Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie - manipuloima onneton luuseri?
Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...
Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.
Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.
Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.
Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti