Elokuvissa: Dunkirk

Kuva: Century. A History in Photographs. Bruce Bernard.

En ole kai koskaan törmännyt Dunkerquen englanninkieliseen muotoon, Dunkirk. En pahemmin ranskankieliseenkään, mutta muistan kyllä paikan toisen maailmansodan historiasta, nimenä, en sen paremmin yksityiskohtia. Dunkerque on pohjois-ranskalainen satamakaupunki, Englannin kanaalin rannalla. Suuri osa muusta maailmasta tuntenee sen tuosta sodanaikaisesta historiasta. Siellä suoritettiin massiivinen evakuointioperaatio, jossa pelastettiin yli 300 000 britti- ja ranskalaista sotilasta saksalaisten saartamalta ja jatkuvasti pommittamalta alueelta.

Elokuva on yhdenlainen tuntematon sotilas-versio yhdeltä sodan näyttämöltä. Pari nuorta kaveria, joiden nimiä tai taustoja ei sen enempiä kerrota, osuvat sodan kaaoksessa hiekkarannalla, kuoleman keskellä yhteen. Vielä tuossakin vaiheessa, liittoutuneidenkin puolella, eroteltiin tarkasti, ketkä olivat brittejä, ketkä ranskalaisia ja kuinka pitkälle avunanto ulotettiin. Syntyy valintatilanteita, kun merestä poimitaan pommitetuista laivoista hypänneitä. Syntyy sankareita, joilla kantti kestää auttaa kovassa paikassa paniikkiin meneviä. Englannista lähti satamäärin kalastusveneitä osallistumaan evakuointiin, ja näitä henkensä kaupalla isompien, palavien ja uppoavien laivojen joukossa puikkelehtivia veneitä seurataan, fokuksessa varsinkin yksi isä poikineen. Taivaalla risteilevät samanaikaisesti hävittäjät, saksalaiset Heinkelit ja englantilaiset Spitfiret. Yhtä kaksintaistelua seurataan koko elokuvan ajan.

Ymmärsin Hesarin arviosta (Pertti Avola), että tämä ei oikeastaan ole perinteinen sotaelokuva, vaan jotain parempaa ja jännempää. En ymmärrä mitä se olisi. Henkilöistä yksikään ei tule tutummaksi, paitsi ehkä jämerä ja sympaattinen isä brittiläisessä evakuointiveneessä. Muuten sotilaat kamppailevat milloin veden alla, milloin pinnalla, milloin kyyristyneenä rannalla tulituksen kohteena. Ja upseerit tähyilevät sankarillisesti taivaalle tai merelle.

Dialogia ei pahemmin ole. Sen sijaan on aivan massiivista sodan äänimaailmaa. Jokainen luoti, joka pamahtaa laivan metallirakenteisiin, repii tärykalvoa, jokainen laivaan osunut pommi tärisyttää penkkiä. Samanaikaisesti - turhuuden huippu - paisutteleva musiikki ei taukoa hetkeksikään. Jos jotakin inhoan, niin sitä että musiikkia käytetään elokuvassa liikaa, kuin ei luotettaisi draaman kulkuun. Kammottavaa on kun tämä koko äänimatto tuutataan nykytekniikalla avuttomien ihmisten päälle, täydellä volyymilla. En ole pitkään aikaan kaivannut niin paljon korvatulppia. Vaihtelin sormia.

Kuvaus on upeaa, värejä on muokattu. Meri on kauniin turkoosiin vivahtavaa, hiekka vaaleaa. Mutta jos ei tämä kaikki ole turhanaikaista sodan estetisointia, sotarymistelyä pahimmillaan, niin ei sitten mikään. Ja tämähän oli se sota, joka oli niin selkeä, kaikki tiesivät kuka oli pahis, jälkeenpäin. Liittoutuneet yhdessä, brittiupseerikin vakuutti lopussa jäävänsä auttamaan ranskalaisia.

Päivitys 4.8. HS/Ville Similä. Dunkirkin antamaa kuvaa ovat brittiläiset historiantutkijat täydentäneet muutamalla faktalla, jotka näyttävät tämänkin sotahistorian 'valkopesun' eli 'unohtuneita' yksityiskohtia: Punjabilaisilla (nykyisen Pakistanin, silloisen Intian alueelta) muslimeilla oli tärkeä osa evakuointioperaatiossa. Hiekalla tarvittiin hevosia, aaseja ja muuleja. Dunkerquen sankareiksi tuotiinkin satoja muuleja ja niiden punjabilaisajureita, joiden panos pelastusoperaatiossa oli merkittävä. Näitä ei perinteisten brittisankareiden mukana Dunkirkissa nähdä.

Dunkirk, Britannia, USA, Ranska, Alankomaat, 2017
Ohjaus Christopher Nolan