Karl Ove Knausgård: Kesä

Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s