Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Syksyllä laakso oli yhtä häpeämätöntä väriloistoa. Aurinko paistoi viistosti laventelinsiniseen utuun krookustenkukkien yllä. Puutarhoissa oksat notkuivat hedelmistä, idänplataanit leiskuivat värejä. Tilon kanssamatkustajat olivat suurimmaksi osaksi kashmirilaisia ja osasivat erotella paitsi bussin ikkunoista sisään leyhyvän omenan tuoksun, päärynöiden ja kypsän riisin tuoksun ja myös sen, kenen omenien, kenen päärynoiden, kenen riisin ohi he ajoivat. Ilmassa oli toinenkin haju, jonka he kaikki tunsivat hyvin. Pelon haju. Se katkeroitti ilman ja kivetti heidän kehonsa.

Hijrat, kolmannen sukupuolen ihmiset: Anjum, ent Aftab, Bombay Silk, Bulbul, Razia, Heera, Baby, Nimmo kuuluvat Intian alimpaan kastiin, inhottuun, halveksittuun mutta salattujen voimiensa takia pelättyyn. He asuttavat Delhin köyhällä alueella Haaveiden taloa. Heillä ei ole paljon muuta kuin ystävyytensä ja arvokkuutensa, elämänilonsa. Anjumin itseluottamus itsensä löytäneenä ihmisenä kantaa koko ryhmää. He muuttavat lopulta Delhin hautausmaalle, jonne Anjum perustaa täysihoitolan, nimeltään Jannat eli Paratiisi, kaikille huono-osaisille, vammautuneille,  kadonneille ja löydetyille lapsille, vanhalle hevoselle.  Heidän kauttaan Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö kertoo Intian loiston ja kurjuuden, väkivallan, korruption ja pelon täyttämästä historiasta ja nykyisyydestä. Roy ei käännä katsetta pahimmistakaan kidutuskeskuksista ja niiden ovelista julmureista. Kertomuksen edetessä mukaan punoutuu nainen, arkkitehti, graafikko Tilo ja häneen rakastuvat kolme miestä, opiskelijatovereita, joista suurin rakkaus, Musa taistelee Kashmirin itsenäisyyden puolesta.

Roy käyttää kovaa kieltä kuvatessaan  hindunationalisteja ja heidän korruptoituneita kaadereitaan. Hindunationalismin sahraminkeltainen aalto hyökyy maahamme niin kuin hakaristi aikoinaan toisessa maassa. Hän käy läpi Union Carbiden kaasuvuodon Bhopalissa vuonna 1984, jossa kuoli ja vammautui tuhansia ennen kuin käy varsinaisen tulehduspesäkkeen kimppuun: miehitettyyn Kashmiriin, jossa laventelinsinisten puiden lomassa kiemurtelee verinen virta.

Hijrojen ystäväpiiriin kuuluu lääkäri, joka on luopunut hindu-uskostaan pelkästään kastijärjestelmän vuoksi, vaikka se merkitsee samalla suvusta ja vanhoista ystävistä luopumista. Niin tiukaksi on tämäkin uskonto otteensa sementoinut. (Tulipa mieleen vastaavat  uskonnollisesta yhteisöstään luopuneet ja suvun ulkopuolelle suljetut meillä.) Muslimijihadistit Kashmirissa eivät helpota asiaa. Ainoan helpotuksen jatkuvaan sotimiseen ja tappamiseen voisi tarjota vanha kunnon kapitalismi; kashmirilaiset ovat loistavia liikemiehiä. Tosin tämäkin ajatus sisältää toivottomuuden siemenen: moni hyötyy jatkuvasta sodankäynnistä.

Rankan todellisuuden kuvausta romaanissa pehmentää hijrojen keskinäinen ystävyys ja monet rakkaudet. Dialogi on purevan hauskaa, itseironiaa viljellään ja tuon tuosta puhjetaan laulamaan tai lausumaan tilanteeseen sopivaa värssyä. Kun on yhteiskunnan ulkopuolella ja kaikkien halveksuma, oma yhteisö on sitäkin tiiviimpi ja innokkaampi auttamaan. Eikä sen yhteisön tarvitse alistua muihin normeihin, oli sitten kyse naisten perinteisistä rooleista tai uskonnon rajoitteista. Siellä se ministeriö sijaitsee.

Romaani hyppii runsaan henkilögallerian lomassa ajassa milloin eteenpäin, milloin taaksepäin,  palatakseen taas siihen yöhön, jolloin tieltä löytyi lapsi. Monet langat solmitaan hiljalleen värikylläiseksi kudelmaksi. Teoksesta todella näkee, että sitä on kirjoitettu kauan, että siihen on vuodatettu paljon kirjailijan tuskasta maansa ja kansansa puolesta. Sitä rikastaa onneksi niin yksityiskohtaisesti kuvattu intialainen elämänmeno, ystävyys, rakkaus, ettei lukemisesta tule ylivoimaista. Se on matka tämän päivän Intiaan ja tiukka puheenvuoro kastilaitosta vastaan. Suuri kiitos suomentajalle, loistavaa!

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
The Ministry of Utmost Happiness, 2017, suomentanut Hanna Tarkka
Otava, 2017, 478 s

Lisää lukijoita: Kirjaluotsi, Reader, why di I marry him, Luettua elämää, Tarukirja, Juha Siro