on työläisperheen tytär, joka jo tietää että hänestä ei köyhyys lähde pesemälläkään. Faija Stig on solidaarisuudesta irtisanoutunut sähkömies, joka piipahtaa välillä Norjan öljynporauskentällä, mutsi Anneli tekee töitä kalatehtaalla. Vanhemmat ovat asemoineet suhteensa jatkuvan jäkätyksen kanavalle ja molemmilla on syynsä katkeruudelle. Isälle se on Betinka, jonka tulo pakotti naimisiin.

Nyt he tanssivat uudenvuodenyönä. Faija on tullut takaisin. Siihen elämään, jonka he ovat sepittäneet yhdessä. He tanssivat, ja liiterin takana romukasa kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kuin muistomerkki kaikkien niiden onnellisten päivien kunniaksi, jolloin kaatopaikalta etsittiin aarretta.

Mutta tässä kertomuksessa, näissä kertomuksissa vanhemmat ovat epäkiinnostava taustatapetti. Nuorissa palaa raivokas liekki, siinä edellisen yön häpeä palaa poroksi, uusi päivä, uudet kujeet, uudet bileet.  Uuh I feel love, I feel love, I feel loove... Kaikessa kuuluu lupaus tulevasta, ihanasta vapaudesta. Ensin voi lähteä vaikka Helsinkiin.

Sabine Forsblom kertoo nuorten haaveista ja ystävyydestä, rohkeudesta ja sen puutteesta, kalvavasta häpeästä ja elämisen riemusta makeilematta, vimmaisesti ja täynnä myötätuntoa. Samalla hän sivuaa isompia yhteiskunnan rakenteita, työtä, köyhyyttä, kilpailua kovassa hierarkiassa ja jopa vanhustenhoitoa. Tässä romaani minusta hajosikin välillä liian moneen suuntaan ja kertojan ääni katkeili. Lopussa on hyvin elokuvallinen episodi viimeisistä tansseista ennen kesälomaa ja meikkaavasta Roffe-serkusta käynnistyvä tapahtumaketju.

Niin, ja suomennos on oivallinen. Elanto on ihan vaan Elanto. Mutta oma nuoruus tuli hyvinkin mieleen. Diskomusiikki tuttua. Kun soitin kotona sinkkua Je t'aime moi non plus, isä ei tykännyt.

Sabine Forsblom: Betinka, 2018
Betinkan, suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala
S&S 2018, 226 s

Moa Romanova: Alltid fucka upp

Tein aluevaltauksen, luin sarjakuvaromaanin. Aikuisella iällä en ole näitä satunnaista selaamista enempää katsonut. Tämä on selkeästi blogiharrastuksen ansiota, sen verran olen lukenut bloggauksia aiheesta. Ja toiseksi kirjaston ansiota, kun olivat nostaneet Moa Romanovan Alltid fucka uppin reittini varrelle. Ajattelin kokeilla, kuinka paljon saan selvää tästä seuraavan - tai sitäkin seuraavan, miten sen nyt ottaa -  sukupolven läpästä, joka saattaa olla suomeksikin minulle kryptistä, puhumattakaan ruotsinkielisestä. Mutta eihän tämä ollut ollenkaan ylivoimaista. Pidän paljon Moa Romanovan piirrostyylistä, tuosta sirosta viivasta ja selkeästä jäljestä.

Moa Romanova on noin 25-vuotias göteborglainen taiteilija ja sarjakuvapiirtäjä, joka kirjassa kuvaa omaa arkeaan. Hän on paljon seurattu bloggari ainakin Ruotsissa jo vuodesta 2010. Tämän kirjan kautta voi tirkistellä göteborglaisen nuoren naisen kämpän sisustusta, vaatetusta ja muita ympäristötekijöitä - aika karu teollisuusalue lähistöllä. Muuten touhu taitaa olla samaa kuin meikäläisilläkin nuorilla naisilla; puhelin on hollilla koko ajan ja suurempi osa kommunikaatiosta tapahtuu tekstiviesteillä. Alltid fucka uppissa Moa kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Huone on sotkuinen, uni ei tule ja elämänilo on aika kadoksissa. Takana on ero, tukea antavat bestikset ja hoitoalan asiantuntijat - joista ei hyvää sanottavaa näytä olevan. Niin paljon kuin meillä kuulee moitittavan sitä, että masentuneille vain määrätään lääkkeitä mutta ei tarpeellista terapia- ja keskusteluapua, tässä viimemainittu näyttäytyy yhdentekevänä.



Tinderissä Moa löytää mätsin: julkkis-tv-miehen, joka on kuvattu paperipussipäisenä. Miehestä tulee vastentahtoiselle Moalle mesenaatti ja tukija, hänen taiteensa ymmärtäjä. Moan kaverit tukevat naista karun lämpimällä tyylillä siinä missä terapeutti ja lääkäri hoitavat lähinnä laskutuksen - tai kehottavat post-it lapulla käymään youtubessa buddhalaisuuteen tutustumassa.

Äärimmäisessä tilanteessa Moa joutuu matkustamaan äitinsä luo. Äiti asuu Kramforsissa ja kuvataan muumimammana. Äiti muun muassa kasvattaa riikinkukkoja.

Yllättäen törmätään suomenkieliseen viranomaiseen...

Uusi mielenkiintoinen suhdemahdollisuus ajelehtii kohti karikkoa, kuten moni muukin parannukseen tähtäävä päätös ja Moa on vaipumassa sänky-sohvakierteeseen. Lapsenvahtina toimiminen ei ole siinä vaiheessa mikään optio, mutta niin vaan toisiaan aika kovaan sävyyn puhuttelevat tyypit - 'sun aivot on paskaa', 'älä keskeytä herneaivo' - lopulta saattavat avata toisilleen uusia näkökulmia. Tietynlainen herkkä tasapaino löytyy sittenkin, yllättävältä taholta vieläpä.

Päiväkirjaa kirjoittaessaan Moa toteaa olleensa kuin 'en dum osnuten bäbis med båda händerna på spisplattan o diskmaskinstabletten i munnen'. Että osaa itselleenkin nauraa, siitä voi alkaa jotain hyvää.

Moa Romanova: Alltid fucka upp
Kartago förlag, 2018, 183 s

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku

On helpompi tulla Turkuun kuin lähteä Turusta pois. (Rautatieasema)

Jarkko Laine on sukupolveni näkyvimpiä turkulaisia kirjallisessa maailmassa, vaikka poistuikin joukosta jo vuonna 2006. Tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan uransa ohella hän oli nuoruudessaan underground-liikkeen  aktiivi - yhdessä Markku Innon, M.A. Nummisen, Rauli Baddingin ja Harro Koskisen kanssa - kirjallisuuslehti Parnasson toimitussihteeri ja myöhemmin päätoimittaja sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja. Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo ovat toimittaneet tämän kokoelman Jarkko Laineen tekstejä ja runoja hänen syntymänsä 70-vuotisjuhlavuonna 2017.
Etuliepeen mukaan Laine on ainoa suomalainen kirjailija, joka on saanut sekä valtion kirjallisuus-, kääntäjä- että näytelmäkirjallisuuspalkinnon.

Kokoelmassa kuljetaan pitkin Jarkko Laineelle tärkeitä katuja ja paikkoja, joista hän on kirjoittanut runoissaan, romaaneissaan, novelleissa, näytelmissä, aforismeissa, sanoituksisa, kolumneissa ja artikkeleissa. Ensimmäinen on Agrikolankatu ja viimeinen Öljytehdas - Suomen Öljytehdas E. Grönblom OY - Finska Oljefabriken E. Grönblom AB. Tämä on avausosa eli Aboa. Laajemmat turkulaisuutta kuvaavat tekstit on koottu toiseen, parinkymmenen sivun Homo Aboensis-osaan.

Ent. Martin koulu - ei ehkä homeongelmaa?

Entinen Norssi ja piha, nykyinen Steiner-koulu

Laineen nuoruudenpaikat ovat tuttuja, asuimme samalla puolella jokea eli tietenkin täl pual jokke - ja kävimme samoja kouluja: Martin kansakoulua ja myöhemmin Norssia. Laine oli kolme vuotta edellä, mutta meillä oli näköjään ainakin sama historian ope ja rehtori, Sampo Haahtela, armoitettu opettaja ja nuorten ymmärtäjä, kouluun tuli teinineuvostot ja välitunnilla oli joskus Hyde park-tyyppinen puhujalava pihalla. Hillityn oloinen mies, rohkea uudistaja opetustyössään.

Kupittaankatu

Tekstit kulkevat osoitteiden aakkosjärjestyksessä, ajassa poukkoillen. Idea on Laineen Soutajat Aurajoella-teoksesta, josta on paljon otteita. Turku on kirjailijalle tärkeä ja rakas kaupunki, ihan samalla tavalla kuin kelle hyvänsä Stadin friidulle ja kundille Helsinki. Turusta hän lähtee, sinne hän palaa. Siellä on hänen muusansa Eeva, joka taisi olla rinnakkaisluokallani. Laineen Turku ulottuu meren rannalla Ruissaloon ja tulee jokea pitkin keskustaan, Martin kaupunginosaan, sieltä pitkin Kupittaankatua Tuomiokirkon suuntaan, välillä käydään Pitkämäessä, Raunistulassa, Varissuolla.

Betaniankatu. Keltaisessa talossa oli kemikalio. Se tarkoitti kosmetikkaa, puuteria ja ripsiväriä. Toisessa ikkunassa oli kiiltokuvia ja muuta tarpeellista. Pysähdyin usein tutkimaan tuota ikkunaa kotimatkalla kansakoulusta. 

Vanhimmat nostalgiset muistot vievät 50-luvulle. Näistäkin teksteistä näkee sen, minkä jokainen sen ajan lapsi tietää: on kuin siitä olisi sata vuotta, se oli samanlaista aikaa kuin edeltävät vuosikymmenet (elokuvien perusteella), köyhää ja vaatimatonta, jotenkin niin viatonta radion kuunteluineen, parsittuine villasukkineen, pulpetteineen ja mustepulloineen, isoine lapsilaumoineen pihoilla. Ja vossikat! Ruotsalaisen teatterin vieressä saattoi nähdä pari vossikkaa kyydittäviä odottamassa. Laine vieraili - ihan vain sosiologisen tutkimuksen nimissä tietenkin - vuonna -63 tukholmalaisessa pornokaupassa: siellä kurkittiin kuvia View master-koneilla, jotka roikkuivat ongensiiman varassa katosta! Hengitys oli kiihkeää ja ilma kosteaa. Se oli korkeamman potenssin Puutorin vessa.

Turun ja Eevan lisäksi Laineen löytökissa Ruissalosta saa monta hellää mietettä osakseen, eläytyvää ymmärrystä myös

katso miten aurinko helmeilee kohmeisella ruoholla,
katso kuinka sen säteet sytyttävät minun karvani hehkumaan,
astu aamuilmaan joka koskettaa ihoa kuin viileä henkäys,
älä yritä ymmärtää minua, älä lukea minua, minä en ole sinun kirjojasi,
riittää kun itse tiedän miksi itken miksi iloitsen miksi elän, tulen teidän parvekkeellenne mutta vain siksi että se on siinä

Laineen nuoruuden tekstit kuplivat nuoruuden iloa ja elinvoimaa; kaikki on seikkailua, kävi hän sitten Naamabaarissa kuulemassa Ilpo Tiihosen piisamirunoa, omakotitalon vinttihuoneessa nauttimassa vin rouge d'Algerieta tai Eerikinkadun maailman pienimmässä levymyyntiliikkeessä.

Hamburger Börs ja iso nainen: Se oli kaunis nainen ja teki Lauriin saman vaikutuksen kuin isot naiset aina, sellaisen vähän kakaramaisen olon ettei hän tiennyt missä olisi käsiään pitänyt

Poikavuosien hulmuileva elämän riemu tarttuu teksteistä. Eräs varhainen salainen rakkaus asui polkupyörämatkan päässä. Se oli pohkeiden kesä. Eeva sen sijaan tuli jäädäkseen ja noista runoista kehittyy jo kaihon jälkeen ilkikurisen kamppailun tantereita, kuten Lollipop Lolitassa

Kattokruunun sammuttua 
hän luki peitteen alla
sarjakuvia
taskulampun valossa.
Ja minun riisuessa kalsareita
hän kikatti
puhekuplien tekstille
...
Jarkko Laine ei tullut tunnetuksi erityisen yhteiskunnallisena kirjailijana. Se saattoi liittyä politiikan läpikyllästämään aikaan, ja ainakin 70-luvulla lähes myrkylliseksi muuttuneeseen. Hän oli nuoruudessaan anarkistiliikkeen ehdokas jossain kouluvaaleissa, ja oli Kokoomuksen kansanedustajaehdokas vuonna 1999. Vasemmistolainen kulttuuriväki paheksui syvästi, ja Laine perusteli kantaansa: Olen kokeillut LSD:tä ja hassista, miksen siis Kokoomusta? Individualisti ja lokeroinnin vastustaja hän varmasti oli, kuten kaverinsa M.A. Numminenkin.

Vanhaa Turkua hän joka tapauksessa rakasti niin väkevästi, että moni muutos aiheutti suurta ärtymystä. Kuinka ollakaan, raitiovaunut ovat taas ajankohtainen aihe Turussa. Laineelle tuotti tuskaa seurata kuinka vanhat raitiotiekiskot irrotettiin asfaltista. - Sota vissiin pitäis tulla että raitiovaunut sais takaisin, mies jatkoi yksinpuheluaan. - Sota-aikana kaikki ookasivat raitiovaunussa, autoista ei ollut mihinkään. Kyllä tempun tekivät, kaupungin herrat. Vaikka kauan ne sitä suunnittelivatkin. Ja nyt nauttivat lahjusrahoistaan. (Nick Naantali itäisillä mailla) Aiheesta hän kirjoitti lisää Turun Sanomissa, jossa pohdiskeli kuinka raha ja hyvä maku eivät kulje käsikoukkua ja kaipasi 1800-luvun mesenaatteja. Siinä mielessä Jarkko Laine taitaa hyvinkin olla Kokoomuksen miehiä, sen humaanimmassa siivessä toki.

Turkulaiselle paluumuuttajalle tämä kirja oli oikein virkistävä kurkistus lapsuuden ja nuoruuden Turkuun - ja Jarkko Laineen kirjalliseen tuotantoon. Täytyy myöntää, etten siihenkään ollut tähän mennessä tutustunut. Tämä kooste on siihen oivallinen teos. Nuoruuden teksteissä on tunnelmointia kaupunkien kaduilla ja meren tuntumassa, vanhempana melankoliaa ja monisyisempää kieltä. Tässä maistiainen mainiosta agricolavaikutteisesta runoelmasta Ensimmäinen kronikka Turusta:

Voi. Jos Minul olis Pennä. Ja Pläcki. Ja Papperi.
Nijn minun Sydän ei Fangeudes olis.
Waan se vois Culkia, ja waicka Maanculkiaxi tulla.
Mutta nyt se on Minun cans
nijncuin Håppia äyri
joca Miecan cautta waihdetan.
Voi. Tuoca minul Pennä. Ja Plecki. Ja Papperi.
Minä kirjoitan Bladin täys
meidän Rackauden muistoxi
Se on Wijsu. Se on Ilon Wijna minun Syngeydes.

Jussi Keinonen & Joni Pyysalo: Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Sammakko 2017, 211 s