Péter Gárdos: 117 kirjettä

Unkarilainen dokumentaristi  ja kirjailija Péter Gárdos kirjoitti vanhempiensa, Miklósin ja Lilin rakkaustarinan. Se onkin kertomisen arvoinen, on se sellainen todiste elämänilosta ja rakkauden voimasta. Kontrasti on sitäkin suurempi, kun molemmat nuoret ovat keskitysleiriltä selvinneitä juutalaisia, hädin tuskin hengissä kumpikin. Samalla romaani valaisee sittenkin vähemmän kuvattua aikaa holokaustin jälkeen ja naapurimme Ruotsin hyväntekijän roolia, vaikkakin Punainen Risti oli varsinainen toimeenpaneva organisaatio.

Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklós kera serkkunsa Harryn ja muutaman muun kaverinsa pääsee Ruotsiin kuntoutukseen. Nälkäkuoleman partaalla käyneet nuoret ovatkin kuntoutuksen tarpeessa, alipainon lisäksi on hoidettava sairaudet. Miklósille annetaan vain muutama kuukausi elinaikaa. Aikansa hän käyttää määrätietoisesti: hän on ottanut selvää, että Ruotsissa kuntoutuu samanaikaisesti 117 hänen kotikylästään Debrecenistä kotoisin olevaa nuorta naista - ja Miklós haluaa naimisiin.

Sodan jälkeen syntyivät Suomessakin suuret ikäluokat. Sama ahneus elämälle henkii Miklósista ja hänen kavereistaan. Elossa ollaan sittenkin! Miklós on idealisti, vakaumuksellinen kommunisti ja romantikko. Hän lähestyy kaipaamaansa, vielä tuntematonta rakkautta lähettämällä kaikille kotikylän naisille kirjeet. Serkku Harry sen sijaan tarttuu niin sanotusti hetkeen, vaikka ei vaikeuksitta.

117 kirjettä herättää henkiin vuosikymmenten takaiset kuvat. Keskitysleiriltä selvinneillä ei riitä aikaa enää kärsimiseen. Ilmassa on optimismia ja toiveikkuutta. Jääräpäinen, metallihampainen, tuberkuloottinen tyhjä vaatekasa eli Miklós käy taistelua häntä hoitavan lääkärin, Lindholmin kanssa eikä suostu odottamaan kuolemaansa tyhjin toimin. Ei nyt, kun hän on selvinnyt pahimmasta. Terveyden tai sairauden kriteereitä tai jäljellä olevaa aikaa ei nyt mietitä.

Romanssin ja rakkauden sytyttäminen kirjeitse ei keneltä hyvänsä onnistu. Mutta Miklós onkin lehtimies ja runoilija. Lyhyet otteet Lilin ja Miklósin kirjeistä täydentävät pieninä etenevinä dialogin pätkinä Miklósin ja Lilin ja heidän ystäviensä uuden elämän kuvauksia. Ensin teititellään, sitten sinutellaan, sitten lähetetään yksi suudelma ja myöhemmin monta.

Peter Gardos kertoo vanhempiensa suloisen tarinan lämmöllä, aikaa ja ympäristöä tarkasti havainnoiden. Junat kolisevat, Ruotsin talvinen metsä on hiljainen. Unkari on kaukana, mutta sieltä saadaan uutisia, kadonneista äideistäkin. Lääkäri Lindholm joutuu antautumaan yhä ovelammaksi käyvän rakastuneen parin edessä. Naimapuuhat etenevät, niin, kuin juna. Koko uskomaton tarina on kerrottu huumorilla ja loistavalla dialogilla. Elämä voittaa, heti kun se saa mahdollisuuden.

- Nähtävästi minulla ei riittänyt kielitaito! Kuusi kuukautta, suunnilleen. Se teillä on jäljellä. Tiedättekö, Miklós, että kun lääkäri sanoo tällaista, se on kauheinta hänelle itselleen.
- Ymmärrän täydellisesti, herra ylilääkäri.
Siihen oli paha vastata mitään. Niinpä he istuivat siinä äänettöminä sohvan eri päissä.
He jäykistelivät vielä viitisen minuuttia kasvavan hämmennyksen vallassa. Lindholm punnitsi mielessään, oliko hänen tehtävänsä ryhtyä opettamaan kuolemaantuomittua, kehottaa arvioimaan selväjärkisesti mahdollisuuksia. Isäni taas mietti, kannattiko tuollaista paljon nähnyttä tiedemiestä vihkiä optimistiseen maailmankatsomukseen. He päättivät kuitenkin jättää toisensa rauhaan.

Vanhempiensa myöhempiä vaiheita lyhyesti lopussa kerratessaan Gárdos palaa Unkarin sodanjälkeiseen aikaan, vuoteen 1956 ja siihen romaaniin, jonka hänen isänsä oli suunnitellut kirjoittavansa mutta ei koskaan kirjoittanut, yhteisistä kauhunhetkistä matkalla kohti Saksan keskitysleirejä. Sen kirjoitti hänen puolestaan Jorge Semprún, jonka palkittu Suuri Matka mainittiin myös hänen  Kirjoittaminen tai elämä teoksessaan, jonka luin pari vuotta sitten.

Muita lukijoita: Ullan kirjat, Kannesta kanteen, Tuijata, ,Kirjasähkökäyrä, Mari A

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Hajnali láz, 2015, suomentanut Juhani Huotari 
Siltala 2016, 257 s