Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante on Italian tunnetuin nykykirjailija. Arvailu siitä, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyy jatkuu. Koko Napoli-sarja, mukaanlukien tämä kolmas osa, antaa kuitenkin hyvän selityksen, miksi kirjailija ei halua henkilöllisyyttään paljastaa. Romaanit ovat hyvin poliittisia, myös paikallisia eivätkä anna Napolista tai Italiasta mairittelevaa kuvaa. Päinvastoin, postikorttien Napolinlahti tahriintuu vereen, camorristit hallitsevat poliitikkojen kautta pelolla, väkivallalla ja korruptiolla. Ferranten maalaama fresko Napolin viime vuosikymmenistä vuotaa verta ja puiston pensaiden alta pilkottaa ruumis. Mafian, Camorran ja kaiken machoilun ydinaluetta katsoo tässä feministi, paljastaen loistavien kulissien piilottaman mädän, naisten ahtaan tilan ja miesten vallankäytön. Vähemmästäkin syystä ihminen kirjoittaa mielellään anonyymisti.

Kolmannessa osassa Elena on kolmekymppinen perheenäiti, professorimiehensä Pietron vaimo ja pienten tyttöjen äiti, perhe on asettunut Firenzeen. Miehen suku on arvostettu ja vauras, Elena kamppailee kelvatakseen akateemiselle maailmalle, tullakseen joksikin.  Ympärillä velloo levoton 70-luku poliittisine ja kumouksellisine liikkeineen; Italiassa Punainen prikaati kyykytti perinteistä vasemmistoa ja kouluttamattomat työläiset akateemista väkeä. Elena ailahtelee akateemisten piirien ja poliittisten trendien aallokossa ja miehellä alkaa olla tuskaiset paikat militanttien opiskelijoiden keskellä.

Loistava ystävä Lila/Lina, maaginen visionääri ei ole menettänyt kykyään saada ihmisiä valtaansa, edes makkaratehtaalla, silloin kun sitä haluaa. Ystävysten suhde on jatkuvaa vihaa ja rakkautta, vaikka kilpailu on fyysisen etäisyyden takia taka-alalla. Yhteiskunnallisesta nousustaan huolimatta esikoiskirjailija Elena näyttää olevan Lilasta riippuvaisempi, mutta koko kuvio on hyvin erikoinen ja heijastaa vain osaltaan tuon merkillisen Lilan otetta kehen hyvänsä. Hänen nerokkuutensa ja oppimiskykynsä saa mafiosonkin polvilleen. Elena joutuu sietämään epävarmuutta, kun Lila raivaa tietään ystäväänsä opastaen. -- tuollaisille ihmisille pitää antaa päin näköä, sinun vikasi on se, että olet liian kiltti,uskot kaiken mitä nämä muka oppineet sanovat, aivan kuin vain heillä olisi aivot, mutta ei se niin ole --

Mutta suurin on rakkaus. Sitä kolmekymppinen perheenäitinä turhautuva Elena etsii, luulee löytävänsä, epäröi - äidin, Lilan, miehen, monen lähelle tulevan ja taas poistuvan hahmon vaikutuksesta. Mahdottoman äkäinen äiti on oma lukunsa, mutta avioliitto professorin kanssa ja tämän lahjukset pehmentävät suhdetta. Napolilaisen korttelin sukupolvet seuraavat toistensa kohtaloita, naimakauppoja ja lapsia. Solaran mafiaveljet rehvastelevat naisillaan ja hankkivat vaimosta piian kotiinsa. Latautunut hääillallinen kuvaa lähietäisyydeltä, kuinka gangsterit hoitavat verkostonsa, uudet alamaisensa ja vaimonsa.

En ole taas aikoihin lukenut mitään niin ahmimalla kuin tätä romaania. Ferrantella on ilmiömäinen taito luoda dramaattisia käänteitä. Itse asiassa jokainen luku loppuu kuin TV:n sarjafilmi, koukkuun, joka on selvitettävä taas seuraavassa luvussa. Pidän Elenan epävarmuudesta, ahdistuksesta, rehellisyydestä millä hän kuvaa hävettäviä ajatuksia, kiihkeydestä millä hän luopuu yhteiskunnallisesta pohdiskelusta kun raivokas rakkaus alkaa repiä omille poluille. Siinä on paljon sellaista mihin osaan samaistua. Kaikkein helpointa oli samaistua Elenan pohdiskeluun 70-luvun poliittisesta kuohunnasta. Osa vasemmistosta upposi kammottavaan dogmatismiin, jota meillä toteuttivat taistolaiset ja Italiassa Punainen prikaati. Romaanissa muurari Pasquale ja hyvän perheen tytär Nadia edustavat herkullisesti sitä porukkaa, joka yllättäen sai pitää koko poliittista vasemmistoa ja suurinta osaa akateemisesta väestä polvillaan - ja nauttii sydämensä kyllyydestä.

Sitten hän julisti lähes uhkaavasti: ilman näitä känsäisiä käsiä ei olisi yhtäkäään tuolia tai taloa tai autoa, ei mitään, ei edes sinua, proffa: jos me työläiset lakkaisimme paiskimasta töitä, kaikki pysähtyisi, taivas romahtaisi ja maa sinkoutuisi taivaaseen, kasvit valtaisivat kaupungin takaisin, Arno tulvisi teidän kauniiden kotienne ylitse, ja vain ne, jotka ovat aina tehneet  työtä, tietäisivät kuinka selvitä hengissä, kun taas te kirjaviisaat jäisitte koirin raatelemiksi.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on täynnä hätkähdyttävän tarkkaa psykologista havainnointia, monenlaisen tunneskaalan analyysia ja nuoren naisen oman tiensä, roolinsa ja rakkautensa etsintää. Ja kaikki tämä hyvin tiukkaa yhteiskunnallista ja poliittista taustoitusta vasten. Eipä voi enempää romaanilta odottaa! Tapahtumat keriytyvät tässäkin osassa auki takaumien kautta ja etenevät vauhdilla sujuvasta dialogista Elenan pohdiskeluihin ja yksinäisiin monologeihin. Romaani syttyy loppua kohden romantiikan liekkeihin. Sehän ei sitä ollenkaan heikennä, kun rakkaus on näin elämänmakuisesti kuvattu. Ferrante osaa senkin. Tetralogian neljäs osa on vielä suomentajalla, sitä odotellessa. Hienoa työtä on tehnyt Helinä Kangas.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
La Storia di chi fugge e di chi resta, 2013, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 448 s