Kun me päästään takaisin Paratiisiin guavat on loppu ja meidän mahat niin täynnä että me melkein joudutaan ryömimään. Me pysähdytään pusikkoon kakalle koska me ollaan syöty liikaa. Sitä paitsi kakalla on paras käydä ennen kuin tulee liian pimeä koska muuten kukaan ei suostu tulemaan mukaan. Yöllä on pelottavaa käydä yksin pusikossa siksi että sinne mennessä on pakko ohittaa Taivaantien hautuumaa ja vastaan saattaa tulla kummitus. Ne, jotka on perillä asioista, sanoo että Mosesin isä, joka kuoli viime kuussa, harhailee aina välillä Paratiisissa öiseen aikaan Barcelonan jalkapallojoukkueen keltainen paita päällä.
Zimbabwessa syntynyt, Kaliforniassa nykyisin asuva palkittu kirjailija NoViolet Bulawayo kertoo nuoren tytön kasvukertomuksen, episodeina. Kulta, päähenkilö, minäkertoja elää lapsuutensa Zimbabwessa ja muuttaa teini-iässä köyhästä hökkelikylästä Detroitiin, amerikkalaiseen lähiöön.
Kulta ja hänen kaverinsa Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää asuvat Paratiisissa, slummissa mutta vierailevat Budapestissa, rikkaiden kaupunginosassa, kiipeilevät nälkäisinä villikissoina puutarhoissa guavavarkaissa. Puista käsin, piilopaikoistaan, hökkeleiden peltiovien läpi lapset, kymmenen- yksitoistavuotiaat, todistavat kovaa elämää. Kuolema on läsnä kaikkialla, muistoissa ja nykyhetkessä. Isä palaa vuosikausien jälkeen Etelä-Afrikasta, AIDSin runtelemana. Puskutraktorit ovat jyränneet entiset kodit. Isoisä on raiskannut lapsenlapsensa. Saarnaaja, profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro rahastaa sairauksilla ja hautajaisilla, ilmestyen paikalle kuin paviaanilauman johtaja. Guavapuista lapset seuraavat, kuinka uusi poliittinen voima, Blak power, Muutos vyöryy kadulta koteihin. Kovanaama toteaa, että pahempaa kuin se että valkoiset veivät kaiken on kun sen tekevät mustat veljet. Avustustyöntekijät ja BBC:n toimittajat valokuvaavat raskaana olevaa tyttöä, rikkinäisten housujen verhoamia takamuksia, lapset vastaavat pilkkaamalla ja ilkkumalla. Heitä ei sääliraporteilla osteta.
Koko Zimbabwen kurjuuden kuvasto tulee vastaan kuin uutisotsikoista, poliittinen sorto, köyhyys, sairaudet, kiinalaiset uusina pomoina ja huonon tavaran tekijöinä, avustustyöntekijöiden hölmö idealismi. Taikausko. Asiat eivät yllätä, mutta se mikä yllättää on Bulawayon loistelias tapa kertoa; se on vaivatonta, kevyttä; taas kerran huumorintaju pelastaa maailman! Kontrasti on järisyttävä, ei vähempää. Nuoren tytön, lapsen silmin katsotaan annettua karua maailmaa ennakkoluulottomasti ja optimisesti, sillä kaveruuden lämmin syli kantaa. Se joka on hengissä, on vahva ja itseluottamusta täynnä. Voidaan Teho-osaston oppeja seuraten tehdä aborttikin. Siihen tarvitaan henkari. Maailma ja tämä maa on rankka mutta se on oma.
Lähes raamatullinen nuotti kaikuu luvusta 'Miten he lähtivät' . Lähtö katkaisee elämän Zimbabwessa ja Kulta muuttaa tätinsä Fostalinan luo Detroitiin.
Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla.
Michiganin Detroit eli Melikan Destroyedmichygen muuttaa kertomuksen sekä vihaisemmaksi että väläyksittäin paatokselliseksi. Se on käsitettävää; englannin kieli on suunnattoman suuri rautaovi, jonka avaimet häviää kerran toisensa jälkeen, paperittoman pakko tehdä loputtomasti työtä ja jatkuva koti-ikävä omien luo, omien odotukset Amerikkaan muuttaneille. Kun sinne runsauden lähteille on päästy, sitä pitää jakaa oman maan näännyttämille. Sen maan vaikeudesta eivät Afrikkaan jääneet tiedä, eikä muuttaneiden ylpeys kestä kertoa nöyryytyksistä.
Bulawayon kerronnan säihke himmenee Amerikan mantereella, kuvaukset amerikkalaisesta elämästä, lumesta, laihduttamisesta, lihavuudesta, kielestä lähenevät kulahtanutta kuvastoa. Täälläkin huumori pelastaa paljon. Marinan - Nigeriasta, pitää itseään Afrikan prinsessana - ja Kristalin - hiustenpidennykset mutta ei osaa kunnolla kirjoittaa englantia - kanssa vietetään aikaa katsoen filmejä, jotka sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia. Sen he tekevät äänen mykistäen ja esittäen itse hyvin harjoitellut voihkinat.
Vaikka Me tarvitaan uudet nimet nosti odotukseni taivaisiin alkupuolen loisteliaan kerronnan aikana ja ne vähän laskeutuivat Amerikan Detroitissa, romaani on taidonnäyte, NoViolet Bulawayolla on vahva oma ääni. Ja on se myös aina ja nyt ajankohtainen puheenvuoro pakolaisuudesta, tärkeimmästä syystä miksi ihmisten on lähdettävä: kun ei jossain voi elää. Ihminen on ihminen toisten kaltaistensa ansiosta, toteaa kirjailija kiitossanoissaan.
Suomentaja Sari Karhulahti on onnistunut erityisen hyvin lasten ja nuorten dialogissa ja suomennos on muutenkin mallikas.
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, 2013, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2013, 292 s
Tämä oli ihan eka kirja, josta bloggasin. Silloin olin aika kriittinen ns. kurjuuden estetiikan suhteen ja olenkin jälkeenpäin ajatellut, että tämä(kin) pitäisi lukea uudestaan ja tarkistaa, miten asiaan nyt suhtautuisin.
VastaaPoistaKävin lukemassa ekan bloggauksesi. On totta, että tähän on kasattu kaikki kurjuudet mitä tuostakin maasta on aikojen kuluessa uutisoitu. Silti en kokenut sitä minään kurjuuden estetisointina, olenko sitten kammottavan turtunut.. Se on tietenkin julma tausta mutta lapset ja heissä näkyvä voima ja elämänhalu, uteliaisuus ja ennakkoluuloton havainnointi oli se kantava juttu. Joka tapauksessa ei tullut mieleeni kyseenalaistaa kurjuuden esittelyä, olin vain niin vaikuttunut koko siitä osasta tätä romaania. Se oli huippuhienosti kirjoitettu.
VastaaPoistaTästä kirjan alkuosan tyylistä tulee mieleen Uzodinma Iwealan kirja Beasts of No Nation, jossa kertojana on lapsisotilas. Lapsen näkökulma tuo kurjuuden kuvaukseen tuoreutta, koska lapsella ei ole vielä mihin vertaisi.
VastaaPoistaEn ole lukenut tätä, mutta kiinnostaa - tietty!
Nimi taas tuo mieleen äskettäin lukemani Slavenka Drakulicin romaanin Aivan kuin minua ei olisi, jossa pakolaisnainen tietää, ettei kukaan hyvissä oloissa elänyt pysty ymmärtämään häntä ja päätyy sanomaan psykologille, että haluaa uuden nimen.
Lapsen näkökulma on niin erilainen, ja tässä se on todella hyvin ilmaistu. Tämän romaanin nimi liittyy edellä mainitsemaani aborttihankkeeseen. Mallia oli otettu Teho-osastosta ja siihen ryhtyessään lapset päättivät, että heillä pitää olla rooleja vastaavat nimet.
VastaaPoistaHieno kirjoitus hienosta kirjasta, voi sanoa! Näyte tuolla alussa on yllättävän mukaan tempaiseva. Taas pitää panna kirjan ja sen kirjoittajan nimi muistiin sinä toivossa, että tapaisi ne esim. kirjastossa.
VastaaPoista(Liikuttava sivuhuomio, että siinä sentään rohkeasti kakitaan. Viime jutussani sen sijaan vaan pelokkaasti pissitään. Jotain yhteistä omien pään sisällä uinuvien ajatusten kanssa!) Kiitos kirjoituksesta!
Kiitos kommentistasi. Sinulla on myös hyvin omanlaisesi ääni, kertomuksissasi ja kuvituksissasi. Hieno.
PoistaOlin todella tuosta Bulawayon romaanin ensimmäisestä osiosta aika lumoutunut, se on niin valtavan tuore, toisenlainen näkökulma noihin uutisotsikoihin. Eihän se asiain tilan karmeutta poista, mutta tällä pallolla ihmisiä elää, lapsia syntyy mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Siitä on hyvä kuulla monen suulla.