Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm

Nimi vaikutti tutulta, talvi jossakin. Lukiessa jostain ponnahti mieleen George Sandin Talvi Mallorcalla. Ajattelin, että näissä yli sadan vuoden aikaetäisyydellä toisistaan kirjoitetuissa teoksissa olisi jotain samaa. Lahjomaton blogini todisti, etten sittenkään ole tuota vanhempaa lukenut. Olenko tutustunut siihen jonkun toisen blogissa? Vai oliko jossain uudessa kirjassa henkilö, joka luki George Sandin teosta, ehkä niin. Joka tapauksessa pirstaleisten kokemusten muistelu, matka sekä kirjoituksen kiintopiste talvisessa paikassa yhdistää noita nimen lisäksi. 

Agneta Pleijelin En vinter i Stockholm -teos on omaelämäkerrallinen, päähenkilönä anonyymi hon. Matkat etelässä Afrikkaa myöten ja talvinen Tukholma vaihtelevat taustamaisemina. Muistot ovat tyrmistyttävän tuskaisia, täynnä repiviä parisuhteita, jotka naislukijana nyt kokee raivostuttavina. Kuinka sikamainen mies! Sitten lukee äidistä ja puuskahtaa mielessään, kuinka inhottava hullu äiti! Parisuhteen mallit näyttävät usein kulkevan ihmissuhteissa kuin ketjussa, lasten sukupolvi seuraa vanhempiensa parisuhteen onnetonta esimerkkiä. 

Han älskade två. Denna uppriktighet. Hon fann den nära nog oanständig. För honom var allt naturligt. Dessa två kvinnor, mer begärde han inte av livet. Om någon tidigare sagt att hon skulle finna sig i något sådant hade hon skrattat.

Nainen muistelee vanhempiensa virallistamatonta eroa: isä vain muuttaa asumaan toiseen asuntoon, tapailee muita naisia ja jatkaa loppuelämäänsä siellä. Suuttuu, kun aikuistuva esikoistytär ehdottaa, että isä tekisi jonkun päätöksen. Isälle kun sopii juuri tuo tilanne, äiti oireilee hermorauniona. Lapsille juuri isä on perhettä kokoava hahmo, mutta heidänhän on pidettävä äidin puolta, jota oli petetty eikä isän, joka pisti päänsä pensaaseen. 

Naisen omassa avioliitossa mies ei halua lasta, mutta rakastuu toiseen, jonka kanssa saa lapsen. Tuokaan mies ei haluaisi erota, vaan rakastaa molempia naisia. Äitinsä tavoin nainenkaan ei osaa päättää erosta. Kirjassa Pleijel sirottelee muistoja matkoistaan ja lähisuhteistaan epäkronologisesti, tajunnanvirtana, jonka katkaisee kuin tunnisteena seuraavasta, painotettu isoilla kirjoitettu sana, ilman varsinaista uutta lukua. Kiinnostava ja hauska ratkaisu tekee romaanista keskustelunomaisen ja virtaavan, se on kuin valokuva-albumi, josta putkahtaa vastaan uusia otoksia.

Epätoivoinen nainen hakee lohtua ennustajaltakin. Olisiko tässä hämmennyksessä kyse 60-luvun vapaan rakkauden vahvoista tuulista, ei pelkästään vanhempien mallista, että varsinkin koulutetun naisen piti hyväksyä miehen uusi rakkaus ja olla suvaitsevinaan sekin? Ja olla näyttämättä, kuinka paljon se loukkasi. Lohtua löytyy yhden illan romanssista serbimiehen kanssa kotimatkalla maailmalta. Emm (M?) ja nainen tapaavat  Balkanin sodan aikana ja uudelleen 11 vuoden jälkeen Tukholmassa - siinä on kirjoitus- ja nykyhetki, jossa he tapaavat, kun naisen rakastettu on lähtenyt New Yorkiin toisen naisen kanssa.

Pleijelin fragmentaarinen kerronta uppoaa naisen mielentiloihin, hän loihtii tunnelmallisia tuokiokuvia jokirannasta jossain entisessä Jugoslaviassa ja marraskuun loskaisesta Tukholmasta. Maisema katoaa sumuun ja taas palataan äitiin ja isään.

Att hon höll på att bli kvinna hade utlöst en vrede hos modern, kanske var det förtvivlan, ja säkert var det förtvivlan. Den fick dottern att fyllas av skam: över brösten som växte, över blodet som kom i underbyxorna, allt det som hon inte kunde göra något åt.  

Äitiin, joka siirtää tyttäreensä ikiaikaista naisvihaa ja oman ruumiin inhoa. Ei ihme, ettei hyvä sisko -verkostoista ole ongelmaa, kun äidit ovat osanneet toistaa naisvihaa miehiä tehokkaammin! Kodin ilmapiiri ja isän itsekkyys näyttävät repiviltä. Tuosta äidistä ei myöskään ole lohduttajaksi, kun tytärtenkin liitot ajavat karille. Arthur Rimbaudin runous ja sekin Afrikassa nautittuna toimii paremmin.

Niin hienosti kuin Pleijel sanoittaakin haavojensa syntyhistoriaa, sisarusten ristiriitaa riitelevien vanhempien välissä, omaa lamaantumistaan hylkäämiskokemuksissa, eniten pidin tässä romaanissa koko taustasta, jossa proosa kulkee runon lailla, maisemissa jokirannasta, lentokentältä, Horngatanin roskatynnyreistä sumuiseen ikkunamaisemaan eli kirjailijan tavasta nähdä. Jokainen on sittenkin enemmän kuin parisuhteensa. 

Ute var det kyligt. Fåglarna teg. Mellan klarbärsträdens svarta stammar låg en mjuk dimma. Motorbåtens presenning var täckt av fin väta. Färgerna hade inte vaknat. Så såg världen ut när ingen betraktade den, när den vilade sig från människors ögon.

Agneta Pleijel: En vinter i Stockholm, Norstedts Förlag AB, 1997, 205 s