Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä. 1940-50-60-luku

Lukupiirissä vuorossa 1940-luku ja Mika Waltarin novelli Urheileva kirjailija, kokoelmasta Vallaton Waltari, vuodelta 1947.  Novelli on kirjemuotoinen ja rakentuu kirjailija Mika Waltarin ja Urheilijan Joulun Toimituksen välisestä kirjeenvaihdosta. Aiheena on kirjailijalta kyseiseen julkaisuun pyydetty novelli. Toimituksen edustaja, Tohtori M.Jukola. on saanut epäkiitollisen tehtävän kerjätä ja muistuttaa novellista ja sen takarajasta. Kirjailija ei saa novellia aikaan, mutta heittelee solkenaan uusia ehdotuksia eri lajeista joista voisi ehkä kirjoittaa. Kaikesta paistaa kirjailijan totaalinen tietämättömyys urheilusta. Paras urheilulaji jota hän on harrastanut on perämoottori. Käsivarret vahvistuivat. Onko verkkopalloilu urheilua vai paremminkin liikuntaa, pohdiskelee kirjailija.  Samalla kirjailija aina unohtelee mitä on tullut ehdottaneeksi itse, ja kumoaa omat ehdotuksensa toimittajan ehdotuksina. Waltari kirjoittaa hauskasti ja novelli kulkee vitsikkäästi. Kirjailija on niin hajamielinen, että lähettää vahingossa mäyräkoiransa siitostehtävää koskevan kirjeen toimittajalle. En tiedä, onko sen villanhimo perinnöllistä. Sitä mukaa kun kirjailija vatuloi, toimittaja kyllästyy. Onkohan jo tässä vaiheessa kuuluisa kirjailija myös hieman ylimielinen toimittajaa kohtaan, leikkiessään kuin kissa hiirellä?

Päivitys 12.10. Lisään tähän peukutuksen ja se on teema: kaikesta voi kirjoittaa. Tässä urheilematon kirjailija kirjoittaa urheilusta.




Veikko Huovisen Nälkävuosina kokoelmasta Hirri vuodelta 1950 sukeltaa samaan Suomen köyhän kansan kärsimyshistoriaan kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Novelli on väläys pahimmasta: jäätävästä yöstä, mökin asukeista, äidistä ja lapsesta, jotka ovat jääneet ankaran talven armoille. Mökkiin jää nälkiintynyt poika, äiti lähtee ulos jäätyneelle lammelle, jotain löytääkseen. Missään ei näy toivoa, päinvastoin, yössä kulkevat vain saalistajat, susilauma ja pöllöt. Ennen susia ehtii nälkämaan pojan luo yksinäinen hiihtäjä mustassa samettiviitassa, hiihtäjästä ei jälkeäkään lumeen jää. Taivas on sinistä vilua täynnä, mitäänsanomaton taivas, mykkä ja kuuro... Novellissa humoristi-Huovinen on piilossa lumen ja jään alla. Eikä hän oikein tiedä, seuratako naarassutta rajan taakse, koiraa mökin alle vai mökissä nääntyvää pikkupoikaa.  Havukka-ahon Huoviselle vaikuttavatkin eläimet, sekä koira että sudet tutummilta kuin mökin kalvakas poika.  Nyt kävi niin, että Huovisen Nälkävuosina toi mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, pienen mutta säihkyvän tähden kirjallisuuden tähtitaivaalla.

Lähtöpäivä Veijo Meren kokoelmasta Tilanteita vuodelta 1962 sen sijaan liikkuu edellistä ketterämmin pikkupojan ja lähipiirin maailmassa, maatilan pihapiirissä ja joen rannassa. No, eihän tässä olla enää nälänhädässä, lähellä kuolonkankeutta. Einari pyörii tuvassa mummonsa helmoissa, joka vankan mummomaisesti paaluttaa vastaukset Einarin kysymyksiin, Jumalasta Jaakkoon, syntien maastoesiintyvyydestä: maantiestä joenrantaan. Mummon aikuiset lapset heittävät ronskiin tyyliin kommenttejaan toisilleen ja lapselle. Lapsi on ylimääräinen mutta hänestä huolehditaan, silloinkin kun hän päätyy joenrantaan ja Näkin kanssa käymänsä taistelun jälkeen poimitaan rannasta mutaisena.Tässä pihapiirissä on puutteista huolimatta turvallista varttua, kaikki tuntuu kertovan. Käänne tapahtuu kun maantietä pitkin pihaan saapuu auto ja sieltä astuu nainen korkokengissä.

Veijo Meren novellissa maaseutu ja ihmiset siellä ovat ronskeja ja mutkattomia, mummo kaikkitietäväinen kun sen sijaan kaupungista ajanut auto, siinä äiti ja uusi mies, mustakiharainen, ovat kiehtovia mutta samalla outoja. Einarin maailman kirjailija on sisäistänyt elävästi kysymyksineen, päätelmineen kaikkineen. Einarin mummo, sedät ja tädit touhuavat arjessaan, asiat etenevät jouhevassa dialogissa aina siihen asti, että poikaa houkutellaan ajelulle - uuteen elämään mitä ilmeisimmin.