Japanissa korealaiset saivat huomata, ettei heillä kansallisuutensa takia ollutkaan mahdollisuuksia työmarkkinoilla. He keksivät pelin. Pystypelilauta. Mekaaninen vipu. Metallikuulat. Ja kuulilla sai savukkeita.
Pachinko-kuulat on toinen suomennos ranskalais-korealaiselta Elisa Shua Dusapinilta Sokcho talvella -teoksen jälkeen. Minä-kertoja Claire saapuu Sveitsistä Tokiossa asuvien isovanhempiensa luokse tarkoituksenaan järjestää heidän kanssaan yhteinen matka Etelä-Koreaan, jossa nämä eivät ole lähtönsä jälkeen käyneet. Isovanhemmat pakenivat aikoinaan Korean sotaa ja asettuivat Tokioon. Ei ole selvää, että he edes haluavat käydä synnyinmaassaan eikä asiasta puhuminen ole helppoa. Claire on unohtanut korean kielen eivätkä isovanhemmat puhu japania - tai ainakin he kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Hyvin vajavainen englanti on yhteinen kieli. Hiljaisuus on väkinäistä ja ilmassa risteilee alati jännitteinen tunnelma.
Isovanhemmat pitävät elannokseen pelihallia, joka sijaitsee asunnon vieressä, vähemmän arvostetulla korealaisten alueella, Shin-Okubussa, joka on kuin yksi pitkä grillattu kanavarras. Pachinko-peli on korealaisille pakolaisille ollut ensimmäinen mahdollisuus työllistää itsensä Japanissa. Siksikin se on ilmeisesti ollut halveksittu, vaikka suosittu. Peliriippuvaiset kököttävät koneiden äärellä aamusta iltaan, voimatta kuitenkaan paljon vaikuttaa kuulien ratoihin. Tyttärentytärtä hämmästyttää vanhusten sosiaalisen elämän rajoittuneisuus: heidän elämänsä rajoittuu metallikuulien vaihtamiseen rihkamaan. Rahapelit kun ovat kiellettyjä, niin pelaaja saa palkinnoksi esim nallen, jonka sitten pelisalin ulkopuolella voi vaihtaa rahaksi.
Claire opettaa lomallaan ranskaa Mieko-tytölle, jonka äiti rouva Ogawa opettaa samaa kieltä ja on omissa töissään kiireinen - ja isä on kadonnut omille teilleen. Claire poistuu mielellään vaitonaisten ja hankalasti ymmärrettävien isovanhempiensa luota tyttöä opettamaan. Rouva Ogawankaan luona ei tunnelma ole välttämättä lämmin, isän poissaolo on jäänyt jäytämään äidin ja tyttären välejä, asiasta ei puhuta, ei ole puhuttavaa - tässäkään kodissa, joka sijaitsee hylätyn hotellin yläkerroksessa.
Kuten Sokcho talvella, Pachinko-kuulat on kerrottu lasimaisen pelkistetyllä kielellä, rivien väleistä hengittää lausumattomien tunteiden tiheys. Sukupolvia erottavat liian suuret kokemukset, eurooppalaisella tyttärentyttärellä on vaikeuksia nähdä, miksi isovanhemmat ovat haluttomia matkustamaan Koreaan. Isovanhemmat eivät osaa kertoa, mitä kaikkea ovat kokeneet matkallaan sinne missä nyt ovat, fyysisesti ja mielessään. Japanin korealaisille ei ole koskaan ollut Pohjois- ja Etelä-Koreaa.
Mieko ja Claire sentään löytävät lämpöä ja iloa toistensa seurasta kun vanhemmat sukupolvet näyttävät liikkumattomilta ja turtuneilta arjessaan. Ei ihme, että Claire kaipaa poikaystäväänsä, ilmapiiri aikuisten kesken näyttää kertomuksessa vähintään alakuloiselta, hiljaisuus ihmisten kesken valtavalta Tokion katujen ja pelihallin metelissä. Kukaan heistä ei ole kotonaan. Suurkaupunki näyttää kovalta ihmisille, jotka sota on heittänyt vieraalle maalle. Tylyjä saattavat olla myös vanhempien eleet ja vastaukset lapselle. Kirjailija vangitsee taitavasti kaupungin tunnelman täsmällisillä otoksilla.
Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulatLes Billes du Pachinko, 2018, suomentanut Anu Partanen
Siltala, 2024, 175 s
Merkillistä, kuinka työläitä ovat japanilaisten ja korealaisten suhteet. Aikoinaan luin tietokirjoja, joissa asiaa käsiteltiin japanilaisten kammottavina sortotoimina kaikkialla, missä he pitivät valtaa. Asenne korealaisiin jatkunee yhä syrjivänä. Eri sukupolvien kohtaamattomuus tekee sekin kipeää. Kiitos kirjaesittelystä! Painan romaanin mieleeni vastaisen varalle.
VastaaPoista