perjantai 5. tammikuuta 2024

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva


Ihminen jättää jälkeensä omanlaisensa jäämistön. Jonkun elämä ja sen vaiheet on hyvin tiedossa, on ollut läheisiä ympärillä koko elämän ajan. Toiset taas, aika usein vanhaksi eläneet naiset, ovat saattaneet elää vuosikymmeniä yksin, kuten Nanette Kottarainen Hanna Weseliuksen romaanissa Nimetön. Silloin jäämistö, kuvat, päiväkirjat, kirjeet, kirjat kertovat jotain pois menneestä ihmisestä, mutta hän on silti kuin haalistuva valokuvansa; kukaan ei enää muista. Kuten Irja Karvonen, kuollessaan yksinäinen ihminen. Hänestä kirjoitettu juttu Ovessa lukee Karvonen Suomen Kuvalehdessä on toiminut Weseliukselle sytykkeenä tähän romaaniin.

Edellisessä lukemassani romaanissa Luotto yksi näkökulmista oli päähenkilön muistelman kirjoittajan. Sama tapahtuma toistuu Nimettömässä, sillä erotuksella että toimeksiannon ehdot ovat lähes vastakkaiset. Edellisessä kirjoittajan piti keksiä ja muunnella totuutta. Nanetten merkintöjä puhtaaksikirjoittaja ei saa muuttaa edes pilkun verran. Nanette Kottaraisen muistelmia kirjoittaa puhtaaksi Leila, opiskelija jonka Nanette on palkannut työhön. Kehyskertomuksessa Leila kertoo työnsä edistymisestä kolmannelle, tuolle Nimettömälle, minä-kertojalle. Leilan nykyhetkessä tapahtuva raportointi kahvilassa vuorottelee Nanetten omien muistelmien kanssa, jotka poukkoilevat vapaasti vuosien 1948 ja 2023 välillä.

Aika ja kuolema saattavat niin monet asiat naurunalaisiksi.

Vanhan yksinäisen naisen muistot antavat hyvän pohjan assosioida kaikesta maan ja taivaan välissä. Alkaen siitä, että vaikuttaa kuin Nanette ei oikeastaan missään välissä tuntisi itseään vanhaksi eikä yksinäiseksi, mutta vanhenemista hän toki pohtii. Salaisuuksia, hirveitäkin, hänellä näyttää elämässään olleen, mutta eivät ne enää niin hirveiltäkään tunnu. Aika on muuttunut, moni entinen kauhistelu ei enää näytä kuin naurettavalta. Toisaalta ei ole harvinaista, että sukujen historiasta löytyy virtahepoja, manipuloijia, häikäilemättömiä ja häijyjä tyyppejä, jotka heittävät varjonsa seuraavaankin sukupolveen. Niin Nanettenkin.

Nanette on nähnyt maailmaa. Hän on työskennellyt kotiapulaisena Pariisissa (tai ainakin Ranskassa) Felix-herran luona ja matkustanut paljon. Kotiapulaisen toimenkuva on ollut laaja, intiimikin. Kovin selkeästi Nanetten liikkeiden maantieteellisiä koordinaatteja ei aina seurata. Sen sijaan tunnistettavaksi muotoutuu naisen tapa nähdä maailma, sen värit, valot ja sävyt, joita Nanette havainnoi kaikkialla. 

Hanne Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori. Tietämys siirtyy Nanetten maailmaan. Hän viihtyy erityisen hyvin nimekkäiden taiteilijoiden teosten äärellä. Madridin Pradossa hän analysoi Picassoa, Goyan vanhojen päivien Mustia maalauksia ja Velasquez'ta, joissa nainen jälleen kerran miehen katseen kohteena. Kotonaan Nanette kuuntelee jazzia ja bluesia ja googlailee tärkeimpiään: Billie Holiday, Whitney Houston, Aretha Franklin, Mama Cass Elliott.

Päähenkilö ei ole turhaan sen niminen kuin on, hänellä on erityisen läheinen suhde linnustoon, joiden latinalaisia nimiä ropisee aina kun jokin terhakka yksilö vetää puoleensa, Cuculus canorus ja muut. Hänen havaintonsa maailmasta liikkuvat Balkanin, Tsetsenian tai Ukrainan sodasta pihalla riitelevään pariskuntaan, kuten ihmisen arjessa tapahtuu. Viisikymmenluvun päiväkirjamerkintöihin on saksittu tapahtumia ajassa. Myöhempinä aikoina mukaan tulee arkisia ruuanlaittohetkiä, keskusteluja Leilan ja Muhammedin, kotiavun kanssa.

Pientä trillerin tunnelmaa alkaa kerääntyä Nanetten entisestä lähipiiristä. Lukiessa odotan jotain selvennystä ilmeisen traagisista tapahtumista, joita menneisyydestä löytyy, mutta niitä ei oikeastaan tule. Erään tyypin kohtuuton sikamaisuus alkaa ärsyttää eikä sitä tai sen syitä valaista, vain havaintoja törkeyksistä. Dramaattiset ainekset kuin kuivuvat kokoon ja väistyvät taka-alalle. 

Kuka sitten on Nimetön kun hän ei ole Nanette? Hän on Leilan kuuntelija, minä-kertoja, joka on ahdettu hyvin pieniin rakoihin. Aika huomaamaton siinä mielessä, että on kuitenkin antanut nimensä teokselle. Hänen kuunteleva olemuksensa ei ehdi ruumiillistua. Romaanin isoimmat ihmissuhdesolmut peittyivät  menneisyyden usvaan ja herännyt kiinnostus tyrehtyi. Iäkäs Nanette on oikein sympaattinen päähenkilö kyllä, räväkkä ja lapsen uteliaisuuden vanhoille päiville asti säilyttänyt henkilö. Henkiseltä kantilta ihanteellinen tapa vanheta. Kun haluaa päiväkirjansa puhtaaksi kirjoitetuksi, silloin niitä tietenkin arvostaa ja haluaa omat kätketyt ajatuksensa paljastaa. Ja valita sen mitä haluaa itsestään muistettavan.Sen toteaa kirjailijakin yhdessä aforismeistaan: Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Nimetön ei minulle kolahtanut samalla tavalla kuin Weseliuksen Sateenkaariportaat. En myöskään saanut sopimaan noita korkeakoulutetun asiantuntijan taideanalyyseja tämän vanhuksen persoonaan. Siinä oli häiritsevää ristiriitaa, vaikka uskonkin ihmisten yleisesti omaavan piileviä kykyjä. Kerrontatyyli on tunnistettavaa, samoja yllätyksellisiä, hauskoja ilmauksia ja inhimillistä lämpöä väärin kohdeltuja kohtaan, olivat ne sitten lintuja tai vanhuksia.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva
WSOY, 2023, 442 s



2 kommenttia:

  1. Onpa sävykäs tulkinta kirjasta, josta nyt tiedän aika lailla, myös sen, ettei aikani taida riittää seurusteluun Naneten kuvajaisen kanssa. Usein kiinnostun käsittelemistäsi kirjoista, mutta harvoin sittenkään etsin kirjaa luettavaksi. Kiitos kumminkin sytyttävistä esittelyistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä kiinnostuu usein toisten arvioista. Aina välillä huomaakin kirjaa lukiessa, ettei tapahdukaan samaa lumoutumista kuin mitä odotti. Blogeista alkaa vuosien myötä löytää niitä, joihin voi "luottaa" eli kirjamaku on lähellä omaa.

      Poista